Jyrki Vesikansa
Suomalainen Sanomalehtimiesliitto ry
100-vuotisjuhla 8.10.2005

Tervetulopuhe

Herra Puhemies
Arvoisat kutsuvieraat
Hyvät liittomme jäsenet

Elämme satavuotisjuhlien boomia. Vuonna 1905 perustettiin muun muassa Elanto, Valio, monia työväenyhdistyksiä ja meidän liittomme. Ensi vuonna ovat vuorossa muun muassa nuorsuomalaiset ja Maalaisliitto-Keskustapuolue sekä vuonna 1907 demariystävämme ja kerrassaan Suomen eduskunta. Myös työmarkkinoiden johtavat keskusjärjestöt juhlivat tässä saumassa satavuotista taivaltaan.

Tiedätte hyvin, ettei boomi ole sattuma. Kuvaavasti Suomen lehdistön historia- kirjasarjan yksi taite on juuri vuodessa 1905. Silloin uusi, jo hieman teollistunut Suomi murtautui sääty-yhteiskunnan kuoresta. Jos mukailee wrightiläisen Työväen marssin sanoja, niin eespäin kävi väki voimakas, joka oli siihen asti ollut yhteiskunnassa vailla valtaa. Murrokseen oli kaikkien sopeuduttava.

Tämä oli myös liittomme syntytausta. Olimme osa suurta prosessia. Sen päätapahtumista kerrotaan tänä iltana hieman myöhemmin vuoden 1905 uutisissa juhlasalimme suurella valkokankaalla. Saanen kuitenkin kommentoida tuota myllerrystä liittomme ja etenkin nykyhetken näkökulmasta.

*

Suomalaisilla journalisteilla oli ollut aiemminkin yhteistoimintaa, mutta se hajosi sortovuosien puoluekiihkossa. Helmikuun manifestin jälkeen 1899 oli sentään vielä järjestetty yhdessä Sanomalehdistön päivä, johon tilattiin kuvaelmamusiikki nuorelta Jean Sibeliukselta. Tuosta sävellyssarjasta tunnetaan ennen muuta viimeinen osa, Finlandia. Sen mahtavat vaskikuorot eivät tosin alun perin kuvanneet idän uhkaa, vaan höyryveturia edistyksen merkkinä.

Sanomalehdistön päivän pääjärjestelijät olivat Päivälehden Eero
Erkko ja Uuden Suomettaren Juhana Wilhelm Messman eli myöhempi Miesmaa, liittomme ensimmäinen puheenjohtaja. He olivat muutenkin Suomen sanomalehtimiesyhdistyksen avainhenkilöt ja tuolloin vielä puoluetoveritkin. Kiista ennen muuta Venäjän-politiikasta lopetti kuitenkin journalistien yhteistoiminnan yli puoluerajojen pariksi vuosikymmeneksi.

*

Kansanvallan murtautuminen ulos sääty-yhteiskunnan kuoresta sata vuotta sitten pakotti myös puolueet uusiin toimintamuotoihin. Suomalainen Puolue oli ollut olemassa jo vuosikymmeniä, mutta se oli tarkoittanut ensi sijassa valtiopäiväryhmää, joka kokoontui tällä klubilla, sekä epämuodollista kannattajien verkkoa. (Tähän suuntaahan on politiikassa viime aikoina palailtu.) Puoluekokouksiakin oli, mutta itse itsensä valinneet fennomaanijohtajat -- J.V. Snellman, G.Z. Yrjö-Koskinen ja J.R. Danielson -- kutsuivat niihin kannattajiaan. Ehkä järjestely olisi monen nykyisen poliitikon mielestä oikein hyvä. Sitä paitsi Yrjö-Koskisen mielestä pieneen, köyhään maahan olisi riittänyt yksi, kansallinen puolue. Ehkä tässä oli konsensuksen alkio?

Esiin noussut yleinen äänioikeus yli kymmenkertaisti äänestäjien joukon. Puolueiden oli nyt saatava yhteys "kansan syviin riveihin", kuten silloin sanottiin. Suomeen oli tosin jo 1899 perustettu työväenpuolue, joka Forssassa 1903 omaksui sosiaalidemokraattisen nimen ja ohjelman. Tuohon kokoukseen osallistui myös Etelä-Suomi-lehden päätoimittaja Kalle Nestori Rantakari, josta tuli 1905 Suomalaisen Puolueen ensimmäinen puoluesihteeri ja sittemmin muun muassa liittomme pitkäaikainen puheenjohtaja.

Rantakari loi Suomalaiselle Puolueelle organisaation, joka on yhä jokseenkin sellaisenaan sen pääseuraajan käytössä. Modernin verkostumisen hengessä kuvioon kuului varsinaisen puoluekoneiston ohella tukiyhteisöjä, kuten Suomalainen Työväenliitto, joka perusti 1912 ensimmäisen Iltalehden. (Sen päätoimittaja Juho Torvelainen kuului liittomme ensimmäiseen johtokuntaan.) Puolueen äänenkannattajien journalistien yhdistys eli meidän juhliva liittomme oli yksi Rantakarin kutoman verkon silmistä.

Rantakari oli varhain liikkeellä, sillä vanhan järjestelmän lopullisesti murtanut suurlakko alkoi vasta toista kuukautta liittomme perustamisen jälkeen. Muut puolueet pääsivät tässä hitaammin liikkeelle, mutta 1906 perustettiin nuorsuomalainen sekä 1907 sosiaalidemokraattinen journalistiyhdistys ja RKP:n Publicistförbundet. Maalaisliiton toimittajaliitto syntyi sen sijaan vasta 1919 ja äärivasemmiston Yleinen Lehtimiesliitto vielä myöhemmin.

*

Vanhasuomalaisten reipas liikkeellelähtö kannatti, sillä ensimmäisissä eduskuntavaaleissa 1907 puolue sai 59 kansanedustajaa. Siihen määrään ei sen tärkein seuraaja ole koskaan päässyt. Puoluetoiminnan ja äänenkannattajien tehokas organisoiminen vaikuttivat varmaan tulokseen, mutta tärkeintä oli kai silti oikea ohjelma. Sitä kuvaa myös liittomme tarkoitusta määritellyt sanapari suomenmielinen, kansanvaltainen.

Liitto pyrki siis vaalimaan Snellmanin perintöä suomen kielen aseman vahvistamisessa -- vasta muutama vuosi aiemmin suomi oli tullut lopullisesti tasa-arvoiseksi virkakieleksi vuoden 1863 kuuluisan kieliasetuksen siirtymävaiheen päätyttyä. Uutta kielipolitiikkaa edusti muun muassa Snellmanin syntymän satavuotispäivänä 1906 järjestetty, maailmassa kai ainutlaatuinen sukunimien muuttaminen. Silloin myös moni liittomme johtajista omaksui uuden sukunimen.

Myös sanan kansanvaltainen nojautui fennomanian perinteeseen. Vaikka monet vanhasuomalaiset olivat arvokonservatiiveja, liike poikkesi jyrkästi muiden maiden yläluokkaisesta vanhoillisuudesta. Fennomania oli radikaali liike, joka taisteli valtaa pitävää säätyläistöä vastaan. Se nojautui ennen muuta itsenäisiin talonpoikiin -- unohtamatta toki niitä säätyläisiä, jotka maailmassa myös ainutlaatuisesti vaihtoivat jopa kotikieltään.

Uusi tilanne pakotti tulkitsemaan kansanvaltaisuuden uudella tavalla. Keskeiseksi suomettarelaisille tuli torpparikysymys, jonka kimpussa ähelsi muun muassa Uuden Suomettaren aiempi ulkomaantoimittaja Juho Kusti Paasikivi. Radikaali sosiaaliohjelma siivitti Suomalaisen Puolueen vaalimenestykseen.

Usein myös unohdetaan, että juuri suomettarelaisen valmistelun pohjalta itsenäisyyssenaatti antoi tammikuussa 1918 lakiesityksen torppien lunastamisesta haltijoilleen. Tunnetuista syistä lain vahvistaminen lykkääntyi saman vuoden syyspuolelle -- mutta torpparivapautus ei siis syntynyt kansalaissodan paineesta, saati vielä pienen Maalaisliiton aloitteesta, kuten taannoin väitettiin, kun maareformille esitettiin seuraajaksi työreformia.

Hyvät kuulijat

En uppoudu enemmälti liittomme vaiheisiin; niitä kuvaa Eero Karisto juhlakirjassamme Suomenmielinen, kansanvaltainen. Sen sijaan pohdin, mitä sanapari voisi nykyään tarkoittaa. Voiko se kuvata edelleen liittomme tarkoitusta? Mikä on ylipäänsä tehtävämme ja niin sanottu toiminta-ajatuksemme -- eihän edes satavuotias yhdistys ole itsetarkoitus.

On toki huomattava, että vuoden 1918 jälkeen sana kansanvaltainen pudotettiin liiton säännöistä. Hieman uudessa muodossa se palautettiin sinne vasta 1970-luvun lopulla ja uudistettavissa säännöissämme aiomme viitata alkuperäiseen määritelmään, kuka sen onkaan keksinyt. Määritelmä on nimittäin nykyaikaisesti tulkittuna hyvin ajankohtainen.

Kielikysymys entisessä muodossaan on Suomessa tietenkin aikoja sitten ratkennut -- pikemmin on varjeltava suomenruotsalaisten säröilevää jäälauttaa. Suomen kieli on sen sijaan anglismin puristuksessa. Väitetään, että abiturienttien kirjoitustaito on nopeasti heikentynyt. Se saattaa johtua osin opetuksen muuttumisesta estetiikan alkeilla leikittelyksi, mutta varmaan sukeltaminen yhä varhemmin ja yhä syvemmälle englannin kieleen on pääsyy. Ja kun ennen pelkän kansakoulun käyneet saattoivat kirjoittaa erinomaista suomea, suoltavat nykyään monet maisterit ja tohtorit kammottavaa kapulakieltä.

Äidinkielen taidon heikentyminen ei merkitse edes sitä, että hallittaisiin Queen´s English. Sen sijaan mongerretaan ja kirjoitetaan maailmassa nopeasti yleistyvää epäkieltä nimeltään Bad English.

Joku saattaa kysyä, mitä väliä suomen kielellä on -- eihän sillä maailmalla pärjää. Eiköhän perusteellinen ajattelu onnistu kuitenkin parhaiten äidinkielellä. Mutta ennen muuta: onko pienellä kansakunnalla ylipäänsä itseisarvoa? Jos ei ole, olisi kannattanut aikoja sitten sulautua Ruotsiin tai Venäjään. Tällöin koko Suomi olisi tosin suuren maan syrjäkulmaa. Tämän vaihtoehdon seuraukset näimme selvästi liittome viime kesäisellä Petroskoin-matkalla. Havaintoja voi tehdä myös vaikkapa Ruotsin Finnskogassa tai Norrlannissa.

Hyvinvoiva Suomi pärjää vain omana, erityislaatuisena kansakuntanaan. Tällöin kannattaa palata ensi vuonna juhlittavaan Snellmaniin myös siinä, että hänen mukaansa jokainen heimo ei suinkaan ollut itsestään tietoinen kansakunta. Sen syntymiseen tarvittiin sivistystä sekä Yrjö-Koskisen kuuluttamaa elävää kansallishenkeä.

Oma kieli ei ole välttämätön kansakunnan tunnusmerkki, kuten voi nähdä esimerkiksi Sveitsissä tai Irlannissa. (Jälkimmäisessä yritetään tosin epätoivoisesti elvyttää kelttien kieltä.) Myös historia ja kulttuuri yhdistävät kansakuntia. On silti vaikea nähdä, miten Suomen kansa voisi säilyä omaperäisenä ja edes hyvinvoivana ilman omaa kieltään. Paljon puhuttu tytäryhtiötalous toteutuisi silloin myös henkisellä ja sosiaalisella, ei vain yritysten tasolla.

Martti Häikiö on sanonut, että poliittisen ja taloudellisen vallan siirtyessä väistämättä isompiin kammareihin oma sivistys korostuu. Kansallinen identiteetti ei voi enää rakentua markan eikä ensi sijassa edes eduskunnan ja sotaväen, vaan oman kulttuurimme varaan.

*

Liittomme on yhdessäolojärjestö, joka pystyy myös tukemaan jäsentensä opiskelu- ja tutkimushankkeita sekä virkistäytymistäkin. Sitähän jokainen joskus kaipaa. Elääkseen liitto tarvitsee kuitenkin aatteellisen pohjan. Suomen kielen vaaliminen etenkin journalismissa voisi olla sen keskeinen osa.

Entä sitten kansanvaltaisuus? Emme ole poliittinen yhdistys; epävirallisetkin siteet Suomalaisen Puolueen pääperilliseen katkesivat jo vuosikymmeniä sitten. Tähän suuntaan meidän ei ole syytä palata nykyisen riippumattoman median oloissa.

Liiton on kuitenkin syytä muistaa fennomanian parhaita perinteitä nykyisessä murrosvaiheessa, joka vastaa hyvinkin sadan vuoden takaista kuohuntaa. Mullistuksen nimenä on nyt tietenkin globalisaatio. Sana kansanvaltaisuus viittasi fennomanian ihanteeseen yhtenäisestä kansasta. Sata vuotta sitten tavoitteeseen pyrittiin toisinaan ehkä naivisti ja rahvasta ylhäältä katsoen, mitä ennen muuta Väinö Linna on arvostellut. Tavoite itsessään oli silti oikea -- ja siihen myös päästiin aikaa myöten sekä sivistämisen että sosiaalipolitiikan avulla.

Kansan yhtenäisyyden sijaan ihanteeksi asetetaan nykyään usein kaikkien kilpailu kaikkia vastaan -- eikä vain urheilussa. Esimerkkejä osaa jokainen meistä luetella. Kilpailua ja kannustusta tarvitaan -- mutta myös yhteishenkeä ja yhteisöllisyyttä. Tavoitteemme kansanvaltaisuudesta voisi tarkoittaa tätä. Pienen kansan kannattaa pitää yhtä.

Tähän liittyy suomalaisen omistuksen vaaliminen -- kuten liittyi jo fennomanian taisteluvuosina, jolloin koottiin myöhemmin sinivalkoiseksi pääomaksi kutsuttu ryhmä. Ihan viime aikoina on sentään herätty uusliberaalista naivismista, jonka vallitessa kansallisomaisuutta myytiin ale-hintaan etenkin Ruotsiin.

Hyvä juhlakansa!

Eiköhän edellä ole hahmoteltu riittävästi aatteellista perustaa liittomme seuraavalle satavuotiskaudelle. Kiitän kaikkia niitä, jotka ovat ponnistelleet juhlamme valmisteluissa ja juhlavuotemme muissa tehtävissä. Monet yritykset ja meille läheiset säätiöt ovat myös tukeneet juhlajulkaisumme tekemistä, siitä suuri kiitos. Samoin kiitos Onni V. Tuiskun säätiölle, joka on säädekirjansa mukaisesti tukenut juhlamme järjestämistä.

Tervetuloa vielä kerran juhlaan -- viihtykää ja viihtykäämme.