Media muutoksen myllerryksessä

Suomettaren syntymästä tuli 12. tammikuuta 2012 kuluneeksi 165 vuotta. Merkkipäivää juhlistettiin perinteisellä mediapoliittisella keskustelutilaisuudella Suomalaisella klubilla. Tapahtuma oli taas kerran erittäin suosittu, osallistujia liki 150.
Tällä kertaa teemana oli ”Muuttuuko mediassa kaikki?” Keskustelun alusti Marketta Mattila, Uuden Suomen kulttuuriosaston entinen päällikkö ja nykyään muun muassa TV:n Voimala-ohjelman toinen vetäjä. Ohessa Marketan alustus.

Paneeliin osallistuivat (oikealta ) Ylen toimitusjohtaja Lauri Kivinen, paneelin puheenjohtaja lehdistöneuvos Jyrki Vesikansa, Marketta Mattila ja yht. maist. Johanna Vehkoo. Projektitutkija, fil. maist. Sofi Kurki on jäänyt herrojen varjoon.

Marketta Mattilan alustus:

Muuttuuko mediassa kaikki?
Kokonaisvaltainen otsikko, johon yritän vastata omalta osaltani normitoimittajana. Ei ollut ollenkaan helppo tehtävä hahmottaa lyhyeen alustukseen joitakin keskeisiä piirteitä, jotka askarruttavat minua journalismin nykytilassa. Lopputulos oli, että tietoisuuteni lähestulkoon hajosi.
Yritin netin kautta hahmottaa journalistisen tulevaisuuden muutosta, yhdistää sen omiin nykyisiin käyttökokemuksiin ja aiempaan elämänkokemukseen. Jo yhden kaoottisen ajattelupäivän jälkeen aivot kävivät ylikierroksilla ja selkä jäykistyi.

Johanna Vehkoon Painokoneet seis -kirja on erinomainen selvitys journalismin nykytilasta - siitä, mitä se merkitsee journalistiselle työprosessille, miten se on tuonut uusia työkaluja ja mahdollisuuksia ja samalla ajanut perinteistä laatujournalismia ahdinkoon. Kysymys on todella suurimmasta mediamullistuksesta sitten Gutenbergin.

Median muutos on jotain muuta kuin sitä, että jutut muuttuvat lyhyiksi ja populistisiksi tai että vihapuhe leviää huonosti moderoiduissa verkkokeskusteluissa. Samaan sarjaan voi laskea myös sen, että Matti Vanhanen on mennyt mukaan Facebookiin ja että Jussi Halla-aho on jättänyt sen ja että molemmat ilmiöt ovat uutisia. Tai että Paavo Lipponen twiittaa ja että niin journalistit kuin mediatalot yrittävät luoda itsestään brändiä sosiaalisen median kautta.

Muutos on järisyttävämpi.

Kysymys on siitä, että mielen ja todellisuuden rakenteet ovat liikkeessä, samoin se, mitä ymmärrämme käsitteellä media.

Tämä kaikki kiteytyy kaikkein pelkistyneimmin älypuhelimessa, joka on pieni, mutta vallankumouksellinen esine. Puhelinmetafora toimii jopa hyvin konkreettisesti. Yli 30 vuotta sitten opiskelin Tampereen yliopistossa tiedotusoppia. Olin lähettänyt hakupapereita sanomalehtiin. Mahtava yllätys oli, kun ovikello soi ja lähettipoika toi opiskelijakämppään sähkeen. Siinä Erkka Lehtola pyysi ottamaan yhteyttä Aamulehden kulttuuritoimitukseen mahdollisimman nopeasti. Matkustin bussilla Tampereen pääpostiin, sen puhelinosastolta soitin sitten Aamulehteen, sillä en halunnut soittaa läheisestä rämisevästä puhelinkopista.

Journalistinen kehitys on noudattanut puhelimen kehityksen suuntaviivoja.

Älypuhelimessa kiteytyy suuri harppaus.

Jo neljäsosalla suomalaisista on älypuhelin, jonka kautta voi katsella tv-lähetyksiä, elokuvia, lukea kirjoja, lähettää facebook- google- ja twitterpäivityksiä, lukea uutiset ja jakaa eteenpäin parhaat artikkelit ja linkit, joita kaverit suosittavat. Sen kanssa mennään nukkumaan ja herätään.
Ortodokseille ikoni on ikkuna tuonpuoleiseen. Älypuhelin on sekin ikoni. Se on tulitikku- tai tupakka-askin kokoinen tirkistysreikä, josta voi katsoa tämänpuoleiseen.

Tämäkin on välivaihe, ehkä jo ensi vuonna älypuhelimen olomuoto on ohut ja elastinen. Ontarion Queens-yliopistossa kehitelty PaperPhone on interaktiivinen ohut paperinpalanen, jolle voi kirjoittaa.
Se toimii myös älypuhelimena ja tablettina ja sen voi työntää taiteltuna takataskuun.

Nicholas Carr tunnetaan bestseller-teoksen Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme (Terra Ingognita 2010) kirjoittajana. Hän on yksi asiantuntijoista, jolta Harvardin yhteydessä toimiva Nieman-journalismilaboratorio pyysi vuodenvaihteessa arvioita internetjournalismin näkymistä. Carrin mukaan vanhanaikainen web, jossa kaikki etsivät samaa sisältöä samoilta saiteilta, mureni lopullisesti vuoden 2011 aikana.

Viimeistään nyt media on räjähtämässä sovelluksiksi. Saatavilla on moneen tapaan paketoitua digitaalista sisältöä erityyppisiin laitteisiin (iPhone, iPad, Android, Blackberry, Kindle) sekä erilaisille verkostoille (Facebook, Googleplus, Twitter). Sanoma- ja aikakauslehdet, kirjat, pelit, televisio-ohjelmat ja musiikkituotteet ovat saaneet uuden mielen, ne ovat sovelluksia, ohjelmia erilaisiin laitteisiin. Carr kutsuu uutta trendiä nimellä appification.

Paketointi ja monet sovellukset mahdollistavat hänen mielestään myös sanomalehdille relevantin ansaintalogiikan. Vaikka osa sisällöstä olisi edelleen ilmaista, niin maksuja voidaan porrastaa yhä sofistikoidummin halutun palvelutason mukaan.

Innovaatiot tuovat mukanaan monia luovia, yllättäviä ratkaisuja.

Vaikka uskon, että tulevaisuudessa vieroitusklinikoilla on älypuhelinasiakkaita, jotka yrittävät päästä eroon Forsquere- tai twitter-riippuvuudestaan, niin yhtälailla älypuhelimen kapasiteetilla voidaan tehdä yllättäviä asioita. Niin kuin maailman ensimmäisen älypuhelinelokuvan. Joulukuussa Kaliforniassa ensi-iltaan tullut Olive on kokoillan elokuva, joka on kuvattu yhdellä ainoalla Nokian N8-puhelimella. 378 dollarin puhelimeen ohjaaja Hooman Khalili tuunasi vain uuden linssin ja telineen, siinä kuvauskalusto.

Tekniikka ei ole kuitenkaan pääasia – olen nähnyt pätkän valmiista, erittäin laadukkaasta elokuvasta. Visuaalisesti Olive on kaunis, sävykäs jopa meditatiivinen. Se kertoo 10-vuotiaasta tytöstä, joka tulee ulkoavaruudesta, ei puhu mitään ja muuttaa kolmen ihmisen elämän. Yksi päähenkilöistä on Gena Rowlands, myös Mark Zuckerbergin siskolla Randilla on osa elokuvassa.
Ohjaaja on postittanut elokuvan kaikille 6500:lle Filmiakatemian jäsenille – toiveena on Oscar-ehdokkuus (joko Rowlandsille sivuosasta tai musiikista).

Suomen innovaatiomaineen kannalta on kiinnostavaa, ettei Nokia lähtenyt mukaan hankkeeseen. Ilmaista mainosta kuitenkin tulvii maailmalta, sillä Oliven yhteydessä tulee aina esiin Nokian N8 ja sen kameran erinomainen piirtokyky. (Netissä on runsaasti N8:lla tehtyjä elokuvia, mm. 9-millimetrinen vaikuttava nukkeanimaaatio.)

N8 ei ole ainoa asia, joka tekee Olivesta historiallisen. Poikkeuksellista on myös, että se on täydellinen independet-elokuva, joka on tehty ilman sponsorirahaa ja ilman tuottajayhtiötä ja on näinä päivinä menossa elokuvateatterilevitykseen Yhdysvalloissa 2000:lla kopiolla.

”Sain Nokialta puhelimen. Sen jälkeen ei kuulunut mitään, vain pitkä hiljaisuus”, näin ohjaaja on kiteyttänyt yhteistyökuvion kehityksen. Nokian kanssa diiliä ei syntynyt, mutta entinen Facebook-johtaja Chris Kelly luki käsikirjoituksen ja lähti rahoittamaan hanketta. Budjetti oli alle 500 000 dollaria, mutta se riitti siivittämään elokuvan kansainväliseen lentoon.

Tällä älypuhelinpuheella yritän kiteyttää idean siitä, miten käsityksemme mediasta, tiedotusvälineistä ja erilaisista sisällöistä on jatkuvassa liikkeessä. Nykyään pystymme tuottamaan, jakamaan ja kierrättämään toisarvoisia sisältöjä ja uutisia yhä tehokkaammin. Positiivista on se, että olemme entistä vapaampia. Sosiaalinen media ja teknologia ovat purkaneet valtarakenteita ja mahdollistavat entistä suoremman journalistisen vaikuttamisen.

Kaikkein isoin asia on kuitenkin se, mitä annamme tapahtua omille aivoillemme.

Aivot ovat plastinen järjestelmä, jossa synapsien kytkennät muotoutuvat kokemusten mukaan.Tämä on meille kaikille yhteinen ongelma, olimme sitten tiedon tuottajia tai sen vastaanottajia.
Slow life on trendikästä, mutta oikeasti harva ehtii ajatella hitaasti. Olemme nykyisessä mediamaailmassa jatkuvassa pommitustilassa. Silti pidämme kiinni illuusiosta, että pystymme omaksumaan uutta tietoa monilta eri kanavilta lähes samanaikaisesti.

Opitut ja ymmärretyt asiat eivät siirry työmuistista pitkäkestoiseen muistiin. Ihmiselle ei synny muistivarastoa, tieto- ja elämyspatteria, joka on rikkaan intellektuaalisen elämän edellytys ja sitä kautta myös luovuuden lähde.

Nicholas Carr selvittää Pinnalliset -teoksessaan, että ylikuormitus syntyy helposti siksi, että ihmisen aivoilla on luontainen informaation kaipuu. Uusi tieto saa dopamiinin virtaamaan aivoissa, on upeaa oivaltaa jotain uutta.

Aivojen ruokahalu ylittää valitettavasti kapasiteetin. Tällä on historiallinen, biologinen syy – muinaisen ihmisen kannatti skannata ympäristöä tarkkaan, jotta henki säilyisi. Siksi aivomme menevät helposti krooniseen hälytystilaan, jossa reagoidaan kaikkiin mahdollisiin ärsykkeisiin.
Hintana on, että syvempiä muistikerrostumia vaativa luovuutemme hiipuu. Emme välttämättä edes huomaa sitä, sillä ne mentaaliset kyvyt, joita ei käytetä, kuihtuvat pois.

Tämän vuoden ensimmäisessä blogitekstissään Carr vitsailee tähän tapaan: ”Veikkaan, että kun Googlen suoraan aivoihin kiinnitettävä laajennus otetaan käyttöön, niin siihen tulee myös Päiväuni-sovellus. Joka päivä aivosi siirretään puoleksi tunniksi lepotilaan. Kun irtaudut virtaavasta tietotulvasta, niin samalla voit pulahtaa elvyttävään tietämättömyyden tilaan, jota katkaisevat vain satunnaiset piilomainokset.”

Suomessa on eniten toimittajia maailmassa – maan väkilukuun suhteutettuna. Lisäksi täällä on paljon masentuneita nuoria toimittajia. Journalistien työhyvinvointikartoitus vuodelta 2010 kertoo, että kolmekymppisistä toimittajista joka kolmas on hakenut ammattiapua uupumukseen, joka neljäs ilmoitti syöneensä uni- tai masennuslääkkeitä.

Tilanne on muuttunut dramaattisesti. Kymmenen vuotta sitten vakavasta työuupumuksesta kärsi vain viisi prosenttia. Ei ihme - pätkätyöt, säästökuurit, juttujen versiointi eri välineille, tehokkuus ja taloudellinen hyötyajattelu ovat mediatalojen arkea tänään.

Mitä journalismin sisältöön tulee, niin ohutta ja lähes olematonta tietoa kyetään välittämään entistä tehokkaammin. Kun vahingossa tai tahallaan lausuttuja möläytyksiä kierrätetään mediasta toiseen, niin tapahtuu juuri se, mistä Jussi Halla-aho on hermostunut – vaikka en häntä nostaisikaan mediakritiikin suureksi auktoriteetiksi. Se, että toimittajia kiinnostavat enemmän poliitikon puheet facebookissa kuin eduskunnassa.

Itku katoavan laatujournalismin puolesta on turhaa, jos emme ymmärrä, mitä meidän tietoisuudellemme on tapahtumassa.

Kysymys on etiikasta ja halusta ajatella. Viihteellisyyden, helppouden ja nopeuden rinnalle tarvitsemme sellaisia journalistisia arvoja kuin viisaus, eettisyys ja myötätunto.