Presidentin ulkopoliittinen profiili on nousussa, ei laskussa

Kirjoittaja Jarmo Virmavirta on professori, Nykypäivän entinen päätoimittaja. Hän on toiminut Ulkopoliittisen Instituutin hallituksen puheenjohtajana 1988-2003.

Presidentinvaalien keskustelun keskiössä on kysymys presidentin ulkopoliittisesta roolista. Mitä merkitsee perustuslain määräys, että presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa, on usein toistettu kysymys. Vastauksen tähän antaa paremmin kansainvälinen kehitys kuin Suomen perustuslain pilkkujen fiilaus.

Kansainväliset suhteet ovat murrostilassa, joka jatkunee pitkään. Selvää kuitenkin on, että maailmanpolitiikan keskeisimmät tekijät ovat Yhdysvallat, Kiina ja Venäjä. Niiden valtiojohtojen ajattelun tunteminen on Suomelle täysin välttämätöntä, jotta osaisimme asemoida maamme oikein menossa olevaan muutokseen nähden. Tämä tehtävä, jota voi kutsua vaikkapa suhteiden ylläpitämiseksi, kuuluu presidentin tehtäviin. Hänen asemaansa tässä kuviossa korostaa se, että kaikkien johtavien valtioiden ulkopolitiikka on valtionpäämies-keskeistä, presidenttien johtamaa.
Suomella on ollut tiettyjä ongelmia Yhdysvaltain kanssa, vaikka - tai koska - suhteet ovatkin normaalissa tilassa. Onneksi Venäjällä on Suomelle kuviossa keskeisin osa. Venäjä on avain, kun pohditaan suhteitamme Kiinaan ja Yhdysvaltoihin. Jos meillä on siinä asiassa osaamista, se kiinnostaa toisia suurvaltoja. Suomen ongelma muuten on, ettei se ole kriisimaa eikä itsessään muutenkaan erityisen kiinnostava.

Naapurimme ulkopolitiikka on sekin korostetusti presidentin johtamaa. Kun Vladimir Putin valitaan maaliskuussa Venäjän presidentiksi, on meidän pian valittavalla presidentillämme mitä parhain mahdollisuus uusintaa osin nurmettunut Moskovan tie. Meidän idänpolitiikkamme on arkistunut käytännön kysymyksiin, suurempi visio Venäjän tulevaisuudesta ja Suomen roolista siinä puuttuu. Tasavallan presidentti ei sitä yksin luo, mutta hänellä on keskeisin rooli kun luodaan pitemmälle tulevaisuuteen ulottuvaa visiota, jossa polttopisteessä on Suomen rooli EU:n jäsenenä.
*
Suomen EU-politiikka on kuitenkin perustuslain mukaan pääministerin tehtäviä. Menossa oleva EU:n kriisi on jo paljastanut kuitenkin eurooppalaisen politiikan päälinjan. Ensinnäkin unioni on sellaisessa tilassa, ettei yksikään maa voi jättää asioitaan sen päätöksenteon varaan. Toiseksi pääministerin ja melkeinpä kaikkien ministerien tehtävät ja aika kietoutuvat kriisiytyneen EU:n asioihin. Erilaiset kokoukset ja käytännön ohjelmat vievät kaiken huomion. Tulevaisuuden visiot kehittyvät jossakin muualla.

Euroopan kehityksen toinen päälinja on kuitenkin selvä. EU:n kriisissä Euroopan suuret ovat entistä suurempia täysin riippumatta siitä tehdäänkö päätöksiä yksimielisesti vai jollakin määräenemmistöllä. Tästä - siis hiukan sinisilmäisesti unohdetusta realismista - johtuu, että Suomen on pidettävä yllä suora keskusteluyhteys Euroopan johtaviin valtioihin Saksaan, Ranskaan ja Englantiin. Saksa johtaa Euroopan rakentamista vahvemmin kuin milloinkaan sitten Bismarckin päivien, vaikka taistelutantereet ovatkin toiset. Pääpaino on taloudessa.
Kahdenväliset suhteet Euroopan johtaviin maihin ovat presidentin työkenttää. Olisi typerää olla käyttämättä tätä voimavaraa. Se edellyttää, että presidentillä on selkeä asema ulkopolitiikassamme, mutta tietysti myös yhteistoimintaa pääministerin ja presidentin välillä. Siinä on ollut takavuosina toivomisen varaa.

EU:n kuviot merkitsevät myös sitä, että Suomen pitäisi pyrkiä tiivistämään yhteyttään Pohjoismaihin. Sekin tehtävä on luonnostaan presidentin toimikentässä. Hänen pitäisi yhdessä pohjoismaisten valtiojohtojen kanssa keskustella siitä, millainen rooli Pohjoismailla voisi olla Euroopan kehityksessä. Turvallisuuspolitiikalla on tässä oma osansa. Keskusteluagendaan kuuluu luonnostaan myös Suomen pyrkimys YK:n turvallisuusneuvoston jäseneksi, mutta myös YK-politiikka yleisemminkin.

Kansainvälisen muutoksen johdosta ja erityisesti EU:n kriisiydyttyä - ilmeisesti niin pitkäksi aikaa kuin tulevaisuuteen voi nähdä - presidentin ulkopoliittinen profiili nousee toisin kuin eduskunnassa käyty keskustelu perustuslain muutoksesta on antanut ymmärtää. Kanssakäymisen perusteita ei ratkaista Suomen perustuslailla, eikä Bryssel ole käräjätupa sen enempää kuin Moskovakaan on koskaan ollut. Presidentti ei tietenkään toimi yksin, mutta hänen rooliinsa kuuluvat sellaiset toimet, joilla suomalaista ulkopoliittista päätöksentekoa pidetään maailman realiteettien tasalla. Se vaatii keskusteluja valtiojohtojen tasolla, mutta myös muuta yhteydenpitoa tärkeimpiin verkostoihin. Esikuvia tästä presidentin roolista on, Paasikivi ja Kekkonen tulevat ensimmäisinä mieleen. Erityisesti muutoksen aikana presidentti on voimavara, jonka toimintaedellytyksiä pitää vahvistaa, ei asettaa epäilyn alle.

Tuore esimerkki siitä, miten tärkeä presidentin rooli voi olla, on keskustelu Venäjän ja Saksan kaasuputkesta, minkä johdosta hankkeessa lobbarina toiminut Paavo Lipponen on polttanut päreensä. En moittisi Lipposen toimintaa lobbarina, vaan miettisin asian toista puolta. Eikö tasavallan presidentin olisi pitänyt aikanaan pohtia, mikä olisi Suomen osuus ja hyöty hankkeesta, joka kulkee aluevesillämme. Hänen lobbarinaan silloisen pääministerin olisi pitänyt käynnistää muutakin kuin ympäristöselvityksiä. Tätä korostaa se, että suuri seuraava hanke, arktisten alueiden energiavarojen hyödyntäminen on jo oven takana ja koskettaa meitä. Ainakin sen verran Suomen olisi pitänyt hyötyä kaasuputkesta, johon tarvittiin myös Suomen myötävaikutusta, että Suomen lippu olisi heilunut avajaisrivissä mm. Hollannin lipun rinnalla. Tämä on näyte siitä, miten suhteemme niin Venäjään kuin Saksaankin kärsii visioiden puutteesta. On siinä tulevalla presidentillä töitä.