SSL arkisto 01

5.2.2008
Jyrki Vesikansa
Kanava juhlanumero 2008

Levikkikierre jauhaa verkkaisesti


Suomettaren ensimmäinen numero ilmestyi 12.1.1847 ja viimeinen painettu Uusi Suomi 29.11.1991. Siinä Matti Laitinen kysyi, herääkö lehti henkiin sähköisessä muodossa. Näin tapahtui Aleksis Kiven päivänä viime vuonna. Aika näyttää Niklas Herlinin omistaman verkkolehden tulevaisuuden. Sen synty elvytti kuitenkin keskustelua 144-vuotiaan painetun lehden kuolinsyistä. Toki jo Suomettaren ja Uuden Suomettaren välissä oli nälkävuosiin 1866-69 ajoittunut tauko.

Olen usein arvuutellut, milloin Helsingin Sanomat ohitti Usarin levikissä. Yleensä on tarjottu 1950-lukua. Todellisuudessa näin tapahtui joskus keväällä 1911 – siksi arvuutellessa lehteä on syytä kutsua sen lempinimellä.

US:n kohtalo vahvistaa teorian levikkikierteestä. Yhdessäkään Suomen kaupungissa ei ole enää todellista aamun sanomalehtien kilpailua, jos Hufvudstadsbladet ja Vasabladet sivuutetaan. Harvinaista tällainen kilpailu on muuallakaan lukuun ottamatta miljoonakaupunkeja. Tukholmassa Svenska Dagbladet on mittavasta lehdistötuesta huolimatta kehrännyt ainakin yhtä suuren yhteenlasketun tappion kuin US aikanaan, mutta Ruotsi on Suomea vauraampi maa.
Olen myös arvuutellut US:n kumulatiivista, reaaliarvoista tappiota vuodesta 1970 alkaen. Oikea, joskin tulkinnanvarainen vastaus on noin miljardi viimeistä markkaa. Soneran Saksan- tai Stora Enson Amerikan-tappioiden jälkeen luku saattaa tuntua pieneltä, mutta 1980-luvun oloissa se osoittaa, että perinteikäs lehti yritettiin pelastaa tosissaan.

Kukaan ei suoranaisesti hävinnyt mitään Uudessa Suomessa, sillä tappiot maksettiin ensin edellisten sukupolvien perinnöillä eli kivitaloilla, sitten US-yhtiön syliin 1958 sysätyn Kauppalehden voitoilla ja lopuksi osin Aamulehti-yhtymän konserniavustuksilla. US-yhtiön osakkaat saivat nykyisen Alma Median osakkeita. Tuki-ilmoituksia ja -tilauksia kerättiin, mutta eivät ne vastikkeettomia olleet.

Painetun US:n kohtalo oli siten tavallinen tarina, joka on toistunut eri maakuntakaupungeissa. Valtakunnan toisen päälehden vaiheet ovat silti omassa sarjassaan, mistä myös jatkuva US:n kaihoaminen kertoo. Kaiku, Savo ja Uusi Aura on jo unohdettu ainakin kotikaupunkiensa ulkopuolella, vaikka ne olivat varhemmin maakuntansa ykkösiä. Mm. Lahti, Sisä-Suomi, Tampereen Sanomat, Turunmaa tai lukuisat työväenlehdet eivät tuohon asemaan yltäneet ennen kuolemaansa.

Toisaalta Demari, Kansan Uutiset ja Suomenmaa elävät. Olisivatko ne tarjonneet US:lle vaihtoehtoisen tien?

Suomettaresta sortovuosiin

Suometar oli (Kanavan lyhytikäisen kaiman sivuuttaen) ensimmäinen myös sivistyneistölle tarkoitettu suomenkielinen sanomalehti. Kukoistettuaan Krimin sodan aikaisessa uutisnälässä se joutui 1860-luvulla fennomaanien sisäisen taistelun riepottelemaksi ja lopetettiin 1866. Yksi kilpailijoista, Päivätär, oli Helsingin Sanomain varhaisin edeltäjä.

Alkuvaikeuksien jälkeen Uusi Suometar nousi kukoistukseen 1880-luvulla. Silloin sen omistus siirrettiin suppeapohjaiselle osakeyhtiölle, jonka pääosakas Viktor Löfgren (myöh. Lounasmaa) oli myös päätoimittaja ja kirjapainon toimitusjohtaja. Osakkailla oli siis omat rahat liossa ja päätösvalta oli selkeissä käsissä.

Fennomaanien jakaantuminen synnytti 1889 kilpailijan, mutta alkuvaikeuksissa painiva Päivälehti ei hidastanut US:n kasvua. Tilanne muuttui sortovuosina, jolloin perustuslailliset julistivat myöntyvyyssuunnan lehdet ilmoitusboikottiin. Uusi Suometar kulki tosin J.R. Danielsonin linjaamaa keskitietä, mutta oli tietenkin kritiikin päämaali – kuten oli Pentti Poukan Uusi Suomi 1970-luvun suomettumiskaudella.

Suurlakon 1905 jälkeen Uutta Suometarta saneerattiinkin monissa vaiheissa, päätoimittajat vaihtuivat tiuhaan ja omistuspohjaa laajennettiin. Paineessa ideoitiin mm. ensimmäinen Iltalehti 1912 sekä siirryttiin ensimmäisenä suomenkielisenä suurlehtenä fraktuurasta antikvaan. Päivälehden seuraaja Helsingin Sanomat oli saanut kuitenkin ruoriinsa välillä Amerikkaan karkotetun Eero Erkon, joka porhalsi vanhemman kilpailijan ohi. Vuoteen 1918 mennessä levikkien ero oli paisunut suureksi.

Ero kaventumisesta sisäisiin riitoihin

Puolueiden uusjako 1918 muutti lehtien kilpailuasetelmaa. Kuningasmieliset nuorsuomalaiset siirtyivät Kansalliseen Kokoomukseen, jonka päälehtenä Uusi Suomi aloitti 1919. Itsenäisyyttä ajaneesta aktivistien Uudesta Päivästä tuli US:n sisar Iltalehti. Pääomia järjesteltiin niin, että US-yhtiön pääomistajiksi tulivat sisäpiirin hallitsemat Uuden Päivän rahasto ja Uuden Suomettaren säätiö, jotka toimivat edelleen.

1920-luvulla Uusi Suomi kiri kiinni HS:n etumatkaa lanseeraten mm. tasokkaan viikkoliitteen ja lähettäen Berliiniin Suomen median kai ensimmäisen pitkäaikaisen, päätoimisen ulkomaankirjeenvaihtajan eli värikästyylisen Ada Nornan. Hänellä oli ehkä liiankin hyvät yhteydet Kolmannen valtakunnan "tietomaailmaan". HS:ssa sen sijaan Eero Erkko väsyi ja yhtiön omistus oli 1920-luvun lopulle saakka vielä useissa käsissä.

Trendit kääntyivät 1930-luvulla. Sanoma-yhtiön enemmistö siirtyi Eljas Erkolle, joka kehitti HS:a riippumattomaksi uutislehdeksi. US joutui sen sijaan Kokoomuksen sisäisten taistelujen välineeksi. Vuosikymmenen lopulla taisteltiin myös US-yhtiön omistuksesta toimitusjohtaja Armas Lassilan hankittua paljon lehtitalon osakkeita. Tulevaisuuden kannalta kai valitettavasti hän hävisi taistelun.

Lojaalisuus maksoi paljon

Uuden Suomen ja sen edeltäjien jokseenkin kaikki päätoimittajat erotettiin, jos he eivät ehtineet ajoissa siirtyä muualle. Sama kohtalo oli toimitusjohtajilla. Välirauhan aikana 1940 päätoimittajaksi nostettiin Lauri Aho ja toimitusjohtajaksi neljän välivaiheen jälkeen Etsivän Keskuspoliisin aiempi, legendaarinen päällikkö Esko Riekki. Lassilan osakkeet siirtyivät tukkukauppiaille; Tukosta hän sai myös uuden työpaikan.

Ahon päätoimittajuutta on usein pidetty US:n kultakautena. Hän oli lehden entisen toimittajan J.K. Paasikiven uskottu, mikä toi US:lle arvovaltaa. Myös välit Kokoomukseen olivat paremmat kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Kuitenkin juuri Ahon aikana HS repäisi ratkaisevan eron kilpailijaansa.

Talvisodan aattona HS:n ja US:n levikkien ero oli parikymmentä tuhatta kappaletta – molempien alle sadan tuhannen. Uuden Suomen levikki ylitti maagisen rajan juhlavuotena 1947, mutta aleni sen jälkeen hitaasti 1950-luvun puoliväliin saakka. US:n sisäisessä traditiossa syynä on pidetty paperinsäännöstelyä, jota HS rikkoi poliisin johtaman US:n pysyessä lainkuuliaisena. Hallitus ei voinut tietenkään lopettaa paperin toimittamista työväestön mielialoille tärkeälle HS:lle Erkon maksaessa sakot.

Kuitenkin HS:n etumatka kasvoi myös paperinsäännöstelyn loputtua. Yhä riippumattomamman uutislehden strategia siis kannatti. Uusi Suomi puolestaan maksoi kovan hinnan lojaalisuudesta presidentille ja taustapuolueelleen.

Eero Petäjäniemi yrittää uudistaa

Uuteen Suomeen perustettiinkin remonttiryhmä. Sen työn merkittävin seuraus oli kaupunginjohtajaksi siirtyneen Ahon seuraajan poimiminen kilpailijalta. Ilta-Sanomien päätoimittaja Eero Petäjäniemi aloitti Uudessa Suomessa 1957 reippain ottein. Arvostetut alakerrat muutettiin Helsingin Sanomain mallin mukaan yläkerroiksi ja taitto muutoinkin kilpailijan suuntaan – poikkeuksena jo 1919 käyttöön otettu uutisetusivu.

Kuuluisana ulkomaankirjeenvaihtajana Petäjäniemi painotti kansainvälisyyttä. US:lla oli ollut jatkosodan loppupuolelta alkaen vakinainen kirjeenvaihtaja ensin Tukholmassa (Antero Vartia) ja sitten Lontoossa (Max Jakobson, Tauno Kuosa). Valuuttasäännöstely vaikeutti kauan jopa sarjakuvien ostamista, mutta 1950-luvun puolivälissä Suomen Pankin ote löyheni ja Petäjäniemi lähetti kirjeenvaihtajan niin Bonniin, Moskovaan (ensimmäisenä suomalaisena porvarilehtenä) kuin Pariisiin. Petäjäniemelle tärkeää oli saada aamuyön viimeiset uutiset maailman lehteen; sähköistä viestintää ei vielä noteerattu.

Yhden diktaattorin lehtitalossa kauan toiminut Petäjäniemi turhaantui kuitenkin nopeasti US-yhtiön päätöksenteon tahmeuteen. Johtokuntaa vetivät kauan veteraanit K.A. Paloheimo ja Heikki Renvall. Riekki siirtyi eläkkeelle, mutta päätoimittajat eivät tulleet toimeen hänen seuraajansa, verojuristi Osmo Oittisen kanssa. Hänen strategianaan oli hankkia päälehden rinnalle muita tuotteita, kuten Kauppalehti, Katso ja Uusi Maailma. Kirjapainoa kehuttiin maan suurimmaksi.

Poliittisesti Petäjäniemi tasapainoili Urho Kekkosen ja US-yhtiön johtokuntaan kuuluneen V.A. Koskenniemen välillä. Akateemikko hyökkäsi kuolemaansa saakka US:n palstoille nousseita kulttuuriradikaaleja, kuten Mirjam Polkusta vastaan. Lyhytaikaiseksi pakinoitsijaksi Petäjäniemi pestasi jopa Pentti Saarikosken.

Lehti oikealle — Suomi vasemmalle

Poliittiset kuohut noottikriisin aikaan ja Petäjäniemen turhautuminen johtivat 1964 Pentti Poukan nimittämiseen hänen rinnalleen ja pian tilalleen. Poukka oli kaksinkertaistanut Kauppalehden levikin rohkealla uutispolitiikalla ja sai pian tarjouksen myös Aamulehdestä, mutta houkuteltiin jäämään Uuteen Suomeen.

Poukalla oli snellmanilainen lehdistökäsitys, jonka mukaan lehden tuli näyttää lukijoilleen aatteellista tietä mm. tekstejä valitsemalla. Poukka ei kiihkoillut, mutta 1960-luvun aatemyrskyssä Uusi Suomi ainakin näytti siirtyvän oikealle koko yhteiskunnan heilahtaessa vasemmalle. Väliin repesi ammottava kuilu suurissa ikäluokissa. Porvarien päälehteä oli kiva nälviä etenkin US:n 60-lukulaisen kulttuuritoimituksen jätettyä 1967 pääosin talon.

Helsingin Sanomat puolestaan uudistettiin 1965 Eljas Erkon kuoltua. Luotiin mm. sunnuntaisivut, mutta tärkeintä oli toimittajakoulun perustaminen. Sen kasvatit puhdistivat Suomen lehdistön kotiainetyylistä ja hankkivat uutisia kuvia kumartamatta. Kari Suomalaisen piirrokset oli jokaisen aikaansa seuraavan tunnettava. Aatteellisesti HS tasapainoili taitavasti. Poukan voimia sitoutui sen sijaan kunnallispolitiikkaan ja toimituksen johtoryhmä oli hänen alkuvuosinaan muutoin heikko.

HS:n välillä alentunut levikki kääntyi nyt hurjaan nousuun, mitä "suuri muutto" kaupunkeihin siivitti. US:n todellinen levikki sen sijaan aleni. Tätä peitettiin tukitilauksin, mutta 1970-luvun alussa lehtitalon oli vihdoin näytettävä tappiota. Toimitusjohtajaksi vaihdettiin nuori Pentti Mahlamäki, joka kuitenkin musertui taakkansa alle. Uudistushankkeet eivät tuoneet riittäviä tuloksia.

Viimeinen nousu ja tuho

1970-luvun puolivälissä US-yhtiön tappiot olivat jo hurjia ja johtokunnan puheenjohtajaksi joutunut Jaakko Lassila oli valmis lopettamaan Uuden Suomen. Kivitaloja ja aikakauslehtiä oli myyty, mutta jäljellä oli yhä niin kiinteistöjä kuin Kauppalehti. Poukka ehdotti US:n muuttamista poliittiseksi erikoislehdeksi. Myös US:n ja Kauppalehden yhdistämistä kaavailtiin.

Etelärannan nuorehkot leijonat Nokian Harry Mildhistä Heikki Tavelaan muodostivat 1976 kuitenkin "remppajengin" työrukkasenaan Johannes Koroma. Hänet nimitettiin 33-vuotiaana US:n päätoimittajaksi, toimitusjohtajaksi tuli Sirola-opiston ja Hymy-konsernin kasvatti Jorma K. Virtanen.

Olen käsitellyt painetun Uuden Suomen 15 viimeistä vuotta lisensiaattityössäni 1994, mutta kauden yksityiskohtiin ei ole tarpeen mennä. Perusasetelma oli nimittäin jo lähes toivoton. HS:n levikki lähenteli 350.000 kappaletta, kun US:n levikki puhdistettiin 65.000 kappaleeseen. Ilmoitusten kannalta ratkaisevalla pääkaupunkiseudulla ero oli vielä jyrkempi.

Paljon tehtiin: lehti julistettiin "riippumattomaksi porvarilliseksi", tukitilauksia karsittiin, kiinteistöjä myytiin ja toiminta siirrettiin Vantaan Kaivokselaan 1980. Siellä elvytettiin 1930 lopetettu Iltalehti – alkuun US:n kolmantena painoksena. IL:n toimitus lähti kuitenkin pian omin päin omille teilleen ja kaavailtu synergia suli vähiin. US:n levikki elpyi, mutta haamurajaan eli sataan tuhanteen kappaleeseen ei ylletty. HS:n levikki sen sijaan läheni puolta miljoonaa kappaletta.

US-yhtiön itsenäisyys päättyi 1988 uuden painokoneen kustannuksiin. Uusi isäntä Aamulehti-yhtymä yritti vielä kerran melkoisella satsauksella. US:n levikki värähtikin ylöspäin, mutta kun niskaan kaatui kansantalouden lama ja konsernin muita ongelmia, oli lehden loppu väistämätön. Markkinajohtajuuden menettämisestä oli tällöin kulunut 80 vuotta.

Uskolliset vaativia

Tuskin Uuden Suomen kuolema väistämätön oli. Lehdellä oli läpi sukupolvien runsaat 50.000 vakiotilaajaa, jotka kestivät kaikki taittouudistukset. Ehkä heidän varaansa olisi voinut jotakin rakentaa, vaikka US:n tilaajat osasivat olla lehden viime tunneille saakka vaativia. Eihän porvari marssi eikä maksa.

Keskeinen tekijä oli US-yhtiön hatara omistusrakenne. Kenelläkään ei ollut firmassa todellista riskiä. Menestyvät mediatalot ovat yleensä perheyhtiöitä – usein diktatuureja. US-yhtiön nimityspolitiikassa taas ruoho oli yleensä vihreämpää naapurin puolella, kun Sanomat suosi sisäistä rekrytointia.

Uusi Suomi on nyt herännyt henkiin verkossa. Painetun lehtivainajan ruumiinavausta on kuitenkin syytä jatkaa.

Jyrki Vesikansa

Kirjoittaja on filosofian lisensiaatti ja Uuden Suomen aiempi päätoimittaja, joka jatkaa lehden historian tutkimista. US-yhtiön dokumentit ovat vapaasti käytettävissä Kansallisarkistossa.