Koronakaranteenissa on ollut hyvä viimeistellä tutkimusta Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain kilpailusta vuosina 1956-76 otsikolla Vastahyökkäyksestä konkurssin partaalle.

”Yritin vain kysyä. Olen toimittaja. Se on työtäni. ” Näin kuvaa amerikkalaisen CNN-yhtiön Valkoisen Talon pääkirjeenvaihtaja Jim Acosta kirjassaan The Enemy of the People. Dangerous Time to Tell the Truth in America (Harper ) hämmentävää uutta journalismin aikakautta Yhdysvaltojen Trumplandiassa.

Hymyn menestyksen myötä 1970-luvulla myös muiden aikakauslehtien otteet kovenivat. Jos aikaisemmin kansien tekstit lupasivat auvoa ja vauvoja, nyt kierrokset kiihtyivät ja ylisanat alkoivat loppua: Yllätyspari! Skandaaliromanssi! Rakkauslapsi! Kohukaunotar paljastaa…

On nurinkurista, miten aineellinen kasvu ja sen tuoma parantunut perusturvallisuus yhteiskunnassa on voitu vääntää henkiseksi pahoinvoinniksi ja ärtymykseksi kanssaihmisten välille. Keskeisiä ajureita tässä puuhassa on kaksi: vihapuhe ja some.

Kuka vahtii hyvää journalistista tapaa nyt kun jokainen meistä voi olla oma mediansa ja sanomisesta on tullut tärkeämpää kuin sanottavasta?

Kotisivuja uudistettaessa ilmassa on ollut koko ajan ajatus tarjota tilaa jäsenille sivuillamme ja kehittää jäsenten oma BLOGI.

Kuten moni muukin otsikko, tämä lupaa liikaa (kaiken lisäksi tämä on anteeksipyydettävä pehmojuttu). – Journalistilla tuskin ehtii olla yksityistä elämää. Yritän kuitenkin teeskennellä jotakin sen suuntaista.