Uuden Suomen kansi joulukuun 1. päivänä 1939.

Jyrki Vesikansa: Uuden Suomen vaiheita 1939-56 Luku I – sotavuodet

Nyt keskitytään sodan ja sen seurausten, kuten säännöstelyn vaikutuksiin Uuteen Suomeen – erityisesti sen kilpailuasemaan suhteessa Helsingin Sanomiin.

Suometar-päiväksi on valmistumassa filosofian lisensiaatti, lehdistöneuvos Jyrki Vesikansan suururakasta ensimmäinen vaihe eli ns. monistekirja ”Sota, säännöstely ja suvantokausi. Uuden Suomen vaiheita 1939-1956”. Se julkaistaan Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton julkaisusarjassa B:2. Teosta on saatavilla Suometar-päivässä 9.1. kymmenen euron omakustannushintaan, joten kannattaa varata mukaan tasaraha.


I Sodan ja säännöstelyn varjossa (1939-49)

Seuraavassa ei kerrata 1940-luvun sotien ja politiikan yleisesti tunnettuja vaiheita eikä laajasti edes sitä, miten Uusi Suomi niitä selosti ja kommentoi. Se olisi oman tutkimuksensa aihe. Sen sijaan keskitytään sodan ja sen seurausten, kuten säännöstelyn vaikutuksiin lehteen – erityisesti sen kilpailuasemaan suhteessa Helsingin Sanomiin.

Lyhyesti: kaikista vaikeuksista huolimatta – osin jopa niiden takia – Uusi Suomi menestyi 1940-luvulla. Levikki nousi ylittäen Suomettaren perustamisen satavuotisjuhlan 1947 tienoilla vähäksi aikaa sadan tuhannen kappaleen rajan. Se jäi US:n ennätykseksi. Lehtiyhtiön tulos aaltoili jyrkästi, mutta oli keskimäärin etenkin myöhempiin aikoihin verrattuna hyvä. Lehtitalon johtokuviotkin selkenivät.

Tulevan kehityksen kannalta ongelmaksi kehittyi kuitenkin se, että Helsingin Sanomat menestyi vielä paremmin. Sen levikki karkasi yhä kauemmas kilpailijasta, mikä vahvisti Sanoma-yhtiön taloutta siinä kuin pienilmoitusten vyöry tavarapulan oloissa. Syksyn 1944 jälkeen myös HS:n poliittinen asema oli vahvempi kuin US:n, jonka tukipuolue joutui pitkäaikaiseen oppositioon.

1. Media siirtyy sota-aikaan

 Suursota merkitsi vaikeuksia kaikille lehdille, mutta tarjosi siis samalla mahdollisuuksia. Uutiset kiinnostivat – samoin säännöstelyn alettua moninaiset pikkuilmoitukset. Viranomaisten tiedotuksia ja kuulutuksia oli seurattava, mutta vaikeuksien keskellä kaivattiin myös viihdettä. Kaikkea tätä saattoi sanomalehti tarjota – 1940-luvulla toki jo Yleisradion, aikakauslehtien ja elokuvien rinnalla.

Jo Suometar oli saavuttanut levikkinsä huipun – 4600 kappaletta – Krimin sodan aikana 1856. Edellisen suursodan aikana Helsingin Sanomat oli tarttunut avautuneisiin mahdollisuuksiin repäisten levikkieron 1911 ohittamaansa Uuteen Suomettareen noin kaksinkertaiseksi. Päätoimittaja Eero Erkko organisoi HS:n tehokkaan uutishankinnan ja raivasi tieltä teknisiä vaikeuksia. Uutta Suometartakin uudistettiin 1910-luvulla mm. siirtymällä fraktuurasta antikvaan, mutta jo jatkuva johtohenkilöiden vaihtuminen haittasi HS:n haasteeseen vastaamista.

Uusi Suomi oli kuronut HS:n etumatkaa kiinni 1920-luvulla pääsemättä koskaan ohitse. Miten kävisi uuden maailmanpalon aikana? [1]

 

Yhteyksiä johtajiin ja maailmalle

HS:n yksi valtti oli sen valtiaan Eljas Erkon asema alkuun ulkoministerinä – siis tietojen lähteellä – ja sen jälkeenkin hyvin informoituna miehenä, joka valvoi tarkasti toimitustaan. US:n päätoimittajalla S.J. Pentillä oli lähinnä Rudolf Waldenin kautta yhteys Mannerheimiin ja sittemmin Lauri Aholla J.K. Paasikiveen, mutta Edwin Linkomiehen pääministerikautta (1943-44) lukuun ottamatta US oli hieman sivussa Suomen päättämisen ytimestä.

Niin HS:lla kuin US:lla oli Suomessa ainutlaatuiset kansainväliset tietoyhteydet aikana, jolloin uutisia maailmalta janottiin. Molemmilla lehdillä oli oma kirjeenvaihtaja Lontoossa, mutta vasta sodan jo alettua, syyskuussa 1939 HS lähetti Eero Petäjäniemen Berliiniin. US:n Ada Norna oli luonut siellä hyvät yhteydet “tietomaailmaan” 1920-luvulta alkaen.

Kotoinen uutishankinta sotaan liittyvissä asioissa jouduttiin sen sijaan aika lailla improvisoimaan. Puolustusvoimat oli kehitellyt tiedotustoimintaansa muun muassa kertausharjoituksin, mutta kunnolla se organisoitiin vasta jatkosodan edellä. Sotasalaisuuksia varjeltiin ja paljossa media joutui talvisodassa tyytymään päämajan päivittäisiin tilannetiedotuksiin. Niissä ei valehdeltu, mutta paljon jätettiin kertomatta etenkin vastoinkäymisistä. Uuden Suomen etusivuillakin korostuivat talvisodan loppuun saakka omat menestykset. Tämä saattoi jopa hidastaa valmiutta solmia rauha otollisella hetkellä. [2]

Helsingissä – etenkin Kämpin lehdistöhuoneen liepeillä – parveili ulkomaisia journalisteja, mutta rintamille ei heitä sen enempää kuin kotimaisia reporttereja useinkaan päästetty. Rintamalla taistelleet eivät puolestaan voineet juuri tekstejä tai kuvia lähetellä. Yleensä journalistien rintamavierailut suunnattiin jo hiljentyneille kaistoille ihastelemaan lauenneiden mottien sotasaalista. [3]

 

Miehiä kutsutaan riveihin

Nopeimmin lehdentekoon vaikutti liikekannallepano, joka Suomessa toteutettiin heti Moskovan neuvottelujen alkaessa lokakuussa 1939. Sen sijaan painopaperia ja muita tarvikkeita oli varastossa ja laitteistot kunnossa. Sensuurin ja valtiollisen tiedotuskoneiston luominen vaativat toisaalta aikaa. Itsesensuuri saattoi toki käynnistyä isänmaallisena itseään pitävässä Uudessa Suomessa nopeasti. Kilpailijaa saattoi puolestaan hillitä uutisten paljastamisessa Erkon asema ulkoministerinä.

Vaikka 1930-luvun porvarillisen nuorison keskeinen osa oli tavallaan valmistautunut sotaan, konkreettinen valmistelu puolustuslaitoksen ulkopuolella oli vähäistä. Uudelta Suomeltakin puolustusministeriö kyseli vasta 16.9.1939 – siis pari viikkoa Puolan-sotaretken alkamisen jälkeen – kriisivalmiutta. Kysymys oli niin kirjapainon toimintakyvystä kuin lehtitalon työvoimasta. Henkilövarauksia ei näy tehdyn, vaan isänmaa kutsui lokakuussa 1939 riveihin ne, joita puolustusvoimat katsoi tarvitsevansa – lehtitalo sai tulla toimeen jäljelle jääneillä.

Kirjapaino näyttää pärjänneen henkilöstöpulassa talvisodan aikana melko hyvin. Ammattilaisia voitiin varmaan siirtää vähentyneistä ns. siviilitöistä lehden tekemiseen. Sen sijaan jatkosotaan kutsuttiin 1941 kirjapainosta 140 miestä, jolloin Kaarlo Niemisen historiikin mukaan “koneet vain vaivoin ja ylityötä tehden voitiin pysyttää käynnissä yhtä vuoroa”. (Lehtityössä tarvittiin tietenkin normaalisti iltavuoro.) Syväpaino jouduttiin pysäyttämään, kun sen jokainen työntekijä kutsuttiin 1941 riveihin. US:n kilpailuasemalle tärkeä syväpainoliite oli tosin lopetettu jo talvisodan aikana.[4]

Heti liikekannallepanon (“ylimääräisten harjoitusten”) alettua 9.10.1939 päätoimittaja S.J. Pentti lähti sotapalvelukseen. Työvaliokunta nimitti hänen sijaisekseen aiemman päätoimittajan apulaisen Lauri Ahon, joka oli siirtynyt 1937 työnantajajärjestön tiedottajaksi. Ahon siteet Uuteen Suomeen eivät olleet välilläkään katkenneet, vaan hän oli ollut mm. Pentin lomasijaisena. Innokkaana suojeluskuntamiehenä – ja lottajohtajan puolisona – Pentti lähti siis 54-vuotiaana ikämiehenä vapaaehtoisesti riveihin. [5]

Pian myös 38-vuotias kornetti Aho kutsuttiin palvelukseen. Marraskuussa 1939 sekä Pentti että Aho käväisivät työlomalla hoitamassa lehden asioita, mutta heti talvisodan puhjettua 30.11.1939 molemmat palasivat puolustusvoimien riveihin. Näin asioiden hoito jäi toimitusjohtaja Pätyselle, toimituspäällikkö Hirvoselle sekä muille, jotka eivät olleet kenttäharmaissa (lottapuvun hieman vaaleampi sävy huomioon otettuna). Suuri osa US:n miestoimittajista oli talvisodassa asepalveluksessa; heistä kaatui vänrikki Kalevi Rönkä. Muutoin US-konsernin miehiä kaatui kahdeksan.

 

Dramaattisia kohtaloita

Pääkirjoituksia pusersivat talvisodan alkuvaiheessa ennen muuta toimitusvaliokunnan jäsen, tohtori Paavo Virkkunen sekä mm. Iltalehden päätoimittajana 1920-luvulla vaikuttanut kirjastomies, maist. Emerik Olsoni. Talvisodan jatkuessa myös Pentti ja Aho pääsivät vaikuttamaan aika ajoin linjanvetoihin – Pentti mm. muuttamalla viranomaisia ärsyttäen sotasensuurin tarkistamaa uutista.

Pitkälti veteraaneista sekä reippaasta Salama Simosesta muodostuneen pienen joukon ponnisteluin US ilmestyi komeasti taitettuna läpi talvisodan. Anni Voipio hoiti toimipistettä Tukholmassa Stockholms-Tidningenissä. Sieltä saatiin – Lontoon- ja Berliinin-kirjeenvaihtajien annin rinnalla – uutisia suuresta maailmasta täydentämään Suomen Tietotoimiston (STT) melko suppeaa palvelua. Omasta kansainvälisestä eli United Pressin uutistoimistoyhteydestä Uusi Suomi oli luopunut 1929. Pian sen jälkeen  Helsingin Sanomat oli napannut sen.[6]

Käytännön työjohdossa virkaiältään vanhin toimitussihteeri Martti Juvas joutui liikarasituksesta yli viikon sairaslomalle. Sen jälkeen häntä järkytti tutkijapuoliso Astrid Reponen-Juvaksen itsemurha eduskuntatalossa 12.3.1940 vastalauseena Moskovan rauhalle. Martti Juvas jatkoi työtään tullen pian US:n ulkomaanosaston pitkäaikaiseksi päälliköksi Yleisradion suurpoliittiseksi kommentaattoriksi siirtyneen V.J. Vatasen seuraajana. Puolison hätkähdyttävä kuolema ja joutuminen pienen tyttären yksinhuoltajaksi kuitenkin syvensivät Juvaksen realistista, jopa kyynistä asennettaan suurpolitiikkaan. Tämä vaikutti varmaan US:n linjauksiinkin. Sanottiin, että Juvas oli ulkomaaosaston aivot ja jääkäriliikkeen perustajiin kuulunut Rainer Sopanen sen sydän.[7]

   Uuden Auran päätoimittajana pitkään toiminut ja runoilijanakin vaikuttanut Eino Tikkanen oli puolestaan vielä kokematon suurlehden paineisessa toimitussihteerin työssä siirtyen 1940 joksikin aikaa päivätyöhön. Tällöin palkkaakin alennettiin. Nuorin sihteeri Vilho Hyttinen taas oli rintamalla, josta hän palasi pysyvämmin vasta 1945. Vaikka toimittajia irtisanottiin syksyllä 1939 ilmoitustuottojen romahdettua, jouduttiin uudeksi toimitussihteeriksi kiinnittämään kiireesti joulukuussa 1939 kokenut toimittaja Tauno Linnavuori, joka pysyi sitten kauan US:n vahvuudessa.

Talvisodan loppuvaiheessa Pentti ilmoitti jälleen jäävänsä rintamapalvelukseen ehdottaen sijaisikseen Hirvosta sekä artikkeli- eli pääkirjoitusosaston osalta prof. Rafael Koskimiestä. Lehtitalon johto hyväksyi ehdotuksen epävirallisessa kokouksessa 11.3.1940, mutta sota päättyi jo kahden päivän kuluttua ja US:n toimittamisessa voitiin palata vähitellen normaalikuvioihin.[8]

 

2. Henkilökarusellia sodan varjossa

Osin keskellä talvisotaa ja ns. välirauhaa Uuden Suomen lehtitalon johtoryhmä oli melkoisessa karusellissa vuodesta 1938 vuoteen 1941. Tämän jälkeen asetelma ylimmällä tasolla vakiintui pitkäksi aikaa.

Ylintä valtaa käytti edelleen yhtiön johtokunta, jossa oli yhdeksän varsinaista ja kuusi varajäsentä. Heidän asemansa erosivat toisistaan ainoastaan äänestyksissä; läsnä olleet varajäsenet saivat äänestää “virkaikäjärjestyksessä” vain, jos varsinaisia jäseniä oli poissa. Äänestykset olivat kuitenkin harvinaisia. Suurempi ero vaikutusvallassa oli työvaliokuntaan kuuluvien muutaman jäsenen ja johtokunnan muiden, niin varsinaisten kuin varajäsenten välillä. Työvaliokunta kokoontui 12 kertaa esim. melko normaalina vuotena 1943, koko johtokunta kuudesti.

 

Veteraanit komentosillalla

Omistajien ylimmäksi luottamusmieheksi, johtokunnan puheenjohtajaksi, tuli Edwin Linkomiehen lyhyen kauden jälkeen 1939 veteraani Karl Alfred Paloheimo, jolla oli sama tehtävä edelleen myös vakuutusyhtiö Pohjolassa – kuten oli ollut vuodesta 1892 alkaen! (Pohjola oli sentään saanut Paloheimojen koko yritysryhmää ravistelleen kriisin osana uuden toimitusjohtajan 1932.) Oy Uuden Suomen johtokunta järjesti 1942 puheenjohtajalleen 80-vuotisillalliset ja maalautti hänestä 1944 valmistuneen muotokuvan. Vuorineuvos Paloheimo jaksoi pysyä tehtävässään vuoteen 1949 saakka, jolloin hänet valittiin johtokunnan kunniapuheenjohtajaksi. Vanhus kuoli kuitenkin jo samana vuonna.

Paloheimo ei näy enää 1940-luvulla esittäneen juuri aloitteita, mutta epäilemättä hänen arvovaltansa vakautti lehtitalon elämänmenoa 1930-luvun jyrkkien kiistelyjen jälkeen. Kriisiaikoina turvauduttiin muutoinkin kokeneisiin johtajiin – Mannerheimia, J.K. Paasikiveä ja Konrad Adenaueria myöten.

Johtokunnan varapuheenjohtajana oli läpi 1940-luvun Paavo Korpisaari, joka ehti toimia lyhyen ajan myös Paloheimon seuraajana ennen kuolemaansa 1950. Tohtori Korpisaari oli monipuolinen kansantaloustieteilijä ja merkittävä etujärjestöjohtaja, jolla oli myös poliittista ja journalistista kokemusta. Hän oli siten epäilemättä mies paikallaan lehtitalon johtokunnassa. Vaikutusvaltaisen tukkukauppiasjärjestön pääasiamiehen asema US-yhtiössä kertoi myös Tuko-ryhmän noususta lehtitalon suurimmaksi osakkaaksi 1940-luvulla.

Kaikkiaan US-yhtiön johtokunta oli 1940-luvulla yhä selkeämmin liikemiesten ja erityisesti tukolaisten miehittämä. (Naisia ei talon mihinkään johtoelimeen kai osattu vielä kuvitellakaan.) Johtokunnassa oli niin Antti Wihurin kaltaisia omistajia kuin Korpisaaren ja Lauri Kirveksen tyylisiä tukkurien järjestöjohtajia. Tukon johtokaksikon muodostaneet Y. Ossian Riisla ja Lauri K. J. Tukiainen olivat sekä keskusliikkeen palkkajohtajia että itse merkittäviä omistajia (Riisla omassa tukkuliikkeessään ja Tukiainen avioliittonsa kautta Ahlströmillä).

Vielä 1920-luvulla johtokunnassa oli ollut ennen muuta professori-poliitikkoja. Tätä linjaa edustivat Linkomiehen jälkeen kirjallisuuden professorit J. V. Lehtonen ja V. A. Koskenniemi.  Runoruhtinas ei tosin lähtenyt Turusta kovinkaan usein kokouksiin eikä kumpikaan professori kuulunut käytännön valtaa käyttäneeseen työvaliokuntaan, mutta Koskenniemi lähetti ahkerasti kirjeitä päätoimittajille.

Kokoomuslaisilla viljelijöillä oli myös jatkuvasti edustajia johtokunnassa. Vankeinhoitolaitoksen ylijohtaja Armas Arvelo edusti ehkä virkamiehistöä.

Kokoomuksen eduskuntaryhmästä US-yhtiön johtokunnassa oli Toivo Horelli, joka oli myös Kansallispankin Jyväskylän konttorin johtaja ja seudun kauppakamarin puheenjohtaja sekä innokas suojeluskuntamies. Hän toimi juutalaispakolaisten luovutuksen takia kiisteltynä sisäministerinä Rangellin hallituksessa 1941-43 sekä eduskunnan varapuhemiehenä 1943-45, mutta jäi “vanhana kasvona” sivuun vaaleissa 1945. Oy Uudessa Suomessa hän jatkoi eläkepäiviinsä saakka.

Horellin jäätyä eduskunnasta Kokoomuksen ryhmällä ei ollut pariin vuoteen edustusta Uuden Suomen johtokunnassa. Vasta 1947 puolueen puheenjohtaja Arvo Salminen valittiin johtokunnan vara- ja 1951 varsinaiseksi jäseneksi. Edellisen kerran puolueen puheenjohtaja oli kuulunut päälehden johtokuntaan 1920-luvulla, joskin Linkomies oli vuosina 1937-44 niin puolueen todellinen johtaja kuin lehden keskeinen linjanvetäjä muodollisesta asemastaan riippumatta. “Pater” Salmisen pitkä toiminta lehtitalossa ei näy olleen kovin aktiivista, joskin juuri hänen kaudellaan puolue yritti laajentaa omistustaan US-yhtiössä.

 

Toimitusvaliokunta piristyy

Ensi sijassa Kokoomuksen “virallinen” poliittinen vaikutus päälehteen yritettiin kanavoida US:n toimituksen neuvottelukunnan eli toimitusvaliokunnan kautta. (Ainakin myöhemmin sitä kutsuttiin epävirallisesti toimitusneuvostoksi.) Neuvottelukuntaa johti läpi sotavuosien Linkomies, joka myös kirjoitti säännöllisesti lehteen. Muut 1939 muodostetun neuvoston alkuperäiset jäsenet olivat Korpisaari, maanviljelysneuvos Kalle Soini sekä teologi-poliitikko Paavo Virkkunen. Jäsenistön pitikin sääntöjen mukaan edustaa “valtiollista toimintaa, sivistyselämää, taloudellista toimintaa yleensä ja maataloutta”.

Päätoimittaja S. J. Pentti oli vieroksunut neuvostoa; yhtenä hänen erottamisperusteenaan oli Linkomiehen väite, ettei päätoimittaja ollut kääntynyt koskaan toimitusvaliokunnan puheenjohtajan puoleen lehden sisältöä pohtiakseen. Tämä ei ollut tosin kovin tarpeellista, sillä muistelmissaan Linkomies kertoo olleensa “päivittäin” kosketuksissa Penttiin – ilmeisesti siis omasta aloitteestaan. Linkomies asui toki US-SKK:n talossa pari kerrosta toimituksen yläpuolella.

Asemastaan herkkä Pentti ja sumeilematon Linkomies eivät löytäneet yhteistä aaltopituutta. Pentti ei liene ollut aina innostunut Linkomiehen neuvoista, tämä taas ei sietänyt Pentin vetäytyvyyttä. Lauri Aho oli Penttiä yhteistyöhaluisempi ja 1940-luvulta on säilynyt jopa pari neuvottelukunnan pöytäkirjaa. Esim. 2.2.1942 kokoukseen osallistuivat “toimitusneuvosten” ja päätoimittajan ohella johtokunnasta Paloheimo ja Horelli sekä yhtiön toimivasta johdosta Riekki ja Pätynen. Neuvoston jäsenyys tarjosi mahdollisuuden vaikuttaa myös epävirallisesti lehden sisältöön, kuten etenkin Linkomies tekikin. Kun kaikki tuon ajan ja myöhempienkin toimitusneuvostojen jäsenet ovat kuolleet, tarkkaa kuvaa sen roolista on vaikea niukkojen lähteiden varassa enää hahmottaa. Päätoimittaja Petäjäniemen kaudelta säilyneet pöytäkirjat heijastelevat kuitenkin varmaan neuvoston varhempaakin toimintatapaa. Tähän palataan.

  1. K. Paasikiven tunnettu toivomus “vanhojen kasvojen” siirtymisestä sivuun johti Linkomiehen ja Virkkusen lähtöön (tai työntämiseen) neuvottelukunnasta huhtikuussa 1945 – virallisen perustelun mukaan siksi, etteivät he enää olleet eduskunnassa eivätkä puolue-elimissä. Tilalle tulivat Kokoomuksen puheenjohtaja Arvo Salminen sekä pienen etsiskelyn jälkeen vuorineuvos Eero Mäkinen. Jälkimmäinen oli Outokummun legendaarinen toimitusjohtaja, mutta kuului 1945-51 myös eduskuntaan.

Talouselämä ja politiikka olivat näin vahvasti edustettuna neuvostossa, mutta “sivistyselämää” edusti lähinnä juristi-teologi Salminen, joka oli opetusministeriön kansliapäällikkö. Mäkinenkin oli nuoruudessaan väitellyt tohtoriksi ja toiminut tutkijana.

Soinin kuoltua toimitusneuvoston viljelijäpaikalle valittiin maataloushallituksen ja kansanhuoltoministeriön osastopäällikkö, maanviljelysneuvos Valter O. Suonio, joka ei merkinnyt Kuka kukin on-teokseen edes puoluekantaansa, saati varsinaisia poliittisia meriittejä. Hänen tilalleen tulikin 1950 maanviljelysneuvos Väinö E. Nieminen, joka oli virkatoimien ohella isännöinyt Iso-Hiiden kartanoa Janakkalassa. Sittemmin hän oli myös Kokoomuksen puoluehallituksen jäsen sekä 1958-66 kansanedustaja.[9]

 

Sota sekoittaa johtokuvion

Toimitusjohtaja Armas Lassilan erottamista 1938 olen käsitellyt laajasti Sinivalkoisessa Suomessa, mutta palaan vielä hänen myöhempään rooliinsa. [10] Uudeksi toimitusjohtajaksi nimitettiin prof. O. W. Louhivuoren puolivuotisen vt.-kauden jälkeen yhtiön pitkäaikainen konttoripäällikkö Gabriel Pätynen. Johtokuviot eivät olleet silti selvästikään vakiintuneet, kun toisen maailmansodan puhkeaminen ajoi lehtitalon myös taloudellisesti aivan uuteen tilanteeseen.

Myös toimituksen johtokuviot menivät sodan puhjettua hajalle. S.J. Pentin asema päätoimittajana oli heikentynyt jo sitä ennen oikeistolaisen “Uuden Suomen piirin” hajottua. Kokoomuksen puoluetehtävistä Pentti oli luopunut; myös hänen tukijansa Rudolf Walden oli jäänyt sivuun US-yhtiön johtokunnasta.

Käytännön toimitustyötä johtamaan oli 1938 asetettu uudella toimituspäällikön nimikkeellä pitkäaikainen toimitussihteeri Uuno Hirvonen eli kirjailija Simo Penttilä. Hän otti heti kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilän tyylillä ohjat käsiinsä. Päätoimittajien vaihtumiset ja pitkät poissaolot sotavuosina eivät vaikuttaneetkaan US:n toimituksen käytännön työhön, mutta vahvistivat osaltaan Hirvosen asemaa.

 

Markkinointijohto vaihtuu

Ilmoitusjohtaja Eero Martikainen katosi heti talvisodan alettua työpaikaltaan; hän ei ollut ainoa hyökkäystä pelästynyt suomalainen, vaikka tällaiset tapahtumat pyrittiinkin sittemmin painamaan unohduksiin. Hänet irtisanottiin tammikuussa 1940. Seuraaja

SELVITÄ ETUNIMI Ahola kuoli jo 1942.[11]

Kohta talvisodan päätyttyä, 14.4.1940, irtisanottiin pitkäaikainen levikkijohtaja Armas Vuorio. Katkerassa kirjeessä asiamiehille Vuorio valitti, ettei hänelle edes kerrottu syytä erottamiseen, vaikka hän oli 19 moitteettoman palvelusvuoden jälkeen ainakin “oikeutettu odottamaan sivistyslehden johtajilta korrektia esiintymistä”. Vuorio huomautti talvisodan yksimielisyyden murtaneen levikkimarkkinoinnin siihenastisen perustan, tiukan puoluekantaisuuden. Itse hän vihjasi etsiytyvänsä toisen lehden palvelukseen houkutellen myös asiamiehiä tälle tielle. Vuorio riiteli myös provisioistaan saaden tietyn hyvityksen.

Vuorion asema oli noussut esille jo yhtiön valtataistelun kuumassa vaiheessa 1938. Esko Riekin pitämässä asiamieskokouksessa Oulussa Vuoriota oli tuolloin moitittu siitä, että hän “juo itsensä humalaan, puhuu vain juoruja eikä herätä muutenkaan luottamusta”. Oulun seudun asiamiehillä oli uudeksi markkinointipäälliköksi oma ehdokaskin, yhtiön matkatarkastajana toiminut metsänhoitaja Kallio-Koski. Oululaisten syytöksiin saattoi vaikuttaa se, että Vuoriota pidettiin Armas Lassilan miehenä. Kaksikosta haluttiin kai päästä kokonaan eroon.

Vuorio erotettiin vain hieman ennen kuin hän olisi päässyt eläkkeelle, mikä herätti irtisanotussa katkeruutta; ajan oloissa eläke jäi kokonaan saamatta, sehän maksettiin yhtiön kassasta tai sen ottamalla vakuutuksella. Vuorion upseeripojan mukaan yli 90-vuotiaaksi elänyt isä ei tämän jälkeen ottanut koskaan Uutta Suomea käsiinsä. Lassilan lähimmistä apulaisista taloon jäi Gabriel Pätynen, jota Vuorio luonnehti pojalleen “ketuksi”.[12]

Uudeksi levikkijohtajaksi kiinnitettiin Hugo Valpas, joka oli toiminut 1925-36 Vaasa-lehdessä sekä konttoripäällikkönä että urheilutoimittajana. Hän oli siis US-yhtiön myöhemmän slangin mukaan “kaksineuvoinen” – sekä toimittaja että lehtitalouden hoitaja, kuten kauan monet aluetoimittajat. 1930-luvun loppuvuodet Valpas oli ollut Suomen Urheilulehden päätoimittaja, mutta siirtyi nyt lopullisesti talousjohdon puolelle. Kirjoittamista hän ei jättänyt, vaan julkaisi mm. urheilu- ja TK-kirjoja ja palasi 1950-luvulla hetkeksi US:n toimitukseenkin Etelä-Pohjanmaan aluetoimittajana.

 

Toimitusjohtaja Viipurista

Prof. O. W. Louhivuori irrottautui toukokuussa 1940 Oy Uuden Suomen ja SKSK:n toimitusjohtajan avustajan hieman epämääräisestä tehtävästä, jota itsenäisyyssenaattori oli hoitanut syksystä 1938 alkaen. Samalla hän oli jatkanut Suomettaren historian kirjoittamista saaden teoksen valmiiksi 1940.

Yhtiön ylin johto päätettiin nyt järjestellä uudelleen: kokouksessaan 7.6.1940 johtokunta ajoi Pätysen huoneesta ja nimitti lehtitalon uudeksi toimitusjohtajaksi Aino Aleksander Katilan 15.000 markan (4.400 nykyeuroa) kuukausipalkalla. (Aiemmin sekä miehille että naisille annettiin samoja “kansallisia” etunimiä; miespuolisia Vienoja on ollut koko joukko, Ainoja vähemmän.) Katila (1892-1940) oli ollut vuodesta 1918 Karjalan toimitusjohtaja. Viipurin valtalehti oli ollut valtakunnallisestikin merkittävä Kokoomuksen maltillisen siiven äänenkannattaja. Katilalla oli myös keskeisiä asemia lehtialan järjestöissä. Alueluovutuksen jälkeen hän oli ilmeisesti kiinnostunut siirtymään pääkaupungin suurlehteen, vaikka Karjala jatkoikin ilmestymistään uusissa oloissa siirtoväen äänenkannattajana.

Lehtitalon talousjohto oli nyt siis pääosin vaihdettu. Pätynen sai jatkaa yhtiön kakkosmiehenä eli Lassilan aikaisessa tehtävässään, missä hän pysyi 1950-luvulle saakka. Nuori konttoripäällikkö Martti Aittovaara oli taas sotavuodet enimmäkseen armeijan harmaissa. Vaihdoksia perusteltiin lehtitalon tuloskehityksellä. Sodan syttyminen oli romahduttanut ilmoitusmarkkinat ja keväällä 1940 oltiin tyytymättömiä myös levikkikehitykseen.

Erottamisten syyt vaikuttavat silti hieman arvoituksellisilta. Sodalle ei yritysjohto voinut mitään – ja pian ilmoitusmarkkinat elpyivät, kun säännöstelyn kiristyessä alkoi olla pulaa kaikesta. Levikki puolestaan aleni vuoden 1940 mittaan todellakin talvisodan ajan huipustaan, jolloin sunnuntaisin oli jopa ylitetty maaginen sadan tuhannen raja. Lehteä oli kuitenkin tilattu rintamalle tavallaan “ylimääräisiä” kappaleita ja tietenkin sotauutiset herättivät aivan poikkeuksellista kiinnostusta. Oli siis luonnollista, että levikki notkahti sodan Suomen osalta päätyttyä välirauhan ajaksi. Kiinnostavia uutisia tosin riitti.

Katilan avausraportin mukaan US:n levikki ylitti heinäkuussa 1940 arkisin hieman kesän 1939 tason (71.000 ja 68.300 kpl). Sunnuntailevikki (80.000 kpl) oli tosin pudonnut runsaalla tuhannella kappaleella kesästä 1939 – mutta US:n valttina ei enää ollut syväpainoliitettä, josta oli luovuttu säästösyistä vuoden 1939 päättyessä. Levikkikehityksellä oli siis vaikea ensi näkemällä perustella sen enempää talousjohdon kuin hieman myöhempää päätoimittajan erottamista. Tosin pääkilpailija HS oli nostanut levikkiään samaan aikaan lähes 40.000:lla 125.000 kappaleeseen. Ehkä US:n päättäjät havaitsivat siis varhain trendin, jota sitten jatkui 1950-luvun puoliväliin saakka eli HS:n karkaamisen yhä kauemmas US:n peruslevikin polkiessa loppuun (1991) asti parhaimmillaankin vain hieman yli jo 1939 saavutetun tason. Alennus- ja tukikampanjoilla lukuja tosin kaunisteltiin.

Numeroiden ohella johtokarusellin pyörimistä vauhditti varmaan ns. henkilökemia. Johtokunta katsoi ilmeisesti, ettei tilanne ollut riittävästi US-yhtiön johdon hallussa. Pätynen oli ollut Lassilalle hyvä kakkosmies, mutta ehkä häneltä puuttui toimitusjohtajalta vaadittava lujuus. Louhivuorikaan ei ollut enää rinnalla “avustajana”. Katilassa tarjolla oli alalla menestynyt yritysjohtaja. Vuorion puolestaan on ehkä katsottu urautuneen puoluelähtöiseen levikkistrategiaan, vaikka hän itsekin erokirjeessään totesi sen vanhentuneeksi.[13]

 

 

“Yhteistyöhaluton” Pentti sivuun

Seuraavana erottamisvuorossa oli päätoimittaja Pentti. Myös häntä syytettiin levikkiongelmista; kilpailijat olivat “sisällöltään vaihtelevampia ja mielenkiintoisempia, mikä vaikuttaa niiden menekkiin”, todettiin 31.7.1940 pidetyssä johtokunnan ja toimitusvaliokunnan yhteisessä, epävirallisessa tapaamisessa. Penttiä ei paikalle kutsuttu, vaikka hän kuului toimitusvaliokuntaan ja oli sääntömääräisesti oikeutettu läsnäoloon johtokunnan kokouksissa.

Tyytymättömyyteen oli, kuten mainittiin, muitakin syitä. Toimitusvaliokunnan puheenjohtaja Edwin Linkomies valitti, ettei Pentti ollut “kertaakaan missään toimitusasiassa kääntynyt hänen puoleensa”; Linkomies ei uskonut enää yhteistyön mahdollisuuteenkaan. Muut toimitusvaliokunnan jäsenet yhtyivät tähän ja murehtivat, ettei Uusi Suomi ollut kertonut sellaisista “tärkeistä poliittisista asioista”, joista joutui lukemaan kotimaisista tai riikinruotsalaisista kilpailijoista.

Linkomies arvosteli Penttiä yhteistyöhaluttomuudesta lähes samalla tavalla kuin sittemmin Heikki Tavela niin Pentti Poukkaa kuin Ari Valjakkaa. Tärkeiden uutisten puuttumisesta oli taas arvosteltu jo Kaarlo Koskimiestä, kun tämä erotettiin 1932. Kun moitteita päätoimittajalle ei yksilöity, on vaikea ilman laajaa vertailua sanoa, hävisikö Uusi Suomi välirauhan aikana tai ylipäänsä Pentin kaudella todella uutiskilpailussa Helsingin Sanomille järjestelmällisesti. Pentti oli sinänsä uutishakuinen päätoimittaja – etenkin verrattuna niin edeltäjäänsä kuin seuraajaansa. Levikkien eron kasvu kilpailijaan nähden toki viittasi puutteisiin US:n sisällössä.

Ilmeisesti tyytymättömyys Penttiä kohtaan oli patoutunut jo kauan purkautuen välirauhan poikkeuksellisissa oloissa. Pentti oli sinänsä arka asemastaan, joten yhteistyö itse- ja määrätietoisen Linkomiehen kanssa ei varmaan ollut hänelle helppoa. Tähän saattoi heijastua sekin, että Pentti oli menettänyt omaisuutensa 1910-luvun “kasinotaloudessa”, velkaantunut ja 1920-luvulla elänyt liki vaimonsa opettajanpalkalla. Hänen taloudellinen asemansa oli sittemmin toki parantunut ja velatkin maksettu, silti Penttiä painoi huoli perheen toimeentulosta. Johtokunnan lähes 80-vuotias puheenjohtaja K.A. Paloheimo oli puolestaan eri sukupolvea eikä liene pystynyt pehmentämään Pentin ja Linkomiehen yhteentörmäyksiä, vaikka muutoin onnistuikin tyynnyttämään läpi 1930-luvun riehuneet myrskyt lehtitalossa.

US-yhtiön johtokunnan työvaliokunta päätyi yksimielisesti kirjaamaan, että “Pentin ottama asenne toimitusvaliokuntaan, puolue-elimiin ja muihin Uuden Suomen ystäviin vaikuttaa haitallisesti lehden levikkiin ja menestymiseen”. Lehden levikkimenestys liitettiin siis poliittisiin suhteisiin eikä uutisvoittoihin tai muihin sisältötekijöihin. Ennen virallisia ratkaisuja päätettiin päätoimittajalle sentään kertoa asiasta.

Keskustelut hoiti Paloheimo, joka etsi “siistiä” ratkaisua. Pentti lähtikin sovinnolla ja lupautui edelleen kirjoittamaan lehteen. Seuraajaksi valittiin 1.9.1940 alkaen Lauri Aho, jonka kanssa Pentin oli sovittava jatkotyöskentelyn muodoista.

Pentti ei jäänyt roikkumaan äsken johtamaansa lehteen, vaan palasi entiseen tehtäväänsä Yhtyneiden Paperitehtaiden lakimiehenä; hän ei ollut asemasta luopunutkaan päätoimittajavuosinaan. Se turvasi hänet myös taloudellisesti. Waldenien yritystä 1949-52 palvellut Pentti Poukka muistelee, että S.J. Pentti oli loppuvuosinaan Myllykoskella entistä arempi asemastaan, joka olikin hieman epämääräinen tai ainakin normaalin organisaatiopyramidin ulkopuolella. [14]

 

Karuselli pyörii ja pysähtyy

Ennen kuin Aho ehti ottaa virallisesti päätoimittajuuden haltuunsa, lehtitalon johtokuviot mullistuivat vielä kerran.

Katila aloitti US-yhtiön johdossa tarmokkaasti, mutta kuoli jo 8.8.1940 – vain viiden viikon uurastuksen jälkeen. Pätynen sai ryhtyä jälleen toimitusjohtajaksi, tosin vain virkaa tekeväksi. (Hän kertoi sittemmin hakuteoksissa olleensa 1938-40 vain väliaikainen toimitusjohtaja, mikä ei pidä paikkaansa. Kahden osakkuusyhtiön, Painovärin ja Kuvateollisuuden, toimitusjohtajana Pätynen saattoi kylläkin säilyttää toimitusjohtajan tittelin ja sai myös talousneuvoksen arvon 1948.)

Uutta vakinaista toimitusjohtajaa ei heti saatu. 23.9.1940 tehtävään tosin valittiin 55-vuotias yleisesikuntakomentaja Eino Huttunen, mutta häntä ei sotatilankin jatkuessa vapautettu Turun laivastoaseman päällikkyydestä.

Huttunen oli valmistunut koneinsinööriksi 1918, mutta siirtynyt saman tien vasta perustettuun itsenäisen Suomen laivastoon. Täällä hänen uransa tuntuu pysähtyneen jo ennen talvisotaa, joten siviilitehtävä on saattanut hyvinkin houkutella. Hänen jokseenkin ainoa kokemuksensa lehtialalta oli Laivastolehden päätoimittajuus 1927-39. Kirjapainoteknologiaan perehtymiseen hänellä oli tietenkin  koulutuksellisia lähtökohtia.

Joulukuussa 1940 Oy Uuden Suomen johtokunta lopulta totesi, ettei Huttusta saada siviiliin ja valitsi toimitusjohtajaksi, tavallaan jo neljänneksi vuoden kuluessa, hallitusneuvos Esko Riekin. Hän aloitti toimitusjohtajana 1.1.1941 ja tuli hoitamaan tehtävää lähes kaksi vuosikymmentä – Wilho Soinin ja Risto Takalan välillä ainoana US-yhtiön toimitusjohtajana, jota ei työnnetty syrjään. Soini siirtyi ajoissa Kansallispankin johtokuntaan, kun taas Takalan tehtäväksi jäi US-lehden ja sittemmin yhtiönkin lopettaminen.[15]

 

Miksei etsitty liikemiehiä?

Riekki oli Etsivän Keskuspoliisin (myöhemmän Valpon ja nykyisen Suojelupoliisin edeltäjän) legendaarinen johtaja, kunnes EK:n tavasta valvoa jopa valtioneuvoston jäseniä nousi poliittinen myrsky. Vuodesta 1938 hän oli ollut Kokoomuksen yliasiamies eli puolueen talouspäällikkö. US-yhtiön johtokuntaan hän oli kuulunut samasta vuodesta alkaen. Riekillä oli ollut yhteiskunnallisia harrastuksia aktivismista ja Spalernajassa istumisesta alkaen. Huttusen lailla hän oli kuitenkin vailla kokemusta niin lehtialasta kuin yrityksen johtamisesta (jos sivuuttaa sen, mitä oli oppinut lapsuudenkodissaan kauppaneuvos-isältään).

Molemmat valinnat olivat outoja etenkin verrattuna siihen, että Katila oli ollut maan johtavia lehtitalousmiehiä. Kun kokenut, uskollinen Pätynen syrjäytettiin hänen tieltään kesällä 1940, US-yhtiön johto varmaankin pyrki vahvistamaan johdon ammattitaitoa. Katilan jälkeen saatiin kuitenkin odottaa vuoden 1976 kriisiin ja Jorma K. Virtaseen saakka ennen kuin US-yhtiöön kiinnitettiin seuraavan kerran lehtialaa ennestään tuntenut toimitusjohtaja. Riekin seuraaja Osmo Oittinen oli lähinnä etujärjestöjuristi.

Ehkä valinnan varaa ei 1940 erityisemmin ollut; talvisodassakin oli kaatunut noin tuhat reservin upseeria, joukossa monia lupaavia yritysjohtajakykyjä. Saatettiin myös arvella, että kenttäkelpoiset johtajat kutsuttaisiin uudelleen asepalvelukseen; maailmansotahan jatkui. Katila, Huttunen ja Riekki olivat 1940 noin 50-vuotiaita, joita ei enää etulinjaan vedetty; Riekillä oli toki keskeinen rooli suomalaisen SS-pataljoonan värväyksessä. US-yhtiön nuorista kyvyistä konttoripäällikkö Martti Aittovaara taisteli sen sijaan sodat läpi mm. Ässärykmentin komppanianpäällikkönä. Ehkä 1940-luvulla nojauduttiin muutoinkin varttuneisiin johtajiin (jos sivuuttaa sen, että kuuluisat jääkärikenraalit olivat sotavuosina nuorempia kuin myöhemmät puolustusvoimien leijonalaattaiset).

Ahon ja Riekin tultua tehtäviinsä US-yhtiön johtokuviot olivat joka tapauksessa selkiintyneet. Johtokaksikko ahersikin yhdessä 1950-luvun loppupuolelle saakka, samoin tekivät toimituspäällikkö Hirvonen ja kakkosjohtaja Pätynen. Kirjapainon johdossa sukupolvi vaihtui vähitellen 1940-luvun kuluessa. Markkinointijohdossa ei sen sijaan päästy pitkäjänteisyyteen. Levikkipäällikkö Hugo Valpas palasi jo 1943 Vaasa-yhtiöön, nyt apulaisjohtajaksi – Riekin mukaan paremman palkan takia. Eikö pääkaupungin suurlehti halunnut kilpailla olennaisella kaistalla suuren maakuntalehden kanssa johtajien eduista?

Tämän jälkeenkin US-yhtiön levikki- ja ilmoitusmarkkinoinnin väki vaihtui tiuhaan samalla kun Helsingin Sanomain etumatka molemmissa kilpailulajeissa kasvoi tuntuvasti. On vaikea sanoa, mikä tässä on syy, mikä seuraus. Epäonnistuivatko siis markkinointijohtajat vai heidän rekrytoijansa? Vaihdettiinko heitä liian herkästi? Vai oliko kilpailu jo niin kovaa, että se väsytti ja ehkä turhautti Uuden Suomen markkinointijohtajat – etenkin, kun muita työpaikkoja oli hyvin tarjolla?

 

 

3. Omistus liukuu tukolaisille

 Oy Uuden Suomen omistuskuviot selkeytyivät Armas Lassilan kanssa tehdyllä sopimuksella talvella 1939. Kuitenkin vielä yhtiökokouksessa 11.3.1940 – siis talvisodan kriittisessä loppuvaiheessa – johtokunnan jäsenistä äänestettiin yhtiön sisäpiirin ja Lassilan leirin välillä. Sisäpiirin lista (Harima, Lehto, Paloheimo) sai yli 200 ja prof. Ilmo Lassilan ehdottamat nimet Pilkama, Wihuri ja Armas Lassila 50 ääntä, joten voimasuhteet olivat selvät. (Wihuri oli tavallaan “yhteisehdokas” johtokunnan tuolloisena varajäsenenä.) Lassilan leiri ei saanut myöskään tilintarkastajaksi kauppiaskunnan johtomiehenä tunnettua W. A. Piekkolaa.[16]

Uusia yhteenottoja ei yhtiökokouksissa koettu tämän jälkeen ennen 1940-luvun loppua. Osakkeita siirtyi sen sijaan vähitellen lähinnä Lassilan salkusta ennen muuta tukkukauppiasryhmän johtajille. Tämän kehityksen tarkka seuraaminen on vaikeaa, sillä omistajaluetteloja ei ole löytynyt ja osakerekisteri on numerojärjestyksessä. Olisi siis yksitellen selvitettävä satojen tuhansien yksittäisten osakkeiden reitti. Tosin osa omistuksista on kirjattu jopa tuhansien osakkeiden nippuina. Kirjoittaja on kyllä selannut osakerekisterin lävitse ja havainnut siirtymien pääsuunnan: lukuisilta pienosakkailta Lassilalle ja häneltä tukolaisille.

Aiempia avainomistajia Uuden Päivän Rahastoa (UPR) ja Uuden Suomettaren Säätiötä (USS) sekä konsernin omia tytäryhtiöitä lukuun ottamatta US-yhtiön omistajat olivat 1940-luvun alussa vielä lähes tyystin yksityishenkilöitä ainakin muodollisesti. Suurimpia osakkaita olivat kuitenkin Suomen Tukkukauppiaiden Liiton asiamies, tohtori Paavo Korpisaari ja 1942 muodostetun Tukkukauppojen Oy:n pääjohtaja Yrjö Ossian Riisla, joilla on saattanut olla osakassopimus työnantajansa kanssa. Voimamies Riisla oli johtanut jo Tukon edeltäjiä Tuontikuntaa ja Tukkukuntaa 1920-luvulta alkaen, mutta oli myös oman tukkuliikkeensä johtokunnan puheenjohtaja.

Tukkukauppojen Oy hyväksyttiin “avoimesti” Oy Uuden Suomen osakkaaksi vasta 11.1.1943; näin se sai “vanhan” osakkaan aseman ja saattoi myöhemmin täydentää salkkuaan.[17]

 

Hajautunut omistus

Yhtiökokouksissa suurimpia äänimääriä oli 1942-48 seuraavilla (luetteloa on hieman täydennetty maaliskuun 1939 yhtiökokouksen tiedoilla). Samojen perheiden ja perheyhtiöiden hallussa olleet äänet on yhdistetty. Äänileikkurin takia osakemäärien väliset erot olivat tietenkin suurempia kuin äänimääräerot. Leikkurisääntöä muutettiin hieman 1943, mutta tämä ei vaikuttanut suurosakkaiden äänimääriin. Äänimäärät on koottu eri kokouksista, koska ani harva suuromistajakaan oli aina edustettuna. Kuitenkin äänimääräleikkuriin vaikuttanut edustettujen osakkeiden kokonaismäärä vaihteli melko vähän noin 15.000 osakkeen tietämillä, mikä merkitsi yleensä yhtiökokouksissa noin 500-600 äänen summaa. (Suluissa osakkaan keskeisin taustaryhmä US:n kannalta):

 

Lauri Aho (yhtiön johto) 12

Edwin Linkomies (yhtiön sisäpiiri) 12

  1. W. Louhivuori (yhtiön sisäpiiri) 13

Paloheimot (yhtiön sisäpiiri) 24

Gabriel Pätynen (yhtiön johto) 16

Riekit (yhtiön johto)  26

Uuden Päivän Rahasto (yhtiön sisäpiiri) 26

Uuden Suomettaren Säätiö (yhtiön sisäpiiri) 64

Yhtiön sisäpiiri ja johto yht.  193

 

S.A. Harima  ja Talouskauppa  (Tuko) 28

Paavo Korpisaari (Tuko) 24

Parkkiset (Tuko) 24

  1. O. Riisla (Tuko) 24

Lauri K.J. Tukiainen (Tuko + Ahlström) 29

Tukolaiset yht 129

 

Mauri Honkajuuri (KOP)  22

Toivo Horelli (KOP, Kokoomus) 14

Eero Ilves (KOP) 13

KOP yht. 49

 

Arvo J. Koskinen  30

Tulenheimot (Meurmanit) 25

Kaarlo Koskimies 22

Armas Lassila 20

Väinö Kivi 16

Yrjö Pulkkinen 16

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 16

Antti Wihuri 15

  1. Tuberkuloosiyhdistys 14

Yrjö Soini 13

Yrjö-Koskiset 13

Kokoomuksen Uudenmaan piiri 12

Jalmari Pilkama 12

 

Luettelosta puuttuvat mm. Waldenien ja Suolahtien osakkeet, koska nämä 1930-luvun valtataisteluissa keskeiset perheet eivät olleet edustettuina 1940-luvun yhtiökokouksissa. Suolahdet möivät 1950-luvulla osan salkustaan Kansallispankille, Waldenit vasta 1973 Helsingin Osakepankille.

Äänimääräluettelon kärkipäässä oli vielä 1940-luvulla siis Uuden Suomettaren Oy:n alkuvaiheen harvojen osakkaiden jälkeläisiä (Koskimies, Soini, Meurmanit/Tulenheimot, Yrjö-Koskiset). Monet pioneerisuvut olivat kuitenkin myyneet jo sotien välisenä aikana ainakin salkkunsa pääosan. Näin esim. Antti Almberg-Jalavan osakkeita kulki Armas Lassilan kautta Riislalle ja häneltä 1952 suoraan Tukolle. Samaa reittiä kulki vuosisadan alkuaikoina osakaskuntaan tulleista P.J. Hynnisen osin Genetzeiltä ostama osakenippu. J. K. Paasikivi piti sen sijaan US-osakkeensa kuolemaansa saakka. (Salkku myytiin 1957 Kansallispankille.)

Lehtitalon johtajien ja päätoimittajien rooleihin näkyy kuuluneen omistaa kohtuullinen salkku oman yhtiön osakkeita. Toisaalta johtokunnan työvaliokunta päätti 7.5.1942 edellisvuosien kokemuksiin viitaten, ettei yhtiön toimihenkilöiden ollut suotavaa hankkia isoja osakemääriä.  Riekillä oli tosin kohtuullinen salkku jo sukuperintönä ja hän täydensi sitä lisää pitkin toimikauttaan. Riekki olikin kiinnostunut osakesäästämisestä; vielä 1970-luvulla hän soitteli US:n taloustoimitukselle neuvoja pörssiuutisten tekemisessä.

Tukon kakkosmiehen Lauri K. J. Tukiaisen paksu osakesalkku hankittiin osaksi Ahlström-yhtiöltä; hänen puolisonsa Mirja oli Jalmari Lydeckenin ja Eva Maria Ahlströmin tytär. US-yhtiön harvoihin yritysomistajiin kuulunut Ahlström-yhtiö kevensi muutenkin US-salkkuaan 1930-luvun lopulta alkaen; ostajina olivat mm. Horelli, Louhivuori ja Walden. Sinänsä Ahlström-yhtiö osallistui osakkeillaan Uuden Suomen yhtiökokouksiin ani harvoin (ainakin 1950); salkku saattoi heijastaa Antti Ahlströmin kansallista ajattelua. Tukiaista ei siis voi liittää yhtä kiinteästi Tukon ryhmään kuin muita siihen edellä luettuja; hän siirtyikin 1950-luvulla Ahlströmin johtajistoon, mutta pysyi US:n suurosakkaana – välillä henkilöosakkaista suurimpana.

Tukolaisella leirillä oli 1940-luvulla siis US-yhtiön kokouksissa 129 ääntä eli viidennes äänivallasta. Heihin tavallaan liittyi Antti Wihuri solmittuaan 1945 avioliiton tukkukauppiaan lesken Rakel Aarnion kanssa. Kansallispankin johtajilla oli ainakin puolen sataa ääntä. Myös Paloheimot, Väinö Kivi ja monet muut olivat “sinivalkoisen pääoman” johtohahmoja ja kaikkiaan osakkaiden erilaiset ryhmittelyt menivät päällekkäin. Selkeää isännyyttä ei kuitenkaan ollut millään osakasryhmällä, vaikka US-yhtiön sisäpiiri olikin vielä niistä suurin. Yleensä se saattoi liittoutua Tukon ja KOP:n sekä useimpien muidenkin perinteisten suurosakkaiden kanssa.

Osakkeiden siirtoja alettiin vuosien 1938-40 valtataistelun jälkeen seurata aiempaa tarkemmin. Uudet osakkaat hyväksyttiin aina johtokunnan työvaliokunnassa. Yleensä tämä oli rutiinia, mutta Aamulehden toimitusjohtajan Wäinö Arajärven osakkuutta pidettiin 1945 epäilyttävänä. Kun osakkeet oli ns. ulkomaalaissäännön voimaan tultua leimautettava 1943, voitiin toimintakertomukseen merkitä, ettei yhtiön omistus ollut merkittävästi muuttunut sotavuosien aikana. Uudet omistusmyrskyt nousivatkin vasta 1940-luvun lopulla.[18]

 

Lassilan lähdön jälkimaininkeja

Vaikkei Armas Lassila vuoden 1940 jälkeen enää mittauttanut kannatustaan yhtiökokouksissa, entinen toimitusjohtaja ei kadonnut lehtitalon kuvioista.  Konkreettisin side oli sopimus, jonka mukaan hän sai pitää asuntonsa yhtiön talossa Yrjönkadulla vuoteen 1942 saakka. Tuolloin kirjapainon laajennuksille etsittiin kaikkialta tilaa, mutta Lassilaa ei vuokrasäännöstelyn oloissa saatu ensi alkuun häädetyksi.

Lassilalle talvella 1939 luvattua eläkettä (nykyrahassa vajaat pari tuhatta euroa kuukaudessa) ei ollut sidottu indeksiin. Alkuaan se – 1930-luvun lievällä verotustasolla – tarjosi kohtuullisen paksun leivänviipaleen; sen päällysteeksi Lassilalla oli muita tuloja. Inflaation kiihdyttyä etenkin jatkosodan jälkeen eläkkeen ostovoima kutistui kuitenkin mitättömäksi. (Uuden Suomettaren toimitussihteerin J. V. Miesmaan Ellen-lesken eläkettä puolestaan ehti nakertaa peräti kaksi sotainflaatiota, vaikka sitä hieman koroteltiinkin. Vuonna 1943 eläke oli 300 mk ja 1951 2000 mk eli nykyrahassa noin 60 euroa kuukaudessa.)

Lassilan toimeentulohuolia kevensi hänen kiinnittämisensä 1942 tuolloin uudelleen organisoidun Tukon johtajistoon. Ehkä päätös liittyi osin US-yhtiön asioihin; tukolaiset olivat nousseet lehtitalon suurosakkaiksi Lassilan osakesalkun avulla ja entisen toimitusjohtajan suunta haluttiin rauhoittaa. Lassila olikin suosittelijana, kun Tukon konttoripäällikkö ja tuleva pääjohtaja sekä US-yhtiön johtokunnan pitkäaikainen jäsen Eero Viima hyväksyttiin 1943 US-yhtiön osakkaaksi.

Jos Lassilan ja suuromistajien välit lämpenivät, hänen suhteensa Linkomieheen pysyivät hyisinä. Jälkimmäisen mielestä “tämä erittäin kavala ja häikäilemätön mies” juonitteli US:n toimitusvaliokunnan ja Kansallisen Kokoomuksen puheenjohtajaa vastaan tukikohtanaan puolueen Uudenmaan piiri, jossa Lassilalla oli 1950-luvulle saakka vahva asema. (Piiriin kuului tuolloin myös Helsinki.) Lassilan liittolaisiksi Linkomies leimasi niin puheenjohtaja-seuraajansa Arvo Salmisen kuin professori-kansanedustaja Erkki Leikolan (joka sattui olemaan Lassilan toisen kaatajan Eino Suolahden vävy).

Ehkä Lassilan paluu US-yhtiön luottamustehtäviin liittyi Linkomiehen vetäytymiseen niistä. Lassila valittiin näet 1945 Oy Uuden Suomen tilintarkastajaksi. Tässä tehtävässä entinen toimitusjohtaja oli kuolemaansa 1955 saakka – toimien ainakin yhtiökokouksen pöytäkirjojen mukaan eleettömästi. Hänet valittiin myös Kokoomuksen luottamustoimiseksi taloudenhoitajaksi, jolloin hän lienee joutunut useinkin neuvottelemaan US-yhtiön piilotuesta puolueelle. (Tähän palataan.) Lassilan henkisiä haavoja lääkittiin 1949 myös asessorin tittelillä.

 

Lassilasta vaikea suurasiakas

Lassilan Tuko-kausi päättyi muutaman vuoden kuluttua. Inflaatio oli tuolloin nakertanut hänen US-eläkkeensä ostovoiman yhteen kahdeksasosaan lähtökohdasta. Lassila pyysikin 1948 eläkkeensä korottamista. Työvaliokunta pallotteli asiaa parin kokouksen yli, kunnes johtokunta nosti eläkkeen 10.000 markkaan kuukaudessa (nykyrahassa 440 euroa/kk).

Eläkkeen uusi korotusanomus esitettiin jo seuraavana vuonna, mutta sitä ei hyväksytty, vaikka Tukon voimamies Riisla tätä toivoikin. Taustalla olivat ehkä Lassilan perustaman Kustannus Oy Mantereen vaikeudet. Yhtiö julkaisi mm. aikakauslehtiä Viuhka ja Kimmo. Lassilan nimi vilahteli myös US-yhtiölle jo 1930-luvulta tutun Kustannus Oy Kiven vekseleissä. Sen ja SKSK:n suurteos Suomen kartanot ja suurtilat 1-3 oli sodan myllertämillä markkinoilla aiheuttanut US-yhtiölle tuntuvan tappion. Yritysten kesken päästiin 1941-42 kuitenkin sovitteluratkaisuun – osin talvisotaa käsitelleen tunnetun Kunnia-isänmaa –teoksen tuottojen avulla.

Bruno Selinin johtama Kivi-yhtiö jatkoi tämän jälkeen toimintaansa 1950-luvulle saakka. Säännöstelyvuodet olivatkin suotuisia kustantajille; inflaatiomarkoilla ei löytynyt paljonkaan ostettavaa ja kirjoja sekä lehtiä luettiin ajan ankeudessa.

Säännöstelyn loputtua muuta ostettavaa oli yllin kyllin ja kustannusala joutui laihdutuskuurille. Selinin ja Lassilan yhtiöiden painovelka Uudelle Suomelle nousikin 1949 viiteen miljoonaan markkaa (217.000 nykyeuroa). US-yhtiö vaati vakuudeksi kiinnityksiä Lassilan maatilaan ja Laajasalon-huvilaan ehtona Viuhkan ja Kimmon painamiselle. Lassilan eläkeanomus jäädytettiin tässä tilanteessa. 1950 Lassila vaati sovintolautakunnan asettamista. Pian hän tarjosi velkojensa vastineeksi huvilaansa, mutta tarjousta ei hyväksytty. Vähitellen kiista kuitenkin katosi US-yhtiön pöytäkirjoista. Mantere- ja Kivi-yhtiöiden toiminta päättyi 1950-luvulla Viuhkan jatkaessa Yhtyneiden Kuvalehtien hallussa vuoteen 1965.

Lassila nousi esiin vielä uudessa roolissa. 1940-luvun lopulla hän oli vaihteeksi täydentänyt US-osakkeiden salkkuaan, mutta möi 1951 suuren osan siitä Kansalliselle Kokoomukselle ja 1952 Tukolle; tuolloiseen omistustaisteluun palataan. Lassila myös edusti Kokoomusta tuon vaiheen yhtiökokouksessa. Oy Uuden Suomen suuruuden aikojen toimitusjohtaja piti hallussaan kuolemaansa 1955 saakka melkoisen osakesalkun (Lassilan perhe ja Pulli Oy mukaan luettuna 2281 osaketta ja 47 ääntä eli 4 % edustetusta äänivallasta vuonna 1953) Osakenippu myytiin 1960 Pohjolalle.[19]

 

4. Tuottojen romahduksesta huippuvoittoihin

Taloudellisesti molemmat maailmansodat olivat US-yhtiölle saman kaltaisia. Sodan alkaminen romahdutti ilmoitusmarkkinat ja pian alkoi olla niukkuutta kaikesta lehden teossa tarvittavasta, kuten paperista, painoväreistä, koneiden varaosista, valokuvaustarvikkeista ja ammattiväestä. Tärkeät uutiset kiinnostivat kuitenkin ihmisiä ja levikit nousivat. Jonkin ajan kuluttua alkoi myös sotaboomi, jolloin ilmoittelu elpyi. Ja kun yhä useampia hyödykkeitä säännösteltiin tiukasti tai niitä sai vain tiskin alta, paisuvaa ostovoimaa käytettiin painotuotteisiin. Huvit, kuten elokuvat vetivät myös puoleensa – ja niistä piti ilmoitella.

 

Kilpailuasetelma ei täysin jäätynyt

Painopaperin säännöstely hillitsi lehtien kustannuksia ja myös niiden välistä kilpailua; ykköslehteäkään ei voinut laajentaa mielin määrin, joten levikkikierteessä oli kitkaa. Ylipäänsä 1940-luvun Suomessa niin teollisuuden raaka-aineet ja muut tuotannontekijät samoin kuin kaupparyhmien osuudet säännöstellyistä tavaroista jaettiin aiempien markkinaosuuksien suhteessa. Keskeinen asema säännöstelykoneistossa oli etujärjestöillä, joita hallitsivat kunkin alan perinteiset päätekijät. Nykyinen Sanomalehtien Liitto ei ollut tässä poikkeus.

Touko Perko katsookin Suomen lehdistön historiassa, että säännöstelykaudella “lehtien välinen kilpailu jähmettyi asemasodaksi” ja “vasta säännöstelyn päättyminen 1940-luvun lopussa avasi salvat” markkinavoimille. Tämä ei pidä kuitenkaan täysin paikkaansa Kokoomuksen kakkoslehtiin eikä myöskään Helsingin Sanomain ja Uuden Suomen kilpailuun nähden.

US-yhtiö oli kuluttanut jo 1920-luvulla suuria summia Kokoomuksen kakkoslehtien tukemiseen pohjoisessa ja keskisessä Suomessa. Niiden asema heikkeni yhä 1940-luvulla. Lähes kaikkien lehtien levikit kasvoivat 1940-luvulla, mutta ainakin Jyväskylässä, Kuopiossa, Lahdessa ja Turussa Kokoomuksen lehden suosio nousi paljon hitaammin kuin edistysmielisen tai maalaisliittolaisen ykköslehden. Mikkelissä, Oulussa, Rovaniemellä ja Savonlinnassa kokoomuslehden levikki suorastaan aleni vuosien 1942 ja 1948 välillä. Kysymys olikin lopun alusta; ensimmäisenä joukosta kuoli Kaiku jo 1949 ja viimeisenä Savo 1972.[20]

Hyvä, myös valtakunnallinen ja kansainvälinen uutisseuranta korostui 1940-luvun oloissa siinä kuin laaja ilmoitusosastokin. Porvareiden oli jo helppo siirtyä kokoomuslaisesta edistysmielisen tai maalaisliittolaisen lehden tilaajaksi, jos kilpailijan anti oli parempi. Päinvastaisia siirtymiä oli vähän, sillä Edistyksen kakkoslehdet olivat kuolleet jo 1930-luvulla (viimeisenä Tampereen Sanomat 1939). Tehostuva puoluekoneisto piti sen sijaanhengissä useimmat Maalaisliiton kakkoslehdet 1990-luvulle saakka.

Sosiaalidemokraattisen lehdistön heikkeneminen ainakin hidastui 1940-luvulla ja äärivasemmiston lehdistö elpyi vuoden 1944 jälkeen. Säännöstelyjarrut auttoivat siis vasemmistolehtiä kilpailussa ykköslehtiä vastaan. SDP:n ja SKDL:n kilpailu työväestön kannatuksesta loi myös kiinnostusta seurata omaa ja vastapuolenkin lehteä. Etenkin poliittiset pakinoitsijat (Jahvetti, Muste-maalari, Liukas Luikku, Hapan, Mauno Koiviston Puumiestä unohtamatta) ylläpitivät vasemmalla poliittista lehtiperinnettä, joka oli oikeistossa jo hiipumassa.

Uutta Suomea ei 1940-luvulla rinnastettu Kokoomuksen riutuviin kakkoslehtiin. Se oli niin levikissä kuin ilmoitus- ja sivumäärissä selkeästi tasavallan kakkonen – levikissä yli kolmanneksen edellä maakuntalehdistä suurinta, Aamulehteä. Vielä 1960-luvulla tamperelaislehti mainosti olevansa maan kolmas päivälehti. Ja vaikka uutisia riitti, merkittävin iltapäivälehti Ilta-Sanomat oli vajaan 40.000 kappaleen levikillä kaukana US:n takana.

Tässä menestyksessä useimmilta jäi varmaan huomaamatta, että Helsingin Sanomat kasvatti 1940-luvulla merkittävästi etumatkaansa Uuteen Suomeen niin levikissä kuin ilmoitusmarkkinoilla. Vaikka myös US:n levikki nousi, sen markkinoinnin lähtökohdat olivat siten heikentyneet vapaan kilpailun elpyessä 1950-luvun alussa.[21]

Silti 1940-luku oli Oy Uudelle Suomelle taloudellisesti suotuisaa aikaa, vaikka toiminta olikin jatkuvaa taistelua erilaisia puutteita vastaan.

 

Ilmoittelu romahtaa

Ilmoittelu Uudessa Suomessa romahti 22 % heti syyskuussa 1939 Saksan  hyökättyä Puolaan. Alkuvuonna ilmoittelu oli kasvanut 3,5 %, joskin HS:n lähes kahdeksan prosentin kasvuvauhti oli vaarallisen nopeaa. Läpi 1930-luvun kasvanut HS:n etumatka ilmoittelun määrässä suureni siis edelleen.

Koko vuonna 1939 US:n ilmoitustuotot putosivat 1,7 Mmk ja ilmoittelun määrä lähes viidenneksen. Alamäki jatkui niin, että vuonna 1940 ilmoittelu US:ssa oli pudonnut lähes 40 % viimeisestä normaalivuodesta 1938. HS:ssa vastaava pudotus oli alle 30 %, mutta Hufvudstadsbladetissa 45 %. Tiukka aika suosi siis ilmoittelun ykköseksi noussutta Eljas Erkon lehteä.[22]

Jo 7.9.1939 – siis viikko maailmansodan alkamisen jälkeen – US-yhtiön työvaliokunta pohti ilmoittelun romahdusta, mutta selvästi myös HS:n etumatkan jatkuvaa kasvua. Päätettiin järjestää pikkuilmoituskampanja, jossa mm. jaettaisiin 50.000 esitettä ja tehtäisiin mainosfilmi. Konkreettiseksi myyntivaltiksi otettiin aiempaa pienemmät, vain yhden rivin ilmoitukset.

Suomi-Filmin tuottama vajaan kahden minuutin mainoselokuva Uuden Suomen Matti valmistuikin. Keskushahmoksi oli siis otettu takavuosien päivän piirroksen nimihenkilö. Mainoksessa korostettiin pateettisen musiikin säestyksellä US:n levikkiä (90.000 kpl) ja sen lukijakunnan vaurautta.

Kampanja ärsytti nykyistä Sanomalehtien Liittoa, jonka puheenjohtajana sattui olemaan Eljas Erkko. Ajalle tyypillisten kartellisääntöjen mukaan ilmoittelua sai mainostaa vain omassa lehdessä, ei siis esim. elokuvateattereissa. Myös pienimmän ilmoituskoon pienentäminen oli vastoin kartellisääntöjä. Kampanjalla US-yhtiö vetosi tietenkin myös muiden lehtien, ennen muuta HS:n tilaajiin – etenkin työväestöön, joka oli vierastanut oikeistolaista Uutta Suomea. Mainoselokuvan tyyli oli tosin varsin porvarillinen.

Hanke kertoi heräämisestä HS:n kasvavaan etumatkaan ilmoitusmarkkinoilla, joilla US oli ollut vielä 1920-luvulla suomenkielinen ykkönen. (Hbl:n asema ilmoitusmarkkinoilla heikkeni jokseenkin samaa tahtia kuin US:n.) Niin kiista kuin kampanja jäivät liikekannallepanon ja talvisodan alle, mutta heti maaliskuussa 1940 US:n työvaliokunta päätti jatkaa rivi-ilmoituskampanjaa. Kartellisäännöistä ei siis välitetty. Pikkuilmoittelu olikin tärkeää säännöstelyvuosina, jolloin mm. kaikenlaisesta käytetystä tavarasta kannatti ilmoitella.[23]

 

“HS:n joutavat pikkuilmoitukset”

 Herääminen HS:n rynnistykseen ilmoitusmarkkinoilla oli vain hetkellistä. Ilmoittelun elvyttyä jatkosodan aikana US-yhtiön johtokunta piti 26.10.1943 toimitusjohtaja Riekin muistiinpanon mukaan “turhana mm. Hesan joutavia pikkuilmoitussivuja” kiitellessään oman lehden tiiviyttä.

Tämä toteamus eli sittemmin legendana US:n lehtitalossa 1990-luvulle saakka dateerauksen vaihdellessa. Näkemyksen viisautta arvioitaessa kannattaa muistaa, että US-yhtiön johtokuntaan kuului sinivalkoisen pääoman terävintä kärkeä – vuorineuvokset Paloheimo ja Riisla, merenkulkuneuvos Wihuri, taloustieteen tohtori Korpisaari jne. Humanistien haihattelusta ei siis ollut kysymys. Sen sijaan taustalla vaikutti varmaan paperin säännöstely. Paljonko paperia piti käyttää pikkuilmoituksiin, paljonko tilaajia kiinnostaviin uutisiin ja vetävään taittoon? Tosin pikkuilmoitukset olivat ajan oloissa usein myös uutisia.[24]

Helsingin Sanomain etumatka ilmoittelussa kasvoi hitaasti, mutta varmasti jo säännöstelyn oloissa. Kun US:n ja HS:n välimatka vuotuisen ilmoittelun määrässä oli 1,6 palstakilometriä eli noin viidennes vuonna 1938, se oli 3,5 km ja yli 40 % vuonna 1949. Suhteellinen ero oli siis kaksinkertaistunut. Molempien lehtien ilmoitusmäärät vaihtelivat jyrkästi läpi 1940-luvun, mutta HS:n etumatka kasvoi. Absoluuttisesti US ylitti vain 1945 vuoden 1938 tason, josta olisi iloittu 1970-luvullakin.[25]

Ilmoittelumäärät eivät kerro suoraan ilmoittelun tuotosta, mutta US:n ja HS:n ilmoitushinnat pyrittiin pitämään samalla tasolla eivätkä US:n lähteet kerro hintojen dumppaamisesta lukuun ottamatta Kansallista Kokoomusta, jota tuettiin paitsi alennetuin hinnoin myös poistamalla vaali-ilmoittelun laskuja luottotappioina. Suurempi ilmoitusmäärä merkitsi HS:lle siis myös Uutta Suomea suurempia tuloja.

 

Lehdet kiinnostavat

HS:n eteneminen ilmoittelukilpailussa johtui tietenkin olennaisesti sen levikin noususta. 1940-luku oli kylläkin suotuisaa kaikkien lehtien myynnille. Levikkien nousua vauhdittivat myös suurimmillaan puolimiljoonaisten puolustusvoimien tilaukset. Talvisodassa lehtien jakelu armeijalle oli varsin improvisoitua, silti maaliskuussa 1940 US:n arkilevikki ylitti 90.000 kappaleen rajan eli yli 25.000 kappaleella elokuun 1939 tason. Reserviläisten kotiuttamisen jälkeen kesällä 1940 levikki laski lähes edelliskesän tasolle eli “sotalukijoista” ei saatu kovin monia pysyviä tilaajia. Levikin laskuun vaikutti siirtoväen asumisen tilapäisyys ja 25.000 suomalaisen kaatuminen talvisodassa, mutta miksi HS:n levikki ei alentunut ainakaan samassa suhteessa kuin US:n?

Pääkilpailijan levikki pysyi talvisodan jälkeen yli 100.000 kappaleessa. Myös US:ssa oli valmistauduttu jo syksyllä 1939 tuon maagisen rajan ylittämiseen ja tämän juhlintaan mm. aikeella kutsua asiamiehiä suurin joukoin pääkaupunkiin. Suurta tapahtumaa jouduttiin kuitenkin vielä odottamaan ja levikin alentuminen keväällä 1940 vaikutti moniin em. henkilövaihdoksiin US-yhtiössä.

Toisaalta jo 1930-luvun lopulla oli jouduttu havaitsemaan, että “porvari ei marssi eikä maksa”. Alalle vastikään tullut Riekki havaitsi asiamieskokouksessa Oulussa 1938, että tilaajille oli jouduttu antamaan ainakin 15 %:n alennus, vain “herrasmiehet” maksoivat koko bruttohinnan. Teollisuus sai tuolloin liittojensa kautta 15 %:n alennuksen huoltokonttoritilauksista, joita saatettiin välittää myös ao. yhtiön ulkopuolisille. Tämä kilpailu suututti asiamiehiä.[26]

 

Kenttäpostiin 20.000 lehteä

Jatkosodan alettua Uuden Suomen levikki nousi tuntuvasti. Tässä auttoi se, että etenkin asemasotavaiheessa 1942-44 puolustusvoimien lehtitilaukset hoidettiin järjestelmällisesti. Kuhunkin perusyksikköön (komppaniaan) tilattiin yksi vuosikerta Helsingin Sanomia, Karjalaa, Suomen Sosialidemokraattia, Uutta Suomea sekä ao. joukko-osastolle läheisintä maakuntalehteä, samoin mm. kaksi vuosikertaa Suomen Kuvalehteä.

Kovin runsas ei valtion maksama jakelu ei siis ollut. Runsaan sadan miehen vahvuisia perusyksiköitä puolustusvoimissa lienee ollut muutama tuhat (varsinaisissa rintamajoukoissa noin tuhat), joten pääosa US:n kenttäpostitilauksista on ollut yksityisten sotilaiden tai heidän omaistensa itse maksamia.[27]

Oy Uusi Suomi pyrki myös sekä tukemaan maanpuolustushenkeä että tekemään lehteään tunnetuksi jakamalla jatkosodan alkuvaiheessa 6000 vapaakappaletta rintamalle. Niistä luovuttiin kuitenkin keväällä 1942. Sen sijaan rintamalle tarjottiin alennustilauksia, joita kirjattiin heti yli 5000. Kaikkiaan kenttäpostitilauksia oli alkusyksystä 1944 lähes 20.000 kpl.[28]

Kenttäpostitilaukset tutustuttivat Uuteen Suomeen, mutta myös sen pääkilpailijoihin monia sotilaita ja lottia, jotka olivat tunteneet pääkaupungin lehdet aiemmin vain hämärästi. Myös yksityisesti tilatut lehdet kiersivät varmasti korsuissa, kanttiineissa ja parakeissa. Monivuotinen tuttavuus ei kuitenkaan tuonut Uudelle Suomelle kovin monia uusia vakiotilaajia ainakaan myöhemmän levikkikehityksen valossa. Johtuiko tämä lehden poliittisesta linjasta, uutissisällöstä vai sivumäärän supistumisesta pääkilpailijaa enemmän?

Sen sijaan kenttäpostitilaukset selittänevät osaltaan HS:n jatkuvaa nousua 1940-luvun loppupuolella. Myös Suomen Sosialidemokraatti lienee hyötynyt pysyvämminkin puolustusvoimien tilauksista, sillä sen levikki yli kaksinkertaistui 18.000 kappaleesta (1940) 44.600 kappaleeseen 1949 ja pysyi jokseenkin tällä tasolla SDP:n puolueriidan kärjistymiseen saakka.

 

“Edistyvä suurlehti”

Vajaan vuoden tehtävässään ollut toimitusjohtaja Esko Riekki näki muistiossaan joulukuussa 1941 monia ongelmia levikkityössä. Levikkipäällikkö Valpas oli TK-joukoissa (julkaisten mm. teoksen Surinaa idästä), samoin monet asiamiehet. Takaisin vallattuun Karjalaan oli luotava asiamiesverkko uudelleen; ensi alkuun jaettiin 500 vapaakappaletta mm. alueen virastoihin. Sähkön ja etenkään paloöljyn puutteessa maaseudulla ei edes nähty lukea. Pääkilpailija toimi Riekin mielestä illojaalisti käyttäen hyväksi Eljas Erkon asemaa kustantajaliiton puheenjohtajana. Vaikeuksia niin painoasun ylläpitämisessä kuin jakelussa oli niin paljon, että toimitusjohtaja toivoi johtokunnasta “puoltajia” asiakkaiden moitteita pehmentämään.

Sen sijaan ilmoitusmarkkinat vetivät jo hyvin, vaikka pikkuilmoitukset olivat “edelleen suhteellisen vähälukuisia”. Kilpailijoiden silmissäkin Uusi Suomi oli Riekin mukaan eteenpäin menevä “suurlehti”, jonka uutisseurantaa kiiteltiin. Nyt oli käytävä yhtiön “sisäiseen lujitustyöhön ja nuorennukseen” mm. modernisoimalla henkilöstöpolitiikkaa.[29]

Riekin tilannearvio oli varmaan oikea. Jo lehtiä selaamalla voi aistia, että US-yhtiössä oli jatkosodan alussa innostunut mieliala. Omat ja aseveljien voitot antoivat aiheita komeisiin etusivuihin, joista Uusi Suomi oli kuuluisa, ja levikki nousi. Poikkeusajan vaikeuksia oli puolestaan kaikilla.

 

Verotus kiristyy

Osakkaiden ohella tuloksella oli uusia jakajia. Kun verotus oli ollut 1930-luvun yritysjohtajille varsin toisarvoinen kysymys, julkinen valta keräsi nyt kymmenyksiä yhtenään. Siirtoväen korvauksia varten kannettiin kaksi omaisuudenluovutusveroa. Vuonna 1941 US-yhtiö maksoi sitä  2,4 Mmk (600.000 nykyeuroa) eli parin normaalivuoden tuloksen verran ja 2 Mmk (250.000 nykyeuroa) vuonna 1945; tuolloin vero vastasi noin yhden vuoden voittoa. Kaikkiaan yhtiö maksoi tähän kolehtiin lähes miljoona nykyeuroa.

Myös normaali yritysten tulo- ja omaisuusverotus kiristyi 1940-luvulla ja 1943 siirryttiin tuloveron ennakkoperintään. Verolaskelmista tulikin tärkeä liite US-yhtiön johtokunnan asiakirjoihin. Esim. 1942 yhtiöveron todettiin kaksinkertaistuneen 861.282 markkaan (noin 180.000 nykyeuroa). Vähennyksiä ja varauksia yritettiin tietenkin keksiä ja niitä hyväksyttiin aluksi horjuvasti; esim. varauksen tekemistä rintaman toiselle puolelle jääneen Lontoon-kirjeenvaihtajan Juho Timosen palkkasaatavista ei 1944 hyväksytty.

Vuonna 1941 käyttöön otetun liikevaihtoveron maksoivat lähinnä kirjapainon asiakkaat, kun taas sanomalehtien tilauksista ei liikevaihtoveroa kannettu ennen 2000-lukua. Silti tämäkin vero, alkuaan 8 prosenttia, vaikutti yhtiön kokonaistilanteeseen. Veroihin voitiin osin rinnastaa valtion liikkeelle laskemat joukkovelkakirjat (sotalainat ym.), joiden merkitsemiseen yrityksiä painostettiin. Isänmaallisen US-yhtiön olisi ollut vaikea kieltäytyä merkinnöistä, joiden tuotto lienee inflaatio-oloissa jäänyt yleensä pakkasen puolelle.

Valtiollisten rasitusten vastapainona olivat julkisen vallan runsaiden kuulutusten ilmoitustuotot. Toisaalta toimituksen oli julkaistava viranomaisten tiedotusaineistoa, joka saattoi kyllä kiinnostaa lukijoitakin.[30]

 

Inflaation kyydissä

Jatkosodan aikana hiljaa vauhdittunut inflaatio kiihtyi huimaan vauhtiin aseiden vaiettua Suomessa. Niinpä kirjaltajien palkkoja nostettiin työehtosopimuksessa 1945 kerralla 30 %  ja  palkkoja koko US-yhtiössä keskimäärin 25 %. Palkkapaineet jatkuivat aaltoillen seuraavina vuosina. Hintojen ja kustannusten kilpajuoksu vaikeutti yrityksen toiminnan suunnittelua. Tulosten perusteella pelissä onnistuttiin kuitenkin enimmäkseen hyvin. Inflaatio-oloissa (jotka lyhyin tauoin jatkuivat 1990-luvulle saakka) monet virheet saattoi myös paikata; inflaatio söi niin “liian hyviä” esimiesten ja toimittajien palkkoja kuin heikosti tuottavien investointien velkoja.[31]

Kirjaltajilla oli perinteisesti ollut työehtosopimus. Myös muu SAK-lainen ay-liike pääsi sopimusjärjestelmään 1940-luvulla talvisodan aikaisen “tammikuun kihlauksen” jälkeen. Toimihenkilökentällä varsinaiset sopimukset olivat sen sijaan harvinaisia ja toimittajien kanssa niitä alettiin tehdä vasta 1960-luvulla. Tosin vuoteen 1955 voimassa ollut ns. taloudellinen valtalaki rajoitti teoriassa neuvotteluvaraa. Käytännössä vahvat liitot taistelivat yhtä aikaa työnantajia ja säännöstelypatoa puolustavaa valtiovaltaa vastaan.

Kaikkiaan toimihenkilöt jäivät 1940-luvulla ansiokehityksessä jälkeen SAK-laisesta työväestöstä samaan tapaan kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Kuukausipalkkaisilla ei ollut erilaisia urakoita ja lisiä, joiden avulla haalariväki hilasi palkkojaan ylöspäin. Lakkoilu ei myöskään kuulunut toimihenkilökulttuuriin, vaikka 1940-luvulla koettiin lyhyt virkamieslakkokin.

Lehtien kustantajat ja Suomen Sanomalehtimiesten Liitto solmivat kuitenkin syksyllä 1945 ns. normaalisopimuksen ja siihen perustuvan normaalivälikirjan. Se ei ollut siis sitova sopimus, vaan suositus, mutta ainakin suuret kustantajat seurasivat sen vähimmäisehtoja tyydyttävästi. Toimittajajärjestöt katsoivat silti – varsin samoin sanoin kuin 1920-luvulla – journalistien elintason pudonneen jyrkästi.[32]

 

 

 

5. Paperinsäännöstelyä ja toimittajapulaa

Lehtipaperin tuotanto  Suomessa lähes romahti sodan oloissa. Se olisi silti riittänyt tyydyttämään kotimaisten sanomalehtien normaalin tarpeen, mutta kaikki mahdollinen valuutoiksi vaihtuva pyrittiin viemään lähinnä Saksaan välttämättömän tuonnin maksamiseksi. Suomi eli pitkälti sen valtapiiristä tuodun viljan varassa, sieltä ostettiin myös aseita ja monenlaisia muita tarvikkeita.

Vielä jatkosodan alkuvaiheessa Suomessa tehtiin näyttäviä lehtiä. Maaliskuussa 1942 pääministeri J.V. Rangell kuitenkin julisti, että paperin säästäminen on “kansalaisvelvollisuus” kehottaen puunjalostajien Paperikonttoria ja lehdenkustantajien liittoja sopimaan vapaaehtoisesta paperin säästämisestä. Tavoitteena oli kolmanneksen leikkaus normaaliajasta. Samalla hän toki uhkasi valtiovallan toimilla.

Kustantajaliitot ja Paperikonttori vastustelivat toivetta, mutta edelliset suosittelivat jäsenilleen kulutuksen rajoittamista. Osa seurasi toivetta, osa ei. Lokakuussa 1942 valtiovalta alkoikin Rangellin johdolla luoda alalle säännöstelyjärjestelmää. Avainhenkilönä oli vuorineuvos Hugo Vasarla, aiempi SOK:n   pääjohtaja.

Niklas Jensen-Eriksen ja Elina Kuorelahti ovat kuvanneet tapahtumia tarkasti niin yleisesti kuin Helsingin Sanomain kannalta Suuressa affäärissä. Myös Touko Perko on käsitellyt paperinsäännöstelyä laajasti Suomen lehdistön historian kolmannessa osassa. Tässä voi siten rajoittua päälinjoihin ennen muuta Uuden Suomen kannalta. [33]

 

Uusi Suomi  on tunnollinen

Kiristyvä paperisäännöstely ahdisti erityisesti Uutta Suomea, joka oli tunnettu komeasta ulkoasusta. Nyt siitä jouduttiin tinkimään edes tärkeimmän ahtamiseksi lehteen. Uusi Suomi noudatti säännöstelymääräyksiä niin tarkasti, että toimituksen perinteessä tämä on nähty lehden myöhempien vaikeuksien keskeisenä syynä.

Uuden Suomen oli syytä ollakin sota-aikana asemansa ja taustansa takia esimerkkinä säännöstelyn noudattamisesta. Olisi ollut outoa, jos pääministeri Edwin Linkomiehelle läheinen lehti olisi rikkonut määräyksiä. Kalterijääkärinä ja entisenä EK:n päällikkönä Esko Riekki oli epäilemättä laillisuuden kannattaja, vaikkei hän järin naivisti elämänmenoon suhtautunutkaan. Lauri Ahokin oli valmis valuuttatemppuiluun saadakseen kirjeenvaihtajan Tukholmaan.[34]

   Helsingin Sanomat rikkoi sen sijaan tietoisesti määräyksiä – ja kaksinkertaisti levikkinsä 1940-luvulla, kun Uuden Suomen levikki nousi “vain” kolmanneksen 1930-luvun lopun tasosta. Ludviginkadulla tiedettiin, ettei etenkin työväestön mielialojen kannalta elintärkeää lehteä voinut jättää paperitta, vaikka kiintiö olisi täyttynyt – ja sakot säännöstelyn rikkomisesta maksettiin.

HS:n sivuluku nousi vuoden 1942 4.892 sivusta jo 1943 5.248 ja 1944 peräti 5.348 sivuun. Paperintarvetta lisäsi tietenkin levikin nousu. Lokakuussa 1943 HS olikin käyttänyt koko vuoden paperinkiintiönsä anoen lisäkiintiötä loppuvuodeksi. Se myönnettiin – eikä viimeistä kertaa.

Pääministeriin vetoamisen rinnalla Eljas Erkko väitteli Vasarlan kanssa HS:n palstoilla ja kustantajaliiton kokouksissa. Toisaalta Työväenlehtien liiton puheenjohtaja Kaarlo Heinonen ja US-yhtiön toimitusjohtaja Riekki olivat ihmetelleet Vasarlalle, mistä HS sai niin paljon paperia, että se pystyi laajentamaan kokoaan muiden lehtien supistaessa sitä jokaiselle lukijalle näkyvin määrin.

Kansanhuoltoministeriön tarkastajat tekivätkin joulukuussa 1943 ratsian Ludviginkadulle löytäen runsaasti “pimeää” paperia. Se oli hankittu sinänsä laillisesti jo pari vuotta aiemmin, mutta varasto olisi pitänyt ilmoittaa viranomaisille. Seurasi oikeusjuttu, jossa Erkko ja hänen talousjohtajansa saivat elokuussa 1944 muhkeat sakot.    Sanoma Oy maksoi johtajiensa sakot, mutta HS:n meno jatkui jokseenkin entisellään. Vuonna 1944 se käytti 5.570 tonnia paperia, kun Uusi Suomi sai tyytyä – toki jo selvästi pienemmällä levikillä – 2.880 tonniin. HS olisi mielestään tarvinnut 8.500 tonnia.

Paperipulaa tavallaan helpotti vuoteen 1947 voimassa ollut sensuuri. Monet tekstit US:n toimitus palautti viittaamalla siihen, että sensuuri oli kieltänyt aiheen käsittelyn.

 

Säännöstely jopa kiristyy

Sotimisen päättyminen Suomessa keväällä 1945 ei lopettanut paperinsäännöstelyä, joka ajoittain jopa kiristyi. Vientituloja tarvittiin nyt muun ohessa sotakorvaustoimituksille välttämättömien koneiden ja tarvikkeiden ostamiseen; alkuvaiheessa paperi kuului korvaustuotteisiinkin. Säännöstely siis jatkui. Paperia tarvitsivat myös äärivasemmiston uudet lehdet. joskin äärioikeiston sinänsä pienet lehdet oli lakkautettu.

Uusissa oloissa US:n ei ehkä tarvinnut olla entiseen tapaan esimerkillinen. Sen sijaan siltä hävisivät suorat yhteydet valtion ylimpään johtoon presidentti J.K. Paasikiveä lukuun ottamatta. Poliittisista syistäkään hallituksen ei tarvinnut erityisemmin piitata Kokoomuksen päälehdestä.

Paperia käytettiin runsaasti mm. Uuden Suomen komeaan satavuotisnumeroon 12.1.1947, samoin vaalien edellä kokoomuslaiseen propagandaan. Tällaisten vaiheiden jälkeen edessä oli kahta pahempi niukkuus, kun kiintiön ylityksiä otettiin kiinni. Erityisen ohuita lehtiä tehtiin – kuten vielä 1980-luvulla – kesäisin. Niinpä kesällä 1947 sivuja oli keskimäärin kahdeksan, silti johtokunnalle kerrottiin lukijoiden olleen tyytyväisiä. Tietenkin uutistapahtumiakin saattoi olla vähemmän kuin talvikaudella ja toimittajia oli lomalla. (Ne olivat ammattikunnassa pitkiä –enimmillään jo kuusiviikkoisia, kun yleinen vuosiloma oli pari viikkoa. Kesätoimittajat tosin paikkasivat aukkoja.) Ilmoituksiakin oli ollut kesällä niukasti.

Johtokunta päätti sentään lisätä sivuja syksyllä 1947 “jonkin verran”. Paperinsäännöstelyä tiukennettiin kuitenkin tällöin entisestään. Painossa oli riesaa myös sähköpulasta. Se vaikeutti myös lehtipaperin raaka-aineen hiokkeen valmistusta.

Näennäisesti paperipulaa helpotti talvella 1948 US:n painoradan kaventaminen, mikä vähensi paperin kulutusta pari prosenttia ilman, että tekstimäärä olisi ainakaan vastaavasti vähentynyt. Tätä oli suunniteltu jo 1942, mutta silloin onnistumatta. Vastaavia keinoja käytettiin US:ssa 1970-luvulta alkaen kustannusten vähentämiseen.[35]

Paperinsäännöstelyn päättyminen 1949 lopetti pahimman ahtauden sivuilla, mutta avasi samalla portit esteettömälle kilpailulle paksuilla, paljon tarjoavilla lehdillä. Uudeksi ongelmaksi tuli sen sijaan – pahemmin tosin vasta 1950-luvun lopulla – latomon kapasiteetti. Läheskään kaikkea US:n toimituksen aineistoa ei ehditty saada ajoissa taittokehilöihin.

Paperipulaan vedottiin uudelleen vielä 1951. Tällöin lienee tosin ollut kysymys siitä, että ns. Korean huippusuhdanteessa paperiteollisuus painotti valuuttatuloja tuovia ulkomaisia asiakkaitaan. Paperipula saattoi olla myös veruke torjua laveita, toisarvoisia tekstejä.[36]

 

Tekstit ruuhkautuvat

Paperinsäännöstely vaikutti etenkin US:n ulkoasuun sekä yleisön kirjoitusten ja avustaja-artikkelien käsittelyyn. Suuret uutiset mahtuivat sentään lehteen, samoin pääkirjoitukset ja pakinat, mutta lehden ilme oli harmaa paraatisivujen kultakauteen verrattuna. Ilmoituksia oli kylläkin paljon – sodan aikana myös kuolinilmoituksia. Niiden sijoitteluun ei kohdistunut sellaista herkkyyttä kuin myöhemmin; ilmoituksia sankarivainajista oli usein elokuvamainosten vierellä.

Protestina säännöstelylle US kertoi 1945 apteekkari-lukijalleen julkaisevansa viranomaisten tiedotusaineistoa verkkaisemmin kuin muuta tekstiä. Tämä taas herätti joskus tyytymättömyyttä lukijoissa, joille säännöstely- tai muut määräykset saattoivat olla tärkeitä. (Myöhempään käytäntöön verrattuna tiedotusaineisto julkaistiin hyvin yksityiskohtaisena, mikä lienee ollut hyvää “käyttötietoa” siinä kuin nykyiset laajat pörssitaulukot.)

Yleisön kirjoittelua kertyi julkaisemista odottamaan palstakaupalla ja malttamattomia kirjoittajia jouduttiin rauhoittelemaan. Luotiin myös pelisääntöjä siitä, että oman näkemyksensä sai julki vain kerran; jatkopolemiikki siis katkaistiin, vaikka se olisi ollut journalistisesti kiinnostavaa. Tekstien lojuminen pitkään ladottuina vuoroaan odottamassa vähensi tietenkin niiden ajankohtaisuutta.

Arvostettuja alakertoja sekä kirjallisuusarvosteluja oli jonossa niin, että jopa johtokunnan jäsen V.A. Koskenniemi joutui joskus kyselemään tekstiensä kohtaloa. Mielipidekirjoituksia saatettiin toisaalta käyttää – tietenkin signeeramattomina – lähes sellaisenaan pääkirjoituksina.

Ruuhkaa pahensi myöhempää tyyliä lavempi kirjoitustapa, jonka tiivistäminen herätti usein purnausta. Kuvaavasti ja sinänsä ymmärrettävästi muuan isä loukkaantui syvästi, kun hänen kaatuneen vänrikki-poikansa hautajaisselostuksesta oli pyyhitty yli pari varmaan sydämestä tullutta korulausetta. Toimitus yrittikin välillä keskittyä julkaisemaan asetoverien laatimia nekrologeja kaatuneista ja sivuuttaa omaisten usein laveat tekstit, mutta tämä oli herkkä tehtävä.[37]

 

Pulaa toimittajista

Pätevien toimittajien rekrytointi oli sodan aikana ja kauan sen jälkeenkin vaikeaa. Asekuntoiset miehet käskettiin puolustusvoimien riveihin ja naisiakin lähti lotta- ja muihin tehtäviin. Enimmillään, alkuvuodesta 1942, Uudesta Suomesta oli asepalveluksessa yhdeksän toimittajaa – osa tiedotus-, mutta valtaosa muissa tehtävissä, useimmat ilmeisesti upseereina.

Toimittajakunnan tulevaan koostumukseenkin vaikutti se, että suhteellisesti suurimman uhrin isänmaalle antoivat sodissa nuoret reservin upseerit, joita kaatui yksin talvisodassa 972 (heistä 769 vänrikkiä). Kaikkiaan upseereita kaatui Suomen viime sodissa viitisen tuhatta, kun miesylioppilaita oli lakitettu 1930-luvulla vuosittain noin tuhat.[38] Toimittajiksi soveltuvista, nuorehkoista, koulutetuista miehistä oli siis pulaa.

Vielä 1956 Lauri Aho kirjoitti Svenska Dagbladetin toimituspäällikölle Nils Bomanille – etsittyään epätoivoisesti kirjeenvaihtajaa Bonniin – miten “sodan jättämien aukkojen takia” Uudessa Suomessakin “oli toisaalta vanhempia toimittajia, toisaalta aivan nuoria”, mutta “välikerros puuttuu”. Sen luominen kesti kauan, kun toimittajia oli helppo houkutella huonosti palkatusta, yövuoroineen raskaasta ja ristiriitaisesti arvostetusta ammatista tiedotus- ja muihin tehtäviin.[39]

 

Työlomia ja pimennyksen valvontaa

Palvelukseen kutsuttuja Uuden Suomen toimittajia yritettiin saada asemasotavaiheessa 1942-43 edes lyhytaikaisille komennuksille keventämään työvoimapulaa. Vilho Hyttinen saikin kuukauden työloman 1943, mutta valokuvaaja Erkki Viitasaloa ei päästetty TK-kuvaajan tehtävistä, vaikka hänen poissa ollessaan US oli täysin vailla omaa valokuvaajaa. Viitasalon TK-kuvia julkaistaan kyllä jatkuvasti – päämajan tiedotusorganisaatiohan esitteli saksalaiseen tapaan kuvaajan nimen.

Pienen toimituksen taakkaa lisäsi sota-ajan muiden riesojen ohella henkilökunnan velvollisuus osallistua vuorollaan ilmasuojeluun, lähinnä pimennysmääräysten noudattamisen valvontaan. Toimituspäällikkö

ja toimitussihteerit vapautettiin sentään 1943 tästä velvollisuudesta jatkuvaa yötyötä tekevinä.[40]

Sodasta palanneet miehet täyttivät sitten syksyllä 1944 US:n toimituksen vakanssit jopa niin, ettei Martti Santavuoren kaltaiselle kirjoittavalle ammattiupseerille löytynyt paikkaa hänen hakeutuessaan siviiliuralle. Vilho Hyttinen kuvasi lehden juhlajulkaisussa 1947 koskettavasti ensimmäistä työvuoroaan toimitussihteerinä palattuaan kapteenina monen vuoden sotaretkeltä. Osaisiko hän vielä? [41]

 

Väki  vaihtuu nopeasti

Rauhan töihin päästiin kuitenkin kiinni suuremmitta vaikeuksitta. Sodan harventamaa koulutettua väkeä tarvittiin sen sijaan jälleenrakennus-, sotakorvaus-, maanluovutus- sekä muissa tehtävissä, joihin toimittajiakin alkoi siirtyä. Tähän vaikutti se, että inflaatio nakersi myös toimittajien palkkoja. Vaikka niitä jatkuvasti nostettiin, ne eivät pystyneet kilpailemaan monien yritysten maksamien palkkojen kanssa. Toimittajia siirtyikin tiedotus- ja muihin tehtäviin – yhtenä ensimmäisistä sittemmin pitkän uran elinkeinoelämän järjestöissä tehnyt Klaus Vartiovaara 1945.

Toimituksen vaihtumista vauhditti ilmeisesti myös se, että sotien paineet ja niiden jälkeisvuosien ilmapiiri elvyttivät boheemisuutta US:n toimituksessa. Johtokuntakin irtisanoi tästä syystä ainakin yhden toimittajan.

Naisten odotettiin 1940-luvulla vielä yleisesti siirtyvän perhettä hoitamaan viimeistään esikoisen synnyttyä, mutta tämä ei näy juuri harventaneen US:n naistoimittajien yhä vähäistä joukkoa. Taitava uutishankkija ja pirteä kirjoittaja Anna-Leena Sipilä avioitui 1946 Yhdysvaltoihin saakka, mutta jatkoi sieltä ahkerana kirjeenvaihtajana.[42]

Kaikkiaan US:n toimituksen väki vaihtui tiuhaan – kuten oli tehnyt 1920-luvulta alkaen. Vuoden 1940 30-päisestä kotitoimituksesta oli 1950 jäljellä 19 henkeä eli kaksi kolmannesta toimituksen vahvuuden noustua 40 henkeen. Vuoden 1955 44-henkisestä kotitoimituksesta vuoden 1940 vahvuuteen oli kuulunut 12 henkeä eli runsas neljännes. [43]

Kuten Aho kirjoitti, aukkoja syntyi etenkin nuorehkojen, jo ammattitaitoisten toimittajien ryhmässä. Veteraanit jatkoivat heikkojen eläke-etujen takia toisinaan yli 70-vuotiaiksi, mutta heistä ei oikein ollut epäsäännölliseen vuorotyöhön.  Vaihtuvuus vaikeutti epäilemättä kilpailussa pärjäämistä, vaikka tilanne muissa lehdissä lienee ollut saman kaltainen. Muutama ydinhahmo toki ylläpiti US:ssa perinnettä – Uuno Hirvonen, Martti Juvas ja Salama Simonen (vuodesta 1954 Hirvonen) heistä ehkä keskeisimpinä. [44]

Harjoittelijoita tarjoutui jatkuvasti US:n palvelukseen enemmän kuin voitiin ottaa vastaan, mutta alan oppiminen vei aikaa – etenkin, kun työpaikkakoulutusta ei juuri ollut. Vielä tämän kirjoittajan alkaessa kesätoimittajana 1964 hieman vanhempi kollega levitti eteen päivän lehden, kertoi, että “tämä on petiittiä ja tämä bourgeois´ta” ja käski otsikoimaan pinon STT:n uutisia. (Olin tosin lukenut jo kouluvuosina Routavaaran tunnetun oppaan ja hieman teettänytkin painotöitä niin, että neljännestunnissa tarjotut opit tunsin ennestään. Oikolukumerkit olin oppinut kotona kai ennen kertotaulua.)

Kokeneiden toimittajien värväämistä vaikeutti pääkaupungin asuntopula; heti sodan jälkeen Helsinkiin muuttaminen oli jopa luvan varaista. Vielä 1950 Uuden Auran kokeneen Jorma Vuoren jo sovittu siirtyminen US:n toimitussihteeriksi kaatui siihen, ettei hän lähes vuoden etsimiselläkään löytänyt pääkaupungista asuntoa. Lehtiyhtiön voimavarat olivat kiinni uudessa painotalossa niin, ettei se voinut asiassa auttaa. Yrjönkadun toimitalon aiemmin lukuisat asunnot otettiin nekin vähitellen pääosin toimituksen ja kirjapainon käyttöön. Vasta 1950-luvulla lehtiyhtiö saattoi pystyttää vuokratalon Haagaan.[45]

 

Arkoja aiheita paljon

Sensuuri oli siis voimassa vuoteen 1947 saakka. Varsinaisten sotasalaisuuksien ohella kiellettyjä aihepiirejä olivat mm. liikenneolojen tai kansanhuollon arvostelu. Niinpä jo Uudessa Suomettaressa säännöstelyviranomaisia 1917 moittineen Eva Somersalon tekstit palautettiin 1943. Lauri Ahon mielestä asioita ei pitänyt nähdä vain kielteisinä – etenkin, kun ne olivat päätoimittajan mielestä nyt “kohtuullisella tolalla”. Näin varmaan olikin etenkin vuosiin 1917-18 verrattuna.

Ulkopoliittinen spekulointi vaikkapa pohjoismaisesta puolustusliitosta oli kielletty. Äänislinnan poliisipäällikkö V.E. Koskimäki halusi tammikuussa 1944 torjua ulkomailla esitettyjä syytöksiä venäläisten siviilien huonosta kohtelusta Itä-Karjalassa, mutta aihepiiri todettiin kielletyksi. Aho kertoi kirjoittajalle lisäksi, että suomalaisten omat kuvaukset tuskin vakuuttaisivat muita; sen sijaan ulkomaisille toimittajille järjestettäisiin retki Itä-Karjalaan asioihin perehtymiseksi.

Toimituksen oma linjanveto lienee sen sijaan ollut, ettei 1942 avattu ehdotettua keskustelua Aleksanteri II:n patsaan poistamisesta Helsingistä. Samoin torjuttiin Tito Collianderin teksti ortodoksien asemasta; siitä oli noussut kiistaa eräiden luterilaisten kokiessa Itä-Karjalan valloituksen “suomalaisten ristiretkenä”.[46]

Sensuuri pyrki tietenkin ylläpitämään hyvää mielialaa. Olisiko paineita kannattanut silti päästää hieman enemmän purkautumaan? Jos tulos ratkaisee, voi sentään todeta henkisen, sisäisen rintaman Suomessa kestäneen läpi 1940-luvun.

Yleisön kirjoitusten julkaisematta jättäminen ei aina merkinnyt sitä, että lukijat olisivat tarttuneet kynään turhaan. Kirjoitukset lähetettiin usein tiedoksi ao. viranomaisille, niihin vastattiin ja ne saattoivat johtaa toimenpiteisiin. Toimitus sai näin myös informaatiota, jota se hyödynsi muussa muodossa. Kaikki tämä muistutti Neuvostoliiton lehtien toimintaa eräänlaisina byrokratia-asiamiehinä. US:lla oli juridinen lukijapalvelukin.

Sotilaallisissa kysymyksissä Uusi Suomi joutui päämajan käskystä keväällä 1942 lopettamaan eversti (myöh. kenraaliluutnantti) T.V. Viljasen katsausten julkaisemisen. Päätoimittaja Aho vetosi 4.10.1943 – siis maailmansodan ratkaisevien käänteiden jälkeen – yleisesikunnan päällikköön Erik Heinrichsiin käskyn kumoamiseksi korostaen, että suursodan kehityksestä olisi tarjottava luotettavia tietoja.

 

Ei  viisumeita länsimaihin

Syksyn 1944 jälkeen Uusi Suomi oli epäilyttävä oikeistolehti – eikä vain kotoisen äärivasemmiston silmissä. Niinpä Yhdysvallat ei kutsunut syksyllä 1945 US:n edustajaa toimittajavierailulle. Tosin mukaan ei pyydetty myöskään HS:n, vaan ainoastaan vasemmistolehtien ja Hbl:n toimittajia; “Uncle Joe” oli vielä kunniassa Atlantin takana.

Länsivaltojen epäluulot Uutta Suomea kohtaan haihtuivat vähitellen kylmän sodan alettua, mutta vielä 1946 toimituspäällikkö Uuno Hirvonen ei saanut viisumia Britanniaan. Ja 1947 toimitusjohtaja Esko Riekiltä evättiin viisumi Yhdysvaltoihin ja hän joutui neuvottelemaan Tukholmassa amerikkalaisen Collierin kanssa yhteistyöstä kaavaillussa US:n kuukausilehdessä. Jo 1945 Riekki oli Yhdysvaltain listalla epämieluisista suomalaisista liikemiehistä mm. Antti Wihurin ja KOP:n ylimpien johtajien rinnalla. Kuten mainittiin, Riekki oli ollut avainhahmoja suomalaisen SS-pataljoonan kokoamisessa. Kotoisessa politiikassa US:n taustapuolue pysyi kauan jäähypenkillä. [47]

 

Säätytalon näytelmä ja sananvapaus

Sensuurissa arat aiheet vaihtuivat aselevon 1944 jälkeen. Niinpä niin sanottuja sotasyyllisiä puolustanut runo joulun 1945 edellä palautettiin lähettäjälleen, joskaan runoja ei yleensäkään julkaistu enää US:ssa.

Sotasyyllisyysoikeudenkäynti Säätytalossa loppusyksyllä 1945 ja talvella 1946 oli myös taistelua länsimaisen sananvapauden ja SKP:n tukeman stalinismin välillä. Pääministeri J.K. Paasikivi vaati sisäministeri Yrjö Leinon vastaväitteistä huolimatta tiukasti, että oikeuden istuntojen on oltava julkisia. Oikeusministeri Kekkonen myönsi sensuroinnin kaksiteräiseksi miekaksi.  Kaikkea ei ehkä voisi päästää julkisuuteen, mutta sensurointi olisi hänen mukaansa supistettava mahdollisimman vähiin.

Istunnot olivatkin julkisia eikä Helsinkiin saapuneita lukuisia ulkomaisia toimittajia voinutkaan sensuroida. Heistä Nornan jälkeen Uutta Suomea Berliinistä avustaneelle Stockholms-Tidningenin Christian Jäderlundille pyydettiin paikallistukea US:lta ja varmaan sitä myös annettiin.    Kuvaamista rajoitettiin, mutta etenkin Helsingin Sanomille tuolloin toiminut aiempi US:n valokuvaaja Osvald Hedenström kaiversi yleisöparvekkeen vaneriseinämään aukon kuvaten siitä koko oikeussalin. Kuva julkaistiin neljällä palstalla myös Uuden Suomen etusivulla. Myös kuva oikeudenkäyntiä protestoivien mielenosoittajain kimppuun käyvistä ratsupoliiseista julkaistiin US:ssa. Varttuneemmille se toi varmaan mieleen sortovuodet – keskipolvellekin sitä kuvaavan elokuvan Helmikuun manifesti.

Syytettyjen puolustus organisoi tehokkaan tiedotuskoneiston, joka mm. monisti ja käänsi nopeasti monille kielille syytettyjen puheet. Niitä referoitiin laajalti ulkomailla.

Risto Rytin puolustuspuhe oli valvontakomission puheenjohtajalle Andrei Ždanoville kuitenkin niin kuumaa tekstiä, että hän vaati sen julkaisemisen estämistä. Kekkonen onnistui laimentamaan vaatimusta niin, että tuomioistuimen oli estettävä Neuvostoliittoa loukkaavien näkemysten esittäminen. Näin tehtiin Rytin ja muiden joutuessa aika ajoin loikkaamaan jonkin tekstikohdan yli.

Sensuurista huolimatta kokonaiset tekstit olivat siis toimittajien käytössä ja niitä julkaistiin mm. US-yhtiön SKK-painon tekeminä vihkosina. Moni varmaan seurasi Tukholman lehtien selostuksia. Suomessa median oli tietenkin noudatettava sensuurin määräyksiä.

Paasikivi vaati toistuvasti toimittajia tuntemaan vastuunsa. Valvontakomission Savonenkovin tuomittua mm. Uuden Suomen ja Ilkan kirjoittelun “natsihenkiseksi” pääministeri kutsui 7.2.1946 Helsingin ja 8.2. “maaseutulehtien” päätoimittajat sekä 11.2. koko maan lehtien edustajat puhutteluun. Kielto julkaista Rytin puhetta perustui Paasikiven mukaan valvontakomission tulkintaan rauhansopimuksesta ja meni varsinaisen lainsäädännön ohi.

Varmaan hän on ollut asiassa myös suorassa yhteydessä Ahon kanssa, vaikkei tästä ole dokumenttia. [48]

 

Paasikiven linjalla

Pääkirjoituksissaan Uusi Suomi tuomitsi Säätytalon prosessin “vastenmieliseksi” ja pohjoismaisen oikeuskäsityksen vastaiseksi, mutta “sen poliittinen välttämättömyys on eduskunnan viime kädessä harkittava”. Ahon lehti oli siis Paasikiven linjalla. Tuomioiden jälkeen lehti totesi samassa hengessä niiden olleen “rengas siinä tekojen sarjassa, jolla hävinnyt maa rakentaa olemassaolonsa edellytyksiä uudessa asemassa”. Kokoomusta tuomioistuimessa edustanut Arno Tuurna oli toki vaatinut kaikkien syytettyjen vapauttamista.

Saman kaltainen piina Uudelle Suomelle ja Kokoomukselle oli ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa keväällä 1948. Stalinin tarjouksen tultua julki lehti katsoi, että Suomi oli vedetty “itäblokkimuodostuksen piiriin”. Jyrkkää kantaa ei US kuitenkaan ottanut ja arvioi lopullisen sopimuksen olleen lähellä Suomen omaa ehdotusta ja “omaa luokkaansa” verrattuna ns. satelliittien kanssa tehtyihin vastaaviin sopimuksiin. Tosin US muistutti Suomen tulleen kytketyksi sotilaalliseen sopimusjärjestelmään. Tämähän herkästi sivuutettiin myöhemmän YYA-liturgian aikana, jolloin painotettiin ystävyyttä ja sopimuksen johdantoa Suomen pyrkimyksestä pysytellä suurvaltain kiistojen ulkopuolella. [49]

Kaikkiaan Uusi Suomi luovi siis myöhemmin “vaaran vuosiksi” kutsussa vaiheessa suomettarelaisen myöntyvyyden keskilinjalla. Välttämättömän edessä myönnyttiin, mutta oma protesti esittäen. Myöhemminhän “virallista ulkopolitiikkaa” piti kannattaa varauksitta.

 

Sensuurista itsesensuuriin

Vuonna 1947 lopetettua sensuuria seurasi itsesensuuri. Vielä 1950 US pidättäytyi kertomasta kahdesta Neuvostoliiton puolelle rajaa 1945 erehtyneestä koulupojasta, joita ei ollut palautettu Suomeen kolmen vuoden vankeustuomion jälkeenkään; toinen heistä oli sittemmin työmarkkinamiehenä tunnettu Niilo Koljonen. Päätoimittaja Aho kirjoitti huolestuneelle lukijalle, että  asian vetäminen julkisuuteen tuskin helpottaisi diplomaattien pyrkimystä saada nuorukaiset Suomeen. Näin epäilemättä olikin, joskin herkkiä aiheita oli kauan kovin paljon.[50]

Arkoja aiheita sensuurin poistamisen jälkeen olivat palautettujen kirjoitusten valossa myös kielikysymys ja siihen liittynyt siirtoväen asuttaminen ruotsalaisseuduille sekä 1948 tehty YYA-sopimus ja muutkin turvallisuuspoliittiset järjestelyt.

Myös sotakorvaus oli arka asia. Niinpä Teknillistä korkeakoulua 1930-luvulla käynyt US:n toimittaja Veikko Eronen laskeskeli uutisessaan 31.8.1947 ns. sotakorvausdollarin arvoa ja sai Sotevan puheenjohtajan, vuorineuvos Lauri Kivisen raivostumaan. Hän sanoi tiedottamisessa tehdyn “välipuheen” menneen rikki ja uhkasi asettaa Uuden Suomen tiedotusboikottiin. Tyynnyttelyn jälkeen päivää myöhemmin Kivinen sentään lupasi pohtia asiaa “katsotaan sitten”-linjalla.

Erosen laskelma perustui Sotevan kertomiin ja muihin julkisiin lähteisiin. Pahinta lieneekin Kivisen kannalta ollut se, että laskelma osui varsin tarkasti maaliin. Neuvostoliittohan piti 300 miljoonan markan sotakorvausten pohjana dollarin arvoa vuonna 1938, mitä tosin neuvottelujen jälkeen hieman pehmennettiin. Kivinen varmaan pelkäsi sodan voittajan ärsyyntyvän, jos herkät tiedot sotakorvausasioista alkavat vuotaa julkisuuteen pian rauhansopimuksen jälkeen.[51]

 

Aluetoimitukset syntyvät

1930-luvulla Uudella Suomella oli vakinainen aluetoimittaja (nykyistä käsitettä käyttäen) vain Turussa, jossa ennen muuta seurattiin Tukholman-laivan saapumista; se oli kauan tärkein väylä tulla Suomeen. Tehtävää hoiti 1940-luvulla maisteri Kyllikki Hiisku, joka seurasi myös kaupungin kulttuurielämää ja käväisi 1943 Italiassakin lähettäen matkakuvauksia. Sijaisena toimi hänen sisarensa, maisteri Helka Heinonen.

Alueavustajia eli maaseutukirjeenvaihtajia US:lla oli Suomettaren perinteitä noudattaen runsaasti. 1940-luvulla toiminta ammatillistui; kirjeenvaihtajat alkoivat olla yhä useammin journalisteja, usein paikallisen lehden toimittajia, jotka saattoivat avustaa myös pääkaupunkilehteä. Rovaniemeltä avustanut kirjailija Annikki Setälä(-Sundqvist) raportoi myös Ruotsiin 1944 evakuoitujen lappilaisten asioista.

Maakuntien seuraamista vahvistettiin US:ssa syksyllä 1944. Osin taustalla lienee ollut levikin vauhdittaminen, osaksi ehkä sekin, että armeijan kotiuttamisen jälkeen saatavilla oli kokeneita toimittajia. Ensinnä kaavailtiin toimipistettä Tampereelle ja Ouluun. Jälkimmäiseen kaupunkiin pestattiinkin alkuvuodesta 1945 kokenut Ale Rivinoja, joka ryhtyi kuitenkin pian Pohjolan Talous-lehden päätoimittajaksi. Hänet kiinnitettiin US:n lehtitalon myöhempää slangia käyttäen “kaksineuvoiseksi” alue-edustajaksi hoitamaan niin uutishankintaa kuin levikki- ja ilmoitusasioita. Järjestelyä suosittiin 1960-luvulle saakka. Monitoimisuus – johon saattoi vielä liittyä Kokoomuksen puoluetehtäviä  – oli sekä vaativaa että voimia hajottavaa. Järjestely toimi silti kohtuullisesti niin kauan, kun toimitus odotti lähinnä rutiiniuutisia ja lehtien tilaaminen perustui paljossa poliittisille sympatioille.

Tampereelta oli Aamulehden Olavi Vesterdahl (myöh. Veistäjä) avustanut Uutta Suomea teatteriasioisaa jo vuodesta 1944 nimimerkillä L. Varsinaiseksi kirjeenvaihtajaksi kiinnitettiin Orvo Härkönen, mutta hänet irtisanottiin 1.1.1946. Toimituspäällikkö Hirvonen viittasi syynä paperipulaan, mutta myös niukkaan uutisantiin, mikä johtui tosin osin toimimisesta “ilman paikallista uutistukea”. Härkönen ei siis voinut nojautua Aamulehteen, kun eräissä muissa kaupungeissa US:n avustaja oli samalla kokoomuslehden toimittaja.

Tampereen-uutisten hankinnassa nojauduttiin lopulta tavallaan Aamulehteen – mutta pestaamalla sen kokenut toimitussihteeri Uuno Sinisalo US:n aluetoimittajaksi 1.3.1949. Hän oli työskennellyt Tampereen valtalehdessä vuodesta 1923, mutta kertoi siirtyvänsä mielellään Uuteen Suomeen. Lähteet eivät kerro, oliko taustalla kiistoja Aamulehdessä. Sinisalo valittiin joka tapauksessa 1952 Tampereen Sanomalehtimiesyhdistyksen puheenjohtajaksi – siis aamulehtiläisten dominoimaan yhteisöön. Uutta Suomea Sinisalo palveli 1960-luvulle eli eläkkeelle siirtymiseensä saakka.

Lahteen perustettiin US:n konttori syksyllä 1948 ensimmäisenä

hoitajanaan Paavo Kantele. Oulun-toiminnoissa siirryttiin uuteen järjestelyyn kaupungin perinteisen kokoomuslehden Kaiun kuoltua syksyllä 1949. Lehden muutamat toimittajat perustivat kokeneen Viljo Mäkipuron johdolla Pohjolan Sanomapalvelun, joka hoiti seuraavina vuosina Uudelle Suomelle Pohjois-Suomen uutiset.[52]

 

Kiistaa kirjakriitikoista

Sodan ja säännöstelyn leimaamina vuosina seurattiin kulttuuria – varmaan myös vastapainona ajan ongelmille. Tästä voi tässä esittää vain poimintoja lähinnä US:n arkistoaineiston pohjalla. Lehden sisältöön perustuva analyysi vaatisi oman tutkimuksensa.[53]

   V.A. Koskenniemi otti edelleen ahkerasti kantaa US:n Kirjallisuus ja taide-aineistoon – kulttuuriosastosta ei vielä voinut puhua sen enempää Uudessa Suomessa kuin Helsingin Sanomissa.  Koskenniemen löytöjä oli Unto Kupiainen. Lauri Ahon mielestä tämän teksteissä oli kuitenkin “liikaa innostusta”, mikä vaaransi luottamuksen kriitikkoon. Kupiainen halusi myös polemisoida “Hella-radiota” vastaan, mutta Aho piti teemaa liian poliittisena.   Kupiaisen ympärillä kuohui 1947 hänen teilattuaan Toivo Lyyn uuden runokokoelman. Kirjailija vaati loukkaantuneena hyvitystä, mutta Aho tyynnytteli kiistaa.

Sodan jälkeen Uutta Suomea lähestyi kerrassaan Anna-Maria Tallgren, HS:n legendaarinen kirjallisuustoimittaja vuosilta 1910-25. Ehkä aiemman pääkilpailijan lähestymiseen vaikutti se, että radikaalin maineessa ollut Tallgren oli 1940-luvulla solminut kohutun avioliiton arkkipiispa Erkki Kailan (k. 1944) kanssa. Tallgren kertoi lähestyvänsä Eroica-tekstillään Uutta Suomea mieluummin kuin Helsingin Sanomia, “joka kyllä huolisi”.

Lauri Aho otti innostuneesti vastaan Tallgrenin tekstin pyytäen jatkamaan avustamista. Voi kuitenkin uumoilla, että Tallgrenin olisi ollut aikaa myöten vaikea vaikuttaa lehdessä, jossa linjaa veti V. A. Koskenniemi, hänen aiempi pääkilpailijansa kriitikkona.

Tallgren keräsikin 1947 julkilausuman Koskenniemeä vastaan tunnetussa kiistassa Olavi Paavolaisen Synkästä yksinpuhelusta tuomiten “ilveilynä” Koskenniemen väitetyn esiintymisen “Pentti Hillinä”. Tallgren piikitteli muutoinkin 1940-luvun kirjallisuuskritiikkiä. Hän kuoli 1949. US:ssa Synkän yksinpuhelun oli arvioinut Eino E. Suolahti melko maltillisesti. [54]

Musiikkia ja elokuvia

Heikki Klemetti siirtyi kokonaan kirjoituspalkkioiden pohjalle 66-vuotiaana 1942, mikä vihjasi vähittäiseen vetäytymiseen ainakin yleisvastuusta US:n musiikkijournalismissa. Palkkio toki nousi 250 markkaan (50 nykyeuroa) arvostelulta. Samana vuonna hän luopui Suomen Laulun johtamisesta. US:n pelättynä kriitikkona Klemetti jatkoi julkaisten 1940-luvulla myös muistelmiaan. Klemetin rinnalla musiikkia arvioivat myös Olavi Pesonen ja Yrjö Suomalainen.[55]

Elokuva-arvostelijaksi pyrki 1944 Helge Miettunen, joka totesi ainoana Suomessa tutkineensa alaa. Myöhemmin hän väittelikin elokuvasta ja vaikutti kauan Yleisradiossa ja jopa eduskunnassa kansanpuolueen edustajana, mutta US:n avustajaa hänestä ei tullut. 1940-luvun lopulla elokuvia US:ssa arvioi sen sijaan myös teatteriohjaajana tunnettu Raoul af Hällström. Hänen näkemyksiään kiitteli jopa Yhdysvaltoihin asettunut vuoden 1918 kuulu sotapäällikkö Hans Kalm moittien amerikkalaisia elokuva-arvosteluja Hollywoodin puffeiksi.

Af Hällströmin kriitikonura US:ssa kuitenkin katkaistiin jo 1950 toimituksellisiin järjestelyihin vedoten.[56]

Elokuvaa ei 1940-luvulla vielä arvostettu siten kuin perinteistä korkeakulttuuria. Arvosteluja laati mm. monipuolinen toimittaja Salama Simonen (Hirvonen) eikä niitä vielä pitkään aikaan sijoitettu muun taidekritiikin rinnalle. Tarkoitus oli ennen muuta palvella katsottavaa elokuvaa pohtivaa lukijaa. Elokuva oli suosittua – yksin Helsingissä oli puolen sataa teatteria.

Myös perinteisessä teatterissa käytiin paljon. US:n pääkriitikkona jatkoi Huugo Jalkanen apunaan Tellervo Tapionlinna. Onni Okkosen seuraajaksi kuvataiteen pääkriitikkona tuli E.J. Vehmas.

 

6. Ulkomaantoiminnot ristiaallokossa

Uudella Suomella oli toisen maailmansodan alkaessa lähetetty kirjeenvaihtaja Berliinissä (Ada Norna) ja Lontoossa (Juho Timonen). Norna kirjoitteli 1930-luvun lopulla ahkerasti arvioiden tapahtumia Kolmannessa valtakunnassa ja muuallakin Manner-Euroopassa. Juho Timonen oli sen sijaan melko näkymätön. Hän ei arvostanut uutistyötä, vaan toivoi mieluummin tutkijan roolia ja lienee laatinut melko paljon pääkirjoituksia kansainvälisestä politiikasta. Toisaalta hän seurasi Lontoossa mm. Neuvostoliiton tapahtumia, joihin oli jo aiemmin perehtynyt.

Varsin kiinteä avustussuhde oli Gurli Rosenbröijeriin Pariisissa. US:lla oli eri puolilla maailmaa runsaasti muitakin avustajia – niin suomalaisia kuin ulkomaalaisia.

Niinpä Moskovan puhdistusoikeudenkäyntejä selosti 1938 US:ssa tarkasti ennen muuta Nikolaus Basseches Varsovasta. Muita avustajia olivat mm. Domenico Angelini (Rooma), Immanuel Birnbaum (Varsova), Birger Gotaas (Oslo), Friedrich A,. Huebnerr (Haag), Elma Mahlau-Mann (Espanjassa Francon alueella), Walter von Sass Riiassa sekä Kiinassa sotakirjeenvaihtajana Erik Nyström. Itävallan suunnalla vaikutti talvella 1938 lähetettynä kirjeenvaihtajana nimimerkki S.A. ja Tallinnassa nimimerkki S., joiden henkilöllisyys jää toistaiseksi arvailtavaksi.[57]

Stockholm-Tidningeniltä Uusi Suomi oli saanut päivittäin uutisia 1920-luvun lopulta alkaen. US käytti myös eri syndikaattien aineistoa – tosin niiden runsaasta tarjonnasta vain pienen osan. Jatkuvaa omaa uutistoimistosuhdetta lehdellä ei sen sijaan ollut sen jälkeen, kun vähän aikaa käytetystä UP:n palvelusta oli luovuttu 1920-luvun lopussa. US oli siis Suomen Tietotoimiston välittämän ulkomaanuutisten perusvirran varassa. STT puolestaan sai valmiiksi seulotun valikoiman etenkin Reuterin uutisia ruotsalaiselta Tidningarnas Telegrammbyrålta (TT).[58]

 

Puhelinsanelun varassa

STT:n uutisliuskat haettiin Uuteen Suomeen lähetillä. Myös Yleisradiota kuunneltiin, mutta siellä luettiin STT:n uutiset vain muutaman kerran vuorokaudessa; omia uutisia ei Yleisradiolla ollut. Ulkomaisia radioasemia seurattiin sen sijaan melko paljon; Erkki Kairenius oli kiinnitetty toimitukseen jo 1923 nimenomaan radiotoimittajaksi. Omien kirjeenvaihtajien kiireellisten uutisten vastaanottamista varten toimitukseen oli hankittu 1930-luvulla nykyaikainen laitteisto; puhelimessa levylle sanellut tekstit kirjoitti paperille erityinen vastaanottoyksikkö, joka toimi 1980-luvulle saakka. Myös kotimaan alueavustajien ja -toimittajien tekstejä saneltiin paljon.

Tekstit naputeltiin siis yleensä kolmeen kertaan: kirjoittajan koneella, toimituksen vastaanotossa ja latomossa. Turhan työn välttämiseen kehittyi tekniikoita. Niinpä Aarne Tanninen opetti tämän kirjoittajalle Lontoossa 1964, että saneltaviin teksteihin oli turha laittaa isoja kirjaimia; vaihtimen käyttö hidasti työtä. Lyhenteitä saattoi käyttää ja suuressa kiireessä juttu voitiin sanella sitä kirjoittamatta. Tämän kirjoittaja on tehnyt näin muutaman kerran mm. Suomen EEC-neuvotteluissa 1970-luvulla, mutta tuntenut itsensä tietenkin varsin epävarmaksi siitä, mitä tuli sanelleeksi.

Kotimaassakin kaukopuhelut olivat käsivälitteisiä 1960-luvun alkupuolelle saakka, kuten kaikki ulkomaanpuhelut 1970-luvulle saakka. Puhelujen saaminen oli usein hidasta, joten kirjeenvaihtajilla oli päivittäiset, Suomesta tilatut vakiopuhelut. Juttujen oli oltava siis valmiina puhelun tullessa. Puhelut rytmitettiin lehden aikataulun mukaan ja sopivasti lomittain niin, että ne voitiin vastaanottaa ja purkaa peräkkäin. Suuret uutistapahtumat sotkivat tietenkin kuvioita.

Monet avustajat antoivat juttunsa vieraalla kielellä ja vastaanottajat käänsivät ne levyä purkaessaan. Vastaanoton henkilöstöltä vaadittiin siis hyvää kielitaitoa, jota tarvittiin myös keskusteltaessa eri puhelinkeskusten kanssa. Hermojenkin oli kestettävä toimittajien odotellessa käsiteltävää tekstiä. Osa vastaanottajista työskenteli US:ssa pitkään – yleensä hankkiakseen iltaisin lisätuloja. Muutamat siirtyivät toimittajiksi.

Kovassa kiireessä kirjeenvaihtaja yritti ottaa puhelun itse. Tätä varten vakinaiset kirjeenvaihtajat saattoivat jo 1940-luvulla tilata ns. collect- eli R-puhelun, jonka vastaanottaja maksoi; puhelinhallinto myönsi vuosittain tämän oikeuden. Sittemmin kuka tahansa saattoi yrittää R-puhelua vastaanottajan päättäessä, ottaako hän sen vastaan ja maksaa laskun.

Puhelut olivat kuitenkin kalliita, joten vähemmän kiireelliset jutut postitettiin. Postinkulussa oli sota-aikana vaikeuksia ja eivätkä kaikki niin koti- kuin ulkomaiset kirjeet näy tulleen perille Uuteen Suomeen. Kirje- ja puhelinasensuurikin oli monissa maissa käytössä.[59]

 

Valuuttapulan kourissa

Uuden Suomen ulkomaantoimintoihin vaikutti käyttöön otettu tiukka valuutansäännöstely. Sitä jatkui 1980-luvulle saakka, mutta vähitellen se muuttui muodollisuudeksi ja väljän valvonnan välineeksi. Sen sijaan vielä 1950-luvun alkupuolella säännöstely oli tiukkaa ja pienimmänkin kruunu- tai puntaerän myöntämisen ratkaisi Suomen Pankin ylin johto. 1940-luvun lopulla lehtien valuutta-anomukset käsitteli johtokunnan jäsen Urho Kekkonen, jonka puoleen hänen AKS- ja Ylioppilaslehti-kumppaninsa Lauri Aho usein kääntyi näissä asioissa. Vielä 1950-luvun alkupuolella vedottiin johtokunnan uuteen jäseneen Klaus Warikseen, US:n entiseen kesätoimittajaan.

Erityisen vaikea oli saada lupaa sellaisiin pitkäaikaisiin valuuttamenoihin kuin kirjeenvaihtajan lähettämiseen ulkomaille tai uutistoimiston palvelun ostamiseen. Suomen Pankin kanssa oli neuvoteltava yksittäisten juttusarjojen tilaamisestakin – vielä 1954 Daily Mailin organisoimasta lumimiehen etsinnästä Himalajalla. Niin syndikaatit kuin yksittäiset avustajat ulkomailla joutuivat toisinaan tyytymään siihen, että heidän palkkionsa voitiin nostaa vain Suomen markoissa, vaikkei niille ollut ehkä aina välitöntä käyttöä. Ulkomailla ei Suomen markkaa aina vaihdettu tai vaihdossa käytettiin huonoa kurssia.

Niinpä avioliiton amerikkalaisen kanssa solminut US:n aiempi toimittaja Anna-Leena Sipilä-Sperling avusti vuosikausia ahkerasti lehteä Yhdysvalloista, vaikka hänen palkkionsa lojuivat inflaation nakerrettavina Suomessa. Vihdoin 1953 lehtitalo haki dollareita, jotta edes osa palkkiosta voitaisiin siirtää Sipilälle; tuona vuonna hän oli lähettänyt lokakuuhun mennessä jo 143 kirjoitusta, joihin liittyi myös matkakuluja mm. suomalaisten siirtolaisten pariin. Ilmeisesti hakemusta ei kuitenkaan hyväksytty. Sipilä jatkoi avustamista 1960-luvulle saakka vauhdikkailla teksteillään ja viimeistään tällöin saattoi käyttää markkojaankin vieraillessaan entisessä kotimaassaan.

Toinen ahkera avustaja, Svenska Dagbladetin matkareportteri Arthur Fredborg, joutui puolestaan vuoden 1950 tietämillä tyytymään siihen, että Suomen Pankki oli myöntänyt luvan vain kymmenen jutun ostamiseen. Aasiaan saakka ulottuneelta matkaltaan Fredborg oli lähettänyt 46 tekstiä, mutta tuskin US olisi voinut niitä kaikkia käyttää, vaikka olisi saanut palkkioihin valuuttaa. Fredborgin ja US:n yhteydet säilyivät tapahtumien jälkeenkin.

Valuutansäännöstelyn aidasta pyrittiin etsimään porsaanreikiä. Niinpä Tukholman-kirjeenvaihtajalle Antero Vartialle 1943 suotua tuhannen kruunun kuukausipalkkaa yritettiin jatkaa sillä, että Stockholms-Tidningen maksaisi hänelle pari sataa kruunua lisää US:n lehdelle maksamista uutisvälityspalkkioista. Aho pelkäsi kuitenkin joutuvansa kiinni valuuttarikoksesta ja lopulta Suomen Pankki myönsi kruunut suoraan Vartian lisäpalkkaan. Vielä 1952 Oslon olympiakisoihin matkustaneen US:n toimittajaryhmän kassaa pyrittiin suurentamaan sillä, että sikäläinen Dagbladet antaisi heille 3.000 kruunua ja saisi vipin takaisin Helsingissä kesäkisoissa.[60]

Valuuttapula ja siitä selviytymisen keinot muistuttivat siis Sev-maiden oloja kommunismin kukistumiseen saakka. Tietenkin valtiovallan oli pantava niukkojen valuuttojen jakelu tärkeysjärjestykseen, jolloin aseet, vilja tai sittemmin sotakorvausteollisuuden koneet ja tarvikkeet asetettiin lehtien tarpeiden edelle. Kysymys oli kuitenkin myös siitä, suosittiinko US:n kilpailijoita, ennen muuta Helsingin Sanomia valuuttoja jaettaessa. Ainakin HS saattoi lähettää Lontooseen kirjeenvaihtajan, Eero Petäjäniemen, heti sodan jälkeen eli pari vuotta ennen US:n Max Jakobsonin aseman vakinaistamista. Tukholmaan HS lähetti 1940-luvulla mm. Arvo Äärin (1943-45) ja Sirkka-Liisa Virtamon (1945) rinnan US:n Antero Vartian kanssa.[61]

Suurpoliittisen lämpötilan kohotessa 1938 US alkoi signeerata Ada Nornan ja Juho Timosen tärkeimpiä tekstejä täydellä nimellä aiempien nimikirjainten sijaan. Norna osallistui Goebbelsin koneiston järjestämiin toimittajamatkoihin mm. Hitlerin seurueen mukana Roomaan sekä Tšekkoslovakian rajalle ja Bad Godesbergiin, jossa Hitler ja Chamberlain tapasivat. Norna kuvaili elävästi havaintojaan, kun taas Timonen toimi lähinnä kirjoituspöydän ääressä.

Myös professori Eino Kaila kuvaili US:ssa ihastustaan Godesbergiin.[62]

 

Uutistoimistot vaihtuvat

Toisen maailmansodan puhjettua US osti yksinoikeudella Suomessa Bull´sin uutispalvelun; hinta oli viisi Ruotsin kruunua sähkeeltä. Lokakuussa 1939 päätoimittaja S.J. Pentti kuitenkin valitti Hitlerin-Stalinin paktin synkässä varjossa, että aineistossa oli liikaa saksalaisia vaikutteita. Väite on kiinnostava etenkin siksi, että ruotsalainen Bull´s tarjosi lähinnä amerikkalaisen Hearstin konsernin International News Servicen (INS) aineistoa. Pian Bull´sin INS-palvelu siirtyi kuitenkin Helsingin Sanomille, jolle tosin UP oli ensisijainen uutisaineiston tarjoaja. Sittemmin (1958) INS yhdistettiin United Pressin kanssa UPI:ksi. [63]

Perinteisten STT:n palvelujen ja Stockholms-Tidningenin aineiston ohella Uusi Suomi käytti sotavuosina paljon ruotsalaista Skandinaviska Telegrammbyråta (STB), joka nojautui saksalaiseen Europa-Pressiin ja Transoceaniin; niiden aineiston STB sai Lauri Ahon arvelun mukaan jopa ilmaiseksi. Uudelle Suomellekin palvelu maksoi vain 5.000 mk. Epäilemättä STB:n uutiset myötäilivät saksalaisia näkemyksiä, vaikka ne laadittiin näennäisen objektiivisiksi. STB lopetti toimintansa Suomessa lokakuun alussa 1944.

Talvella 1944 Uusi Suomi solmi suoria yhteyksiä läntisiin uutislähteisiin. Taustalla oli epäilemättä Lauri Ahon ja muiden US:n päättäjien arvio ulkopoliittisen uudelleen suuntautumisen tarpeesta. Siten

keväällä 1944 – samaan aikaan, kun Suomi neuvotteli rauhanehdoista Neuvostoliiton kanssa –  Aho keskusteli amerikkalaisen Associated Pressin (AP:n) Tukholman-toimiston edustajan Folke Palmin kanssa. He sopivat 26.4.1944 AP:n palvelun ostamisesta 1450 Ruotsin kruunulla kuukaudessa; US maksoi lisäksi puhelinkulut. Uusi Suomi maksoi hinnan markkoina sulkutilille, jota AP saattoi käyttää omiin menoihinsa Suomessa.

US:n johtokunta sinetöi sopimuksen 4.5.1944 – siis yli kuukautta ennen Neuvostoliiton suurhyökkäystä Kannaksella, mutta Suomen hylättyä Stalinin rauhanehdot. AP-suhde kertoi pyrkimyksestä lähestyä länttä, vaikka samalla tietenkin pyrittiin vahvistamaan Uuden Suomen kilpailuasemaa. Helsingin Sanomain käytössähän olivat niin UP kuin Bull´s ja ulkomaanuutiset kiinnostivat paljon sota-aikana. AP-sopimuksen jälkeen Bull´s tarjosi jälleen uutispalveluaan myös Uudelle Suomelle, mutta tähän ei tartuttu.

Sopimuksen mukaan AP saneli uutisvalikoimansa kello 20 Suomen aikaa US:n toimitukselle Tukholmasta. Antero Vartia oli luvannut auttaa aineiston valikoinnissa. Tilanne muuttui AP:n avattua 1945 toimiston Helsingissä. Sitä johti 1946-47 HS:n kirjeenvaihtajana Lontoossa ja Tukholmassa työskennellyt Arvo Ääri ja sittemmin AP:n toimituksessa jo 1945 aloittanut

Ann-Marie Snellman, joka tunnettiin pian suhteestaan Urho Kekkoseen.

AP:n asiakkaiksi tuli myös maakuntalehtiä, mikä heikensi US:n kilpailuvalttia, mutta ehkä vähensi hinnankorotuspaineita. Tietenkin AP:n aineiston saaminen Helsingissä valmiiksi suomennettuna kevensi US:n toimituksen työtä.

Alkuun päästyä US käytti AP:n aineistoa paljon ja näyttävästi. Kuitenkin jo vuoden 1945 lopussa Uusi Suomi irtisanoi sopimuksen. Tähän saattoi vaikuttaa suunnitelma Uuno Hirvosen lähettämisestä kirjeenvaihtajaksi Lontooseen, mutta hanke kaatui niin valuuttavaikeuksiin kuin viisumin tyssäämiseen. Joulukuussa 1945 US pääsi kuitenkin uuteen sopimukseen AP:n kanssa 28.000 markan (3.500 nykyeuroa) kuukausikorvauksesta eli 30 %:n alennuksella listahinnasta. Maksu suoritettiin edelleen markkoina.

AP:n palvelu oli seuraavina vuosina keskeinen US:n uutislähde. Tosin AP:n käyttäminen STT-Reuterin ja omien kirjeenvaihtajien tekstien rinnalla näyttää hieman vähentyneen.

Kesällä 1949 AP vaati hinnan korottamista; markan arvo oli murentunut ja uutistoimisto huomautti, ettei suuri alennus listahinnasta voinut olla pysyvä. US hyväksyi korotuksen, mutta loppuvuodesta AP kertoi sulkevansa Suomen-toimistonsa. Liian moni sen asiakkaista oli luopunut palvelusta ja Uudessa Suomessakin oli tyytymättömyyttä. Ahokin arvioi johtokunnalleen AP:n uutisaineistoa heikoksi ja sopimus jätettiin uudistamatta vuoden 1949 lopussa.

Myöhemmin, kun AP:n palvelua alettiin uudelleen tavoitella, Aho korosti irtisanomisen syynä niukkojen varojen keskittämistä Lontoon kirjeenvaihtajuuteen. Hän myönsi erehtyneensä; samaa korosti ulkomaanosaston päällikkö Martti Juvas vielä 1960-luvulla. Omien kirjeenvaihtajien ja heidän käyttämiensä palvelujen ohella Uusi Suomi oli 1950-luvun alusta alkaen vain kaikille yhteisen, STT:n niukan ulkomaanpalvelun varassa. Sen sijaan HS ja eräät maakuntalehdetkin käyttivät myös United Pressiä korostaen tätä näyttäväksi; HS esitteli usein UP:n/ UPI:n toimittajat kerrassaan omina kirjeenvaihtajinaan. Eljas Erkko oli sopinut, että HS:lla oli Helsingissä yksinoikeus UP:n/ UPI:n palveluun. AP:n kanssa US sopi sentään 1950 kuvapalvelusta. [64]

 

Timonen jää Lontooseen

Omat ulkomaankirjeenvaihtajat olivat hyvin tärkeitä Uudelle Suomelle. Heistä tuli sittemmin sen toimitukselle jopa viimeinen symboli yhdenvertaisuudesta HS:n kanssa. Kirjeenvaihtajaverkon vaiheita onkin syytä kuvata kohtuullisen tarkasti. Toki siitä on myös enemmän lähteitä kuin monista kotimaisista toiminnoista.

Juho Timonen jatkoi talvisodan alettua US:n kirjeenvaihtajana Lontoossa. Helsingin Sanomat oli sen sijaan lähettänyt Eero Petäjäniemen Berliiniin ja Lontooseen saapui alle 30-vuotias reipasotteinen Arvo Ääri, joka pyrki – tosin turhaan – jopa Ranskan-rintamalle sotareportteriksi.

Molempien Lontoon-kirjeenvaihtajien asema vaikeutui Suomen liu´uttua Saksan kanssasotijaksi. Tilanne kärjistyi Englannin katkaistua diplomaattisuhteet Suomen kanssa elokuussa 1941. Erkkolaisen, uutishakuisen kulttuurin mukaisesti Ääri yritti lähettää edelleen uutisia Helsingin Sanomille mm. Suomen Tukholman-lähetystön kautta. Englannin julistettua 6.12.1941 sodan Suomelle hänen oli kuitenkin palattava kiertoteitä Suomeen. [65]

Uuden Suomen johtoporras puolestaan sähkötti 1.9.1941 Timoselle, että lisävarojen myöntäminen hänelle oli nyt vaikeaa ja oleskelu Lontoossa tarpeetonta. “Koettakaa poistua lähetystön mukana”, Helsingistä neuvottiin. Asiasta kerrottiin UM:n kautta myös Suomen Lontoon-lähetystölle.

Lähettiläs Gripenbergin kautta Timonen vastasi 16.9., ettei hän voi palata “yksityisistä syistä”. Hän olikin solminut muutama vuosi aikaisemmin avioliiton Florence McDonaldin kanssa. Uudesta Suomesta sähkötettiin vastauksena – jälleen UM:n kautta – että Timosen katsottiin näin irtisanoutuneen. Palkkaa maksettaisiin marraskuun 1941 loppuun, mutta sillä lyhennettäisiin Timosen velkaa työnantajalleen ja suoritettaisiin hänen kunnallisveronsa (ne maksettiin edelleen jälkikäteen).

Näin siis päättyi Timosen jo 1926 alkanut työsuhde Uuteen Suomeen. Lontoossa hän oli toiminut vuodesta 1932 alkaen. Jatkosodan aikana Timonen jäi Lontooseen uppoutuen tutkimuksiinsa British Museumin kirjastossa. Hän oli kyllä yhteydessä entisen lehtensä myöhempiin Lontoon-kirjeenvaihtajiin ja käväisi Lönnrotinkadun toimituksessakin 1960-luvulla. Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootiotoimikunnalle 1969 riemumaisteri Timonen lähetti lavean omaelämäkerran, jossa kertoi perehtymisestään klassisiin ja itämaisiin kieliin, filosofiaan, psykologiaan, fysiologiaan ja biologiaan.[66]

 

Vierailuja ja kuohuja Berliinissä

Ada Nornan vaiheet olivat saman kaltaiset kuin Timosen – vain muutaman vuoden viiveellä. Sodan alettua hän raportoi Saksan suurista voitoista. Berliinissä vieraili 1940-41 Uuden Suomettaren Säätiön tukemalla, Saksan juuri valtaamaan Kreikkaan saakka ulottuneella opintomatkalla myös kotitoimituksen Antero Vartia ja kesäkuussa 1941 Klaus Vartiovaara; lehdessä jutut signeerattiin “Uuden Suomen Berlinin-toimitukselta”. Kaksikko palasi pian omien puolustusvoimien reservin upseerin tehtäviin, mutta Vartia ehti julkaista 1943 kokemuksistaan kirjan Korintista Kalastajasaarennolle.  

Berliinissä vieraili muitakin US:n toimittajia. Niinpä Salama Simonen käväisi siellä tekemässä Saksan sotavoimien Signalin suomenkielistä, varsin suosittua painosta.[67]

Nornan hyvistä yhteyksistä “tietomaailmaan” hyötyivät muutkin kuin Uuden Suomen lukijat. Niinpä Suomen Berliinin-lähettiläs T.M. Kivimäki kehui muistelmissaan, miten Nornalla “oli merkillinen kyky päästä suhteisiin erittäin vaikutusvaltaisten saksalaisten kanssa, ja häneltä sain useasti raportin aiheita”. Tosin läheiset suhteet saattoivat myös heikentää kirjeenvaihtajan objektiivisuutta. HS:n Eero Petäjäniemestä ei Kivimäki muistellut mitään.

Norna emännöi Berliinissä tammikuussa 1943 Uuden Suomen voimamiestä Edwin Linkomiestä tämän palattua Unkarista eduskunnan varapuhemiehen vierailulta. Kumppaneina myöhään yöhön jatkuneessa keskustelussa oli Auswärtigen Amtin korkeita virkamiehiä, joihin Nornalla oli hyvät suhteet. Tunnustuksena kirjeenvaihtajan työlle voinee pitää sadan R-markan palkankorotusta keväällä 1943, joskin rahan ostoarvo Saksassakin saattoi jo luisua.[68]

Alkusyksyllä 1943 Norna ajautui – ei ensimmäistä kertaa  – asemakaupungissaan riitoihin. Niiden aihe ei lähteistä tarkemmin selviä, mutta hänellä oli taiteilijan temperamentti ja usein sekaiset raha-asiat. Joka tapauksessa Nornan työskentely keskeytyi syksyllä 1943. Päätoimittaja Aho ehdotti US-yhtiön johtokunnalle 13.10.1943, että Norna voisi jatkaa työtä uudelleen toistaiseksi. Johtokunta päätti kuitenkin, että hän saa jatkaa vain vuoden loppuun, minkä jälkeen asiaan palataan.

Aho varautui jo 11.9.1943 Nornan paluuseen Suomeen tunnustellen tilalle Stockholms-Tidningenin Berliinin-kirjeenvaihtajaa. Norna silti jatkoi työtään US:lle, joskin hänen nimikirjaimiaan näkyi enää harvoin uutisten hännässä. Ahon ja Nornan niukka kirjeenvaihto oli sävyltään muodollista; ilmeisesti kirjeenvaihtajan suhteet kotitoimitukseen olivat jo varsin etäiset. Hän ei ollut työskennellyt siellä koskaan, väki Lönnrotinkadulla oli vaihtunut ja Berliinissä 1920-luvun alkupuolelta asti elänyt Norna lienee jo vieraantunut Suomesta.

 

Norna jää Berliiniin

Suomen katkaistua suhteet Saksaan 4.9.1944 Norna ei vastoin kotitoimituksen odotuksia lähtenyt lähetystön mukana kotimaahan, vaan jäi Berliiniin. Kotitoimitus sai tästä tiedon vasta Antero Vartialta Tukholmasta – ilmeisesti muun joukon (mm. HS:n Eero Petäjäniemen) saavuttua Ruotsiin. Aho kirjoitti Nornalle 12.9., että ratkaisu oli hänen yksityisasiansa, mutta merkitsi irtisanoutumista ja suhteiden katkaisemista lehteen. Suomen katkaistua suhteet Saksaan US:lla ei voinut olla kirjeenvaihtajaa Berliinissä eikä palkkaus- ym. asioita voinut hoitaa edes Stockholms-Tidningenin kautta. Loppupalkan määrittelyn johtokunta päätti lykätä tulevaisuuteen.

On epävarmaa, saapuiko Ahon kirje sydämellisine kiitoksineen koskaan perille Dahlemin vehreään kaupunginosaan. Norna koki Kolmannen valtakunnan luhistumisen avustaen jatkuvasti Stockholms-Tidningeniä; sitä kautta Nornan tietoja on tietenkin saattanut edelleen tulla Uuden Suomen käyttöön. Norna käväisi välillä Sveitsissä, mutta palasi talvella 1945 viimeisellä vuoropikajunalla Münchenistä Berliiniin. Täällä hän ehti vielä osallistua propagandaministeriön viimeisiin tiedotustilaisuuksiin. Niihin päästäkseen reipas nainen joutui puikkelehtimaan autollaan Kurfürstendammilla väistääkseen Neuvostoliiton maataistelukoneiden tulituksen.

Vielä huhtikuussa 1945 Nornalle tarjottiin mahdollisuutta paeta Berliinistä omalla autollaan Pohjois-Italiaan; bensiiniä olisi järjestynyt hyvillä suhteilla. Hän jäi kuitenkin huvilaansa Dahlemissa kokien valtaustaistelujen ja venäläismiehityksen ajan. Sitä hän kuvasi vauhdikkaasti, mutta varmaan hieman kaunistellen tuoreeltaan julkaistussa teoksessaan Kun venäläiset tulivat Berliiniin. 

   Yli kolmen vuoden kuluttua, talvella 1948, Norna otti Milanosta uudelleen yhteyttä Uuteen Suomeen. Hän kummeksui työsuhteensa katkaisemista ja toivoi niin irtisanomisajan palkkaa kuin edes jotakin korvausta Berliinin-asuntonsa tuhoutumisesta pommituksessa. Nornalle maksettiinkin kuuden kuukauden palkka indeksikorotuksineen – kaikkiaan 213.858 markkaa (lähes 10.000 nykyeuroa), mutta pommitusvahinkoja ei korvattu, koska näin ei ollut tehty myöskään Suomen diplomaattiedustajille.

Norna jatkoi suomalaisten lehtien, mm. Maaseudun Tulevaisuuden avustamista Italiasta, mutta suhteet Uuteen Suomeen pysyivät kauan jäässä. Lehti siis menetti toisen maailmansodan myllerryksessä tavallaan molemmat pitkäaikaiset vakinaiset ulkomaankirjeenvaihtajansa, Nornan ja Timosen.

Norna vieraili kuitenkin 1960 Lönnrotinkadulla tavaten myös Berliinin-aikojensa HS-kollegan Petäjäniemen. He olivat olleet jo hieman aiemmin kirjeenvaihdossa. Tuolloin entiset Berliinin-kollegat sopivat, että Uusi Suomi julkaisee entisen kirjeenvaihtajansa yliön, jolla lopetetaan “ihmisten löyhät puheet” lehden ja Nornan erimielisyyksistä. “Ei niistä ole iloksi meille, ja vielä vähemmän kokoomukselle”, Norna kirjoitti Petäjäniemelle – yhä teititellen.

Nornan mukaan hänellä ei ollut sinänsä mitään puolusteltavaa, mutta hänen työntekoaan oli “jälleen ja yhä vielä yritetty vaikeuttaa”. Norna muistutti saaneensa 1946 voittajavalloilta kulkuluvan Italiaan, jolloin myös Neuvostoliiton viranomaiset olivat todenneet hänet “poliittisesti moitteettomaksi”.

Norna sai 1970-luvulla valtion sanomalehtimieseläkkeen ja asettui hieman ennen kuolemaansa 1976 asumaan Ouluun.[69]

 

Rosenbröijer ahkeroi Pariisissa

Pariisista ahkerasti Uutta Suomea vuodesta 1925 alkaen avustanut fil.maist. Gurli Rosenbröijer (s. Sevón) oli toimelias läpi 1940-luvun. Vielä Normandian maihinnousun jälkeen, 7.7.1944, hän kirjoitti toimitukselle miehitetystä Ranskasta valitellen, etteivät jutut aina mahtuneet ahtaisiin lehtiin. Kuitenkin hän kertoi saaneensa paljon palautetta lukijoilta. Avustaja oli oikeastaan ruotsinkielinen, mutta käytti 1940-luvun kirjeissään varsin hyvää suomea.

Sodan päätyttyä Pariisi oli tärkeä uutiskeskus – siellä kokoontui ajoittain YK ja siellä neuvoteltiin 1946 Saksan kanssasotijoiden, myös Suomen rauhansopimuksista. HS lähetti rauhankonferenssiin Eero Petäjäniemen, mutta US turvautui – varmaan myös valuuttaongelmien takia – Rosenbröijeriin. Hän ei säikkynyt tehtävää, vaan sähkötti selkeästi pyyntöön “accepte”. Seuraavana vuonna Rosenbröijer tosin kauhisteli YK:n yleiskokouksen kulkulupiin tarvittavien leimojen määrää. [70]

Sittemmin Rosenbröijer keskittyi vuosikymmeniksi kertomaan US:ssa Pariisin muodista, josta tuli tavarapulasta toipuvassa Suomessa tärkeä asia vaihtuvine A-, H- ja muine linjoineen sekä hameen pituuksineen. Tällä alalla Rosenbröijer oli epäilemättä Suomen johtavia journalisteja. Hänellä oli edelleen hyvät yhteydet Pariisin seurapiireissä; diplomaattina kaupunkiin 1950 tulleen Heikki Brotheruksen mukaan Rosenbröijer oli kaupungin suomalaisesta siirtokunnasta ensimmäinen, joka “oli aivan pakko tuntea”. Päätyössään Finlandia-tiedotustoimistossaan hän mm. välitti suomalaisia au pair-tyttöjä Ranskaan.[71]

 

HS:n Ääri Tukholmaan

Vaikka Uudella Suomella oli jatkosodan aikana oma kirjeenvaihtaja Berliinissä, muita avustajia eri puolilla ja käytettävissään Stockholms-Tidningenin aineisto, Lauri Aho katsoi ulkomaiden asioiden seurannan riittämättömäksi. Helsingin Sanomat oli joutunut vetämään 1941 Lontoosta Arvo Äärin, mutta Eero Petäjäniemen raportit Berliinistä olivat luettuja. Lisäksi HS lähetti kesäkuun 1943 alussa Äärin Tukholmaan.

Vänrikki Äärin vapauttaminen TK-tehtävistä vaati Eljas Erkolta suuria ponnisteluja. Hän vetosi ensin valtiovarainministeri Väinö Tanneriin. Muodollisesti häntä tarvittiin valuutan saamiseksi, mutta Tannerin poliittinen vaikutusvalta oli vielä suurempi. Avainministerin puollon saatuaan Erkko lähestyi ylipäällikkö Mannerheimia todeten luottamuksellisten suhteiden luomisen Ruotsin lehdistöön ja Tukholman “uutiskeskuksessa” toimiviin eri maiden kirjeenvaihtajiin “erittäin ajankohtaiseksi”. Erkko lupasi Äärin auttavan myös “valtion etua valvottaessa”.

Päämaja torjui tässä vaiheessa Äärin vapauttamisen palveluksesta. Suomen hallituksen vaihduttua ja tunnettujen rauhanpyrkimysten alettua Erkko haki tukea uudelta ulkoministeriltä Henrik Ramsayltä. Nyt yleisesikunnan päällikkö Erik Heinrichs lomautti salaisella kirjeellä Äärin TK-joukoista siirtäen hänet ulkoministeriön käytettäväksi. Samalla sovittiin, että UM lähettää Äärin Tukholmaan.

Uuden kirjeenvaihtajan lähtö Tukholmaan esiteltiin näyttävästi HS:ssa, mikä varmaan vahvisti sen mainetta uutisnälkäisessä maassa. Ahkeran raportoinnin ohella Ääri lähetti Erkolle laajoja yksityisiä raportteja havainnoistaan. Osa niistä välitettiin ulkoministerille, ehkä muillekin. Myös Petäjäniemi lähetti Berliinistä Erkolle yksityisiä, Saksalle kriittisiä raportteja UM:n kuriiripostissa. Kaikki tämä vaikutti Erkon tunnettuun ulkopoliittiseen toimeliaisuuteen tässä vaiheessa.

Äärin työ Tukholmassa herätti myös pääministeri Linkomiehen ja presidentti Rytin kiinnostuksen. Kirjeenvaihtajalta pyydettiin raportteja heillekin – ohi lähettiläs Gripenbergin ja ulkoministeri Ramsayn. Erkko raivostui tiedosta – varmaan myös siksi, että hänen suhteensa Rytiin olivat jäiset ja Linkomies oli kilpailijan eli US-yhtiön avainhenkilöitä.

Vaikka Äärin toiminta supistuikin Mannisen ja Salokankaan Erkko- elämäkerran mukaan vuoteen 1944 tultaessa tavanomaisiin kirjeenvaihtajan tehtäviin, aktiivisuus Tukholmassa teki hänestä Erkon luotetun – myös myöhemmin, jolloin Äärin elämäntyyli sai ajalleen tavanomaisia, boheemeja piirteitä.[72]

 

Myös US:n Vartia Ruotsiin

Lauri Aho kilpaili kirjeenvaihtajan lähettämisestä Tukholmaan rinta rinnan Eljas Erkon kanssa saaden Antero Vartian paikalle jokseenkin samaan aikaan kesällä 1943. Lehtikilpailun ohella Ahoa kannusti uutishankinnan tehostamiseen  suurpoliittisen tilanteen muuttuminen: oli yhä tärkeämpää tietää, mitä maailmalla ja etenkin liittoutuneiden piirissä tapahtuu.

Pian Stalingradin katastrofin jälkeen, 16.3.1943, Aho sai US-yhtiön johtokunnan hyväksymään kirjeenvaihtajan lähettämisen Tukholmaan. Oli vain löydettävä työn tekijä ja valuutat.

Ulkomaanosaston toimittaja Antero Vartia oli jo syyskesällä 1942 saanut lyhyen työkomennuksen Lönnrotinkadulle. Nyt Aho käytti kaikkia suhteitaan korostaakseen, miten tärkeää oli saada luutnantti Vartia irti armeijasta ja Tukholmaan. Ensimmäinen anomus maaliskuussa 1943 tyrmättiin samaan aikaan kuin Erkon vastaava anomus, mutta uuden anomuksen jälkeen toukokuussa Suomen Pankki myönsi palkkaan tuhat Ruotsin kruunua kuukaudessa. Aho ymmärsi summan riittämättömyyden, mutta arveli, kuten jo mainittiin, että lisäpalkan voisi maksaa Stockholms-Tidningen  Suomessa saamiaan palveluja vastaan. Lopulta Aho onnistui siis saamaan hieman lisävaluuttaa laillisesti. Puolustusvoimatkin päästi Vartian lähtemään. Suurlehtiä oli tietenkin kohdeltava tasapuolisesti. [73]

Tukholmaan muotoutui 1943 kerrassaan suomalainen kirjeenvaihtajakolonia, jonka ytimenä olivat Vartian ja Äärin ohella Aamulehden Esa Arra ja Hufvudstadsbladetin J. Jakob Huldén. Lisäksi kaupungissa oli muita eri viestimien avustajia, kuten Yleisradion Ville Zilliacus. Vartian mukaan Ruotsin UM:n kirjoissa oli 1940-luvun lopulla kaikkiaan kymmenen suomalaista Tukholman-kirjeenvaihtajaa – heidän joukossaan SDP:n lehdille kirjoittanut Arvo “Poika” Tuominen.

Lähellä koloniaa oli lehdistöattašea Heikki Brotherus, jolla itselläänkin oli jo tuolloin journalistista kokemusta. Hän keskusteli Vartian ja Äärin kanssa jatkuvasti varsin luottamuksellisesti; informointi oli kahdensuuntaista.

Brotheruksen muistelmien mukaan “Vartia oli persoonana ehdottomasti kiintoisin. Hänessä oli luovaa mielikuvitusta ja myötäsyntynyttä huumorintajua, harvinaista oivalluskykyä ja tasoittavaa maanläheistä kyynisyyttä. Jotain – kenties psykologista silmää ja altruistista ajattelua – häneltä puuttui, sillä avioliitto Sirkka Salosen kanssa oli tuomittu epäonnistumaan. Miss Eurooppa (vuodelta 1938) oli tosin luonteeltaan liian ujo, mutta Antero ei omasta puolestaan tehnyt kaikkeaan rohkaistakseen häntä Tukholman seurapiirielämässä.”    Vartia julkaisi myös Tukholman-kokemuksistaan 1949 kirjan Herra Karlsson ja hänen kuningaskuntansa. Kirjeenvaihtajan US-uran loppuvaiheisiin palataan. [74]

Arvo Ääriä seurasi Helsingin Sanomain Tukholman-kirjeenvaihtajana 1945 tähtitoimittaja Sirkka-Liisa Virtamo, mutta hänen palattuaan pian Suomeen (ehkä myös Olavi Paavolaisen kanssa solmitun, kohutun avioliiton ja tämän avustamisen takia) Ruotsin asioiden seuranta jäi HS:ssa vuoteen 1966 saakka avustajien varaan. Tehtävää hoiti mm. Lars Erik Carpelan. HS sai toki tukea Dagens Nyheteristä.

Mahdollisesti Eljas Erkko uhrasi Tukholman staff correspondentin paikan varmistaakseen valuutan jälleen avattuun Lontoon-paikkaan ja muihinkin ulkomaanmenoihin. Asia sivuutetaan HS:n historiateoksissa vähällä. [75]

 

Jakobson löytyy BBC:stä

Jo syksyllä 1944 Aho esitti johtokunnalleen Vartian siirtämistä Tukholmasta Lontooseen. Tämä ei ollut kuitenkaan vielä mahdollista ja vielä 1946 yritys lähettää Uuno Hirvonen Lontooseen siis kariutui. Sen sijaan HS saattoi lähettää tuona vuonna Petäjäniemen uudelleen Thamesin rannalle, jossa hän oli vuoteen 1949. HS:n kirjeenvaihtajien ketju Lontoossa on jatkunut tästä lähtien katkeamattomana tähän saakka.[76]

Uudella Suomella oli kyllä yhteys Lontooseen mm. nimimerkillä S., mutta ehkä kysymys oli vain kumppanin Stockholms-Tidningenin edustajasta. Vasta alkuvuodesta 1947 ulkomaanosaston päällikkö Martti Juvas pääsi käymään Englannissa tavaten tällöin BBC:n suomenkielisellä osastolla työskentelevän Max Jakobsonin. Juvas näki 23-vuotiaan ylioppilaan journalistiset lahjat sopien 18.6.1947 avustussuhteesta. Kotiin palattuaan Juvas täsmensi suhteen ehdot – edelleen teititellen ja kirjoittaen keskustelukumppaninsa sukunimen c:llä, kuten moni muu myöhemmin. Myös Britannian Helsingin-lähetystön Marrier suositteli Jakobsonia. Nuori juutalainen ei siis ollut ulkopoliittisesti epäilyttävä, kuten ehkä Hirvonen, mutta ilmapiirikin oli muuttunut lännessä kylmän sodan alettua. Informaation välittämistä Suomeen myös US:n kautta alettiin ilmeisesti pitää tärkeänä, vaikka maa luettiinkin edelleen pitkälle Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi.

Jakobsonilta odotettiin yhtä Lontoon-kirjettä viikossa sekä tietoja Suomen ja Englannin suhteiden kehittymisestä. Työstä luvattiin 20 punnan kuukausipalkkio. Häneltä toivottiin tosin “poikkeustapauksissa” puhelimitse muitakin uutisia, joista luvattiin eri palkkio. Edelleen Jakobsonin todettiin luvanneen auttaa Lontoon olympiakisoihin saapuvia US:n toimittajia. Ennen uutispuhelua Jakobsonia neuvottiin sähköttämään US:n toimitukseen oma puhelinnumeronsa ja toivottu kellonaika, jolloin yhteys otettaisiin Helsingistä.[77]

Puhelinyhteydet olivat siis tukkoisia ja kaikki mahdollinen yritettiin maksaa Suomen markoilla.

Vaikkei Jakobson ollut vielä varsinainen uutiskirjeenvaihtaja, hän loi itselleen nopeasti hyvät yhteydet. Niinpä hän osasi keväällä 1948 kertoa Juvakselle, miten “Foreign Officessa on useitakin herroja, ja vaikutusvaltaisia, jotka mielellään näkisivät venäläisten syövän Suomen, jos sillä hinnalla saavat Ruotsin länsiliittoon”.[78]

 

Lontoo vai Tukholma?

Kesällä 1948 Jakobsonin asema vakinaistettiin sadan punnan kuukausipalkalla, jota vuotta myöhemmin – asioiden venyttyä ennen muuta valuuttapulmien takia –  nostettiin 130 puntaan. Jakobson totesi palkkansa jäävän silti paljon alle HS:n Petäjäniemelle maksaman.

Valuutan myöntäminen viestimien ulkomaantoimintoihin oli keskitetty Suomen Pankin johtokunnassa Urho Kekkoselle, siis Ahon vanhalle ystävälle. Kekkonen vaati alkuun US:n Tukholman-paikan lopettamista ehtona puntien myöntämiselle. Pitkien  neuvottelujen jälkeen Suomen Pankki tyytyi siihen, että US uhrasi Stockholms-Tidningenin perinteisen uutispalvelun Lontoon hyväksi. Kirjeenvaihtaja Britanniassa teki Ahon mukaan ruotsalaisen uutispalvelun paljossa tarpeettomaksi. US:n johtokunnalle todettiin kerrassaan ST:n aineiston käyneen US:lle “käytännössä merkityksettömäksi”. Jo 1946-47 uutisten vaihdossa Stockholms-Tidningenin kanssa olikin ollut ongelmia, joita yritettiin ratkaista päätoimittajatasolla. Loppuvaiheessa 650 kruunua kuukaudessa maksanut pitkä yhteistyö loppui vuoden 1949 päättyessä.

 

Missä kotipesä Lontoossa?

Lontoon-kirjeenvaihtajan työlle luotiin aiempaa paremmat puitteet. Juho Timonen oli työskennellyt kotonaan – ja ilmeisesti kaikkein mieluiten British Museumin kirjastossa. Kirjeenvaihtajat sijoittuivat Lontoossa kuitenkin yleensä paikallisen suurlehden toimitukseen, jossa he saivat käyttöönsä ainakin ao. isäntälehden tekstien vedokset, usein myös juttujen käsikirjoitukset. Heillä oli isäntätoimituksessa työhuone ja he saattoivat käyttää ao. lehden arkistoa ja kirjastoa. Lehtitalossa – myös sen ruokalassa – saattoi solmia yhteyksiä kollegoihin ja näiden kautta Britannian avainhenkilöihin.

Helsingin Sanomain kirjeenvaihtaja oli työskennellyt jo aiemmin Timesissa. Uusi Suomi tähtäsi alun alkaen Daily Telegraphiin (DT), Lontoon laatulehdistä suurimpaan, joka on yleensä ollut lähellä konservatiivisen puolueen päälinjaa. Ongelmana 1940-luvun lopulla oli huonetilojen niukkuus DT:n komeassa talossa Fleet Streetillä sekä Suomen valuuttasäännöstely. US joutuikin etsimään kumppania, joka ottaisi suomalaistoimittajan hoiviinsa halvalla ja hyväksyisi maksuksi ainakin osittain Suomen markat.

Uusi Suomi pyöritteli 1948-49 Daily Expressin (DE), Daily Mailin (DM) ja lopulta jälleen Daily Telegraphin tarjouksia. Jos jokin sopimus olisi ollut muuten selvä, Suomen Pankista ei saatu ajoissa valuuttapäätöstä. Lopulta asetuttiin Daily Mailiin Fleet Streetin tuntumassa. Jakobson asetti tosin ykköseksi (Manchester) Guardianin, mutta kuuluisaa liberaalilehteä lienee vierastettu. DT:n viimeinen tarjous tuli puolestaan kesällä 1949 niin myöhään, ettei Aho pitänyt Daily Mailin pettämistä enää korrektina. Seuraavat vuodet US:n kirjeenvaihtajat toimivat täällä, mutta vilkuilivat jatkuvasti naapurikortteliin Daily Telegraphiin. Sinne päästiinkin, mutta vasta 1955.

Kysymys oli myös siitä, mitä aineistoa US halusi. DT oli Lontoon laatulehdistä ehkä kevein, kun taas DM ja DE olivat populaarilehdistä asiallisempia kuin etenkin Daily Mirror (myöhemmistä tulokkaista, kuten The Sunista puhumatta). Jakobson totesi 1950, että jos haluttiin keveää aineistoa, sitä saisi joko Daily Mailista tai Daily Expressistä. Jos taas haluttiin seurata politiikkaa, näistä lehdistä ei ollut paljon iloa.

Kirjeenvaihtajan esimiehistä Uuno Hirvonen painotti ohjekirjeessään 1949 kiinnostavia uutisia ja keveääkin aineistoa, kun taas Aho – joka kävi puolisoineen Jakobsonin luona keväällä 1950 – suosi vakavaa poliittista tekstiä. Jakobson palveli parhaansa mukaan molempia herroja. Hänen poliittisia katsauksiaan opittiin pian arvostamaan, mutta kirjeenvaihtaja kertoi US:n lukijoille myös vaikkapa Englannin kuninkaallisista.

Jakobson valitti, että DM:n aineistoa joutui muokkaamaan paljon, vaikka ainakin Hirvonen halusi erityisesti näyttää, että US:n käytössä oli englantilaisen suurlehden palvelu sellaisenaan. Omaa kirjeenvaihtajaa ei US:ssa korostettu; uutistekstit signeerattiin pelkillä nimikirjaimilla sekä lisärivillä “Uuden Suomen kirjeenvaihtajalta”. Kirjeenvaihtajan koko nimi, pikku kuvasta puhumatta, julkaistiin uutisissa vasta myöhemmällä kaudella. Lukuisat alakertansa Jakobson julkaisi sentään täydellä nimellään.[79]

 

Vartia houkutellaan ulkoministeriöön

Tukholma pysyi siis 1940-luvun loppupuolelle saakka tärkeänä uutiskeskuksena US:lle. Niin täällä kuin Lontoossa kirjeenvaihtajan työ oli paljossa uutistoimiston luonteista – ja pysyi sellaisena US:n läntisissä asemapaikoissa 1960-luvulle saakka. Tukholmasta raportoitiin siis tapahtumista niin keskisessä kuin Itä-Euroopassa ja muuallakin.

Antero Vartia värvättiin 1950 lehdistöavustajaksi Lontooseen; UM:n uuden lehdistöpäällikön, myös Uutta Suomea avustaneen Heikki Brotheruksen mielestä edustuston tiedottajaksi olisi parempi kiinnittää kokenut journalisti kuin karriäärinsä alkuvaiheessa oleva diplomaatti, jolle viestintäkysymykset saattoivat olla vieraita. Sodanjälkeisessä Suomessa diplomaatin työ oli journalisteille houkutteleva taloudellisestikin. Pressiattašean tehtävät ovat vetäneet ammattikuntaa puoleensa myöhemminkin, toimittajien palkkatason noustua. Vartia palasi Lontoosta lehdistöattašeaksi Tukholmaan 1957 ja siirtyi 1962 samaan tehtävään Washingtoniin saaden tuolloin lähetystöneuvoksen arvon. Hän kuoli 1969.

Brotherus kysyi tosin muistelmissaan, kannattiko hyviä toimittajia houkutella ulkoasianhallintoon ainakaan heidän omalta kannaltaan. Max Jakobson eteni sittemmin diplomatian huipulle ja myös Anders Huldén sekä US:n Jaakko Kaurinkoski nousivat suurlähettilääksi, samoin Yleisradion ja Iltalehden Ralf Friberg, jolla oli myös poliitikon taustaa. Eräät muut aiemmat journalistit juuttuivat sen sijaan “UM:n pressiin”. Jatkuva, usein kostea edustaminen ei ollut kovin terveellistä.

Uudesta Suomesta lähtivät ulkoasiainhallintoon Vartian ja Jakobsonin jälkeen ainakin Arvi Siirala, Jouni Lilja sekä lehden jo kuoltua Leena Liukkonen, Merja Sundström ja Reijo Kemppinen, joka kohosi peräti EU:n komission päätiedottajaksi.[80]

 

Vatanen palaa US:n riveihin

Vartian seuraajaksi Tukholmassa löydettiin tuttu mies – Väinö J. Vatanen, joka oli 1939 siirtynyt US:n ulkomaanosaston päällikön paikalta Yleisradion johtavaksi suurpolitiikan kommentoijaksi. Sen ohella hän jatkoi Chr. Christensenin suositun Maailma eilen ja tänään-sarjan suomentamista ja toimittamista jatkaen sitä ajankohtaishistorialla Kriisien ja sodan maailma I-II. Vatanen julkaisi myös mm. saksalaisten kenraalien elämäkertakirjasen.

Vatanen oli siis kokenut ja aikaansaava, mutta sodan voittajien silmissä leimautunut. Muutoinkin herkkänä luonteeltaan hän loikkasi perheineen Ruotsiin uusien Suomen-passinsa vasta 1950-luvun alussa. Kuvaavasti vielä vuosikymmeniä myöhemmin Tampellan toimitusjohtajalta Leo Vataselta kysyttiin Neuvostoliitossa tiukasti, onko hän sukua sukunimikaimalleen. Vuonna 1941 syntynyt yritysjohtaja myönsi, että kysymys on hänen sedästään. Epäilyttävä sukulaisuus ei sentään vaarantanut idänkauppoja.

Kielitaitoinen V.J. Vatanen kiinnitettiin Ruotsissa 1947 – myös Ahon suosituksella – oikeistolehtien uutistoimistoon. Hän pystyi siis kommentoimaan ruotsiksi suurpolitiikan tapahtumia. Vartian lähdettyä 1950 Vatanen ryhtyi oman toimensa ohessa Uuden Suomen kirjeenvaihtajaksi 800 kruunun kuukausipalkalla, kun Vartian loppupalkka oli ollut 1200 kruunua. Järjestely oli kaikille edullinen: Vatanen oli hyvä kirjeenvaihtaja, joka saattoi nojautua Högerpressens Nyhetsbyrån aineistoon; sitä hankki kymmenkunta toimittajaa. Rahaakin säästettiin.[81]

 

Muitakin tuttuja nousee esiin

Edellä esiteltyjen, ainakin jokseenkin päätoimisten, suomalaisten kirjeenvaihtajien ohella US:lla oli 1940-luvullakin kirjava joukko ulkomaanavustajia. Heidänkin käyttämistään vaikeutti valuuttapula; kaikki eivät voineet tai halunneet ottaa palkkioitaan Suomen markoissa. Keskeinen osa US:n kirjeenvaihtajiksi lehdessä merkityistä oli tosin oikeastaan Stockholms-Tidningenin, STB:n tai AP:n väkeä. Mahdollisesti kotitoimituksessa laadittuja tekstejäkin kirjattiin joskus ulkomaille – jopa tekaistuilla nimimerkeillä. Näin tehtiin ainakin 1960-luvulla; kirjoittaja myöntää syyllistyneensä pari kertaa moiseen harhaanjohtamiseen.

Sodan päätyttyä muutamat vuosia vaienneet avustajat lähestyivät uudelleen Uutta Suomea. Niinpä Riiassa 1930-luvulla vaikuttanut paroni Walter von Sass tarjoutui elokuussa 1945 raportoimaan Hollannista luvaten todistaa poliittisen luotettavuutensa maan viranomaisilla. Valuuttapula esti yhteistyön, samoin 1948 Sveitsiin siirtyneen 1930-luvun ansiokkaan Moskovan-raportoijan Nikolaus Bassechesin (signatuuri -es) paluun US:n avustajaksi.

1940-luvun lopulla Hollannin uutisia alkoi sen sijaan lähettää muuan Hübner; hänen nimimerkkinsä on vielä 1953 kuuluisaa patojen murtumista selostavissa uutisissa. Kuitenkin vasta valuuttapulan hellittäminen antoi mahdollisuuden laajentaa ulkomaanavustajien verkkoa. Aika alkoi tosin vähitellen mennä vierasmaalaisten tai suomalaistenkin satunnaisavustajien ohi; jo 1940-luvun lopulla moni ulkosuomalainen joutui pettymään, kun hänen kuvauksensa uuden kotimaansa pikku tapahtumista eivät mahtuneet Uuteen Suomeen.

Toisaalta ovien avautuminen Eurooppaan – joskus kauemmaksikin –nosti vuosikymmenen tauon jälkeen Suomessa matkakuvausten aallon, joka huuhteli myös US:n sivuja. Esim. WSOY julkaisi 1950-luvulla 47 nidettä Sininen nauha-sarjassa – osa klassikkoja, mutta toisinaan kuvattiin myös tullimiesten toimia, niukan matkavaluutan venyttämistä ja muita ajan turismin yksityiskohtia.

US:n toimittajista Timo Kylmälä julkaisi sarjassa kaksi ja Soile Järvelä-Kairenius yhden matkakirjan. Vastaavia kuvauksia oli myös US:ssa.  Toimittajien matkailu alkoi laajemmin 1948. Tosin jo 1947 Salama Simonen (Hirvonen) pääsi Norjaan varaamalla myönnettyjä kruunuja vastaavasti Suomessa markkoja norjalaistoimittajan vierailua varten.

Aiempaan tapaan Uuden Suomettaren Säätiö tuki 1940-luvun lopulta alkaen jälleen etenkin US:n toimittajien matkoja. Ne epäilemättä avarsivat maailmankuvaa. [82]

 

Ystävät Ruotsissa

Uuden Suomen lähin ystävä ulkomailla oli perinteisesti ollut siis Stockholms-Tidningen. Päätoimittajat Aho ja Börje Brillioth kaavailivat 1942 monipuolista yhteistyötä Adrema-osoitekoneiden hankkimista myöten. Seuraavana vuonna Aho kiitteli kollegaansa sympatiasta Suomen asialle; Stockholms-Tidningen ymmärsi Ruotsin suurista lehdistä parhaiten Suomen linjaa jatkosodassa. Yhteistyö ei ollut täysin yksipuolista, sillä sotasyyllisjutun seuraamisessa Uusi Suomi lupasi pyydettyä apua St.T:n kirjeenvaihtajalle Chr. Jäderlundille.[83]

Aho solmi läheiset yhteydet myös Svenska Dagbladetiin ja sen päätoimittajaan Ivar Anderssoniin. Aikaa myöten Ruotsin oikeiston päälehti näyttää tulleen US:lle ainakin yhtä läheiseksi kuin Stockholms-Tidningen ja myös journalistista yhteistyötä alettiin etsiä. Niinpä SvD tunnusteli 1945 US:n kanssa yhteistyötä Yhdysvaltain asioiden seuraamisessa. US:lla ei ollut kuitenkaan valuuttaa tällaisiin hankkeisiin.

Suhteita Svenska Dagbladetiin lähensi se, että lehden Helsingin-kirjeenvaihtaja Laurson tukeutui 1940-luvun lopulla ainakin jossakin määrin US:n toimitukseen. 1950 kaavailtiin jo yhteistä kirjeenvaihtajaa Bonniin, jonne SvD oli lähettänyt Uutta Suomea avustaneen Fredborgin. Alkuinnostuksen jälkeen hanke kuivui toistaiseksi kokoon.[84]

 

7. Kilpailutilanne normaaliajan kynnyksellä

Vuonna 1949 voi sanoa niin Suomen koko yhteiskunnan kuin sen median palanneen normaaliaikaan. Monia poikkeusajan piirteitä jäi tosin jäljelle – esimerkiksi lehdillekin tärkeä valuutansäännöstely jatkui 1980-luvulle saakka. Poliittisesti moni koki “vaaran vuosien” loppuneen Kemin mellakoihin 1949, mikä totuus kommunistien aikeista onkaan. Karl-August Fagerholmin sosiaalidemokraattinen vähemmistöhallitus muun muassa lakkautti Valpon eduskunnan uudistaessa Yleisradion. Kommunistit olivat jääneet pois hallituksesta – harva tosin aavisti, että vuoteen 1966 saakka. Neuvostoliitto aiheutti hallitukselle ongelmia, mutta J.K. Paasikiven tuella se kesti presidentinvaaliin 1950 saakka.

Suurpolitiikassa läntinen “patoamispolitiikka” jatkui, mikä johti 1949 Atlantin liiton perustamiseen. Suomi pysytteli etäällä kaikista liittoutumista, mutta länsimaissa alettiin arvella sen voivan säilyttää jonkinlaisen itsenäisyyden – toki Neuvostoliiton etupiirissä. Korean sota 1950 huipensi suurpoliittisen jännityksen, mutta aiheutti Suomeenkin vaikuttaneen taloudellisen boomin.

Tavallinen suomalainen katsoi voivansa hengähtää raskaiden vuosien jälkeen. Jakelusäännöstely päättyi 1949 lukuun ottamatta sokeria ja kahvia, mutta sitäkin sai vapaasti lisähintaan ns. verokahvina. Tuontiin tarvittiin tosin 1950-luvun lopulle saakka lisenssi, joten muun muassa länsiautoja moni joutui jonottamaan vuosikausia. Asutustoiminta jatkui ja maaseutu eli toistaiseksi viimeistä kukoistuskauttaan. Kaupungeissa alkoi puolestaan nousta valtion tuella aravataloja. Suurimmat ikäluokat olivat syntyneet 1945-48, mutta syntyvyys jatkui korkealla tasolla.

Sanomalehtien kannalta tärkeää oli ensin sensuurin ja 1949 paperinsäännöstelyn loppuminen. Siirryttiin siis sananvapauteen ja markkinakilpailuun. Missä kunnossa ja tilassa kilpailijat HS ja US tällöin olivat?

 

Tulokset aaltoilivat

Taloudellisesti 1940-luku oli monille sanomalehdille vaikeuksista huolimatta menestyksellinen. Niin uutiset kuin ilmoitukset kiinnostivat ja paperinsäännöstely hillitsi kilpailua. Palkatkin oli säännöstelty. Paikoin kilpailuasetelmat jopa jähmettyivät – eivät kuitenkaan US:n ja HS:n kesken.[85]

Uusi Suomi- yhtiön tulos heittelehti kovasti 1940-luvulla, mikä saattoi johtua kirjanpidosta ja verotuksen uudistamisesta. Tuolloin kirjattuja tuloksia on kaikkiaan vaikea rinnastaa myöhemmän laskentatoimen antiin. Nykyisiksi euroiksi muutettuna tulos oli kuitenkin lähes samaa tasoa kuin 1950-luvulla. Yhtiön paras reaalinen tulos tutkimuskaudella eli noin 870.000 nykyeuroa saavutettiin 1944. Hyviä olivat muutkin jatkosodan vuodet. (Ks. taulukoita ja kaavioita.) Jopa yhtiölle suhteellisen suotuisan 1980-luvun paras tulos oli reaaliarvoltaan vain hitusen parempi kuin 1944 eli 1,1 miljoonaa nykyeuroa. Se tehtiin 1986 Kauppalehden huimalla voitolla; Iltalehdenkin kate oli tuolloin positiivinen.

Vuosina 1945-48 tulokset heikkenivät selvästi eivätkä 1950-luvun alkuvuosinakaan yltäneet jatkosodan ajan tasolle. Tulokset aaltoilivat tosin tuntuvasti. Kannattavuuden heikentymisestä huolimatta osinkoa nostettiin – 1948 jopa 18 prosenttiin. Seuraavana vuonna se pudotettiin kuuteen prosenttiin vakiintuen sitten 9-10 prosentin haarukkaan vuodesta 1951 vuoteen 1968 saakka.

US-yhtiön liikevaihto kaksinkertaistui reaalisesti vuodesta 1939 vuoteen 1944 pysyen sitten 15 miljoonan nykyeuron tuntumassa 1950-luvun alkuvuosiin saakka. Yhtiön rakenne pysyi 1940-luvulla ennallaan (uusia lehtiä tai muita tuotteita ei ohjelmaan siis tullut), joten kasvu lienee “tehty” ennen muuta kirjapainossa, mutta myös levikin ja ilmoittelun lisääntymisen avulla. Tilaus- ja ilmoitushinnoissa lehdillä oli ainakin muodollisesti kartelli.

HS:n historiateoksissa ei julkaista 1940-luvulta tarkkoja tulostietoja, mutta selvää on, että Eljas Erkon valtakunta kukoisti taloudellisesti. Vuonna 1944 HS julkaisi 327.000 ilmoitusta, kolme muuta pääkaupungin suurlehtinä pidettyä (Hbl, SSd ja US) yhteensäkin vain 259.000. Vielä 1939 US ja Hbl olivat lyöneet yhteen laskettuna HS:n ilmoitusmäärän luvuin 11,4 > 7,6 km.

Ilmoitustulva jatkui Ludviginkadulla 1940-luvun lopullakin. Palkkaratkaisut nostivat tosin myös HS:n kustannuksia. Osinko ei perheyhtiölle ollut keskeinen asia ja Erkot nostivat sitä aina varsin kohtuullisesti. Ensisijaisesti voitot sijoitettiin yhtiön voimistamiseen.

 

Levikkien ero kasvaa

Myös HS:n levikki kasvoi 1940-luvulla jatkuvasti. Talvisodan aattona 1939 kilpailijoiden arkilevikit olivat 88.303 ja 63.718 sekä sunnuntailevikit 106.000 ja 72.920 kpl ­–  eroa siis HS:n hyväksi 24.585 ja 33.080 kpl tai sentään noin 40 prosenttia. Vuonna 1949 HS:n levikki oli jo 156.430 kpl – US:n 104.730 kpl. Ero oli siis kaksinkertaistunut noin 50.000 kappaleeseen. Sitä ei voinut silti pitää toivottoman suurena tasapäiselle kilpailulle – etenkin, kun ottaa huomioon levikkien rakenteen.

US:n levikki oli satavuotisjuhlinnan kunniaksi ylittänyt 1947 sadan tuhannen kappaleen rajan, missä muutama vuosi pysyttiinkin. Lähteet eivät kerro, oliko US:n luvuissa jo tuolloin “levikkidopingia”. Silti levikin noin 40.000 kappaleen eli 64 %:n nousu vajaassa kymmenessä vuodessa oli komea saavutus eikä HS:n yli 73 prosentin kasvuvauhti vielä paljon kilpailijaa nopeampaa ollut.  [86]

 

Talonpoikien ja virkamiesten lehti

Uuden Suomen tilaajista työskenteli juhlavuoden 1947 aikaan 26 % maataloudessa ja lähes saman verran virkamiehinä. Tämä vastasi yleistä kuvaa vauraiden talollisten ja virkamiesten lehdestä. Kaupan piirissä työskenteli 16 %, teollisuudessa 13 % ja vapaissa ammateissa 10 %. Valitettavasti US:n mainonnassa käytetty tilasto ei kerro, missä asemassa kukin oli alallaan – teollisuuteen kirjattiin kai niin toimitusjohtaja kuin työläinen. Voinee kuitenkin olettaa US:n tilaajien olleen eri aloilla yleensä ainakin keskiportaalla. Tilasto heijastaa vielä varsin agraarista yhteiskuntaa, jossa virkamiehet olivat oma säätynsä. Työväestössä US:n tilaajia oli ilmeisesti vähän.

Mainonnassa korostettiin, että “US on pääkaupunkimme sanomalehdistä eniten maaseudulle levinnyt”. (Tällä tarkoitettiin tuolloin myös maakuntakaupunkeja.) Tilanne herätti kuitenkin jo huoliakin, sillä US-yhtiön henkilökuntalehden mukaan levikin lisäämisessä Helsingissä “meillä on paljonkin tehtävää ja runsaasti mahdollisuuksia”. Henkilökuntaa kannustettiinkin ryhtymään oman lehden asiamiehiksi. Viisi tilausta hankkimalla sai tilaushinnasta provisiona 15 % uusista ja 7 % vanhoista tilauksista; perimällä itse maksut vielä kolme prosenttiyksikköä enemmän.

Asiamieskuntaa kuvaili  henkilökuntalehdessä 1949 markkinointikokouksiin osallistunut nimimerkki A. R-a eli ilmeisesti tunnettu artikkelitoimittaja Akseli Routavaara. Keskustelua asiamiehissä herätti lähinnä urheiluosasto, jota “kylvetettiin vähän joka paikassa”. Kukin asiamies puolusti mielilajiaan ja tietenkin oman paikkakunnan urheilijoita. Muutoinkin korostettiin oman paikkakunnan asioiden käsittelyä – tai sen puutteita.

Tämä kaikki oli inhimillistä, mutta tuskin riittävä pohja valtakunnallisen lehden toimittamiselle. Kuitenkin etenkin tuleva toimitusjohtaja Osmo Oittinen nojasi linjauksissaan asiamieskokousten palautteeseen. Tosin jo 1940-luvulla US-yhtiö teetti myös mielipidetutkimuksia lehdestä. [87]

 

HS riippumattomaksi

Kilpailijoiden ero selkeni, kun Eljas Erkko asetti vuoden 1943 alkaessa Helsingin Sanomain logon alle määritelmän “riippumaton sanomalehti”. Erkon ja HS:n etääntyminen Edistyspuolueesta oli toki alkanut jo 1930-luvulla. Silti HS antoi edelleen palstatilaa Edistykselle ja 1950-luvullakin sen seuraajista Suomen Kansanpuolueelle. Kuitenkin HS:n imago poikkesi poliittisesti Uudesta Suomesta 1940-luvulla yhä enemmän – myös kansalaisten eikä vain politiikan aktivistien silmissä. Aikaa myöten tämän kaupallinen merkitys korostui.

Suomen Sosialidemokraatin kaltaiset puoluelehdet erottuivat HS:n riippumattomuudesta vielä Uutta Suomea enemmän jo omistussuhteiltaan, mutta ne olivat menettäneet markkinakilpailun jo 1930-luvulla. Porvarillisia kakkoslehtiä alkoi kuolla yhä runsaammin etenkin paperinsäännöstelyn päätyttyä. Se oli hieman pönkittänyt heikkoja lehtiä.

Uutta Suomea ei kuitenkaan rinnastettu esimerkiksi Kaikuun, Turunmaahan tai Tampereen Sanomiin, jotka kaikki kuolivat 1940-luvun tienoilla. Kokoomuksen pää-äänenkannattajan roolista riippumatta Uutta Suomea pidettiin kansallisena suurlehtenä. Selkeitä puolueensa äänenkannattajia olivat edelleen myös Aamulehti ja Turun Sanomat, joiden asema vahvistui jatkuvasti.

Puolueside oli US:lle sekä rasite että valtti etenkin maakuntien kokoomuslaisten piirissä. Oli tavallaan velvollisuus seurata ja tilatakin “omaa” päälehteä. Kokoomuksen kannatus oli sitä paitsi moninkertainen verrattuna kuihtuvaan Edistykseen, jonka varaan Eljas Erkko ei halunnut Helsingin Sanomain kohtaloa jättää. [88]

“Uuden Suomen piirikin” oli etääntynyt 1930-luvulla Kokoomuksesta etenkin sen jälkeen, kun J.K. Paasikivi oli ottanut etäisyyttä Isänmaalliseen Kansanliikkeeseen tultuaan puolueen puheenjohtajaksi 1934. Eino Suolahden, Edwin Linkomiehen ja S.J. Pentin ympärille ryhmittynyt lapualaismielinen piiri hajaantui kuitenkin 1930-luvun lopulla ja 1939 Uuden Suomen ja puolueen suhde normalisoitiin muodollisestikin. Lehteä oli siis toimitettava “Kansallisen Kokoomuksen hengessä”. Lähentyminen huipentui Pentin erottamiseen 1940.

 

Aho lojaali Paasikivelle

Lauri Aho oli avainhenkilöitä Kokoomuksessa – ja puolueen tärkein side Paasikiveen. Heti välirauhansopimuksen jälkeen 19.9.1944 tuolloin vasta pääministeriyttä kärkkynyt Paasikivi keskusteli Ahon kanssa. Ainakin Paasikiven päiväkirjan mukaan Aho yhtyi tämän näkemykseen edellisvuosien politiikan virheellisyydestä, joskin on vaikea kuvitella 43-vuotiaan päätoimittajan ryhtyneen kiistelemään temperamentistaan kuuluisan 73-vuotiaan valtioneuvoksen kanssa. Ahon tärkeänä roolina oli kuunnella tämän tunnettuja monologeja.

Paasikiven julkaistun päiväkirjan ykkösosassa Ahon nimi mainitaan 27 kertaa ja kakkososassa 32 kertaa. Tapaamiset eivät olleet säännöllisiä eivätkä kovin tiuhojakaan, joskaan Paasikivi ei välttämättä merkinnyt päiväkirjaansa jokaista puhelinsoittoaan Lönnrotin- ja Yrjönkadun viidennen kerroksen kulmahuoneeseen. Aho ei päiväkirjaa pitänyt eikä muutoinkaan merkinnyt muistiin puhelinsoittoja. Pöytäkalenteritkin lienevät hävinneet.

Yhtä kaikki Ahon yhteydenpito vanhenevaan, yhä yksinäisempään valtiomieheen vaikutti varmasti Uuden Suomen linjaan. Lehti oli Paasikiven äänenkannattaja.

Yhteydenpitoa Kokoomuksen johtoportaaseenkin Paasikivi hoiti  pääasiassa Ahon kautta. Päätoimittaja oli myös vaikutuskanava muihin Kokoomuksen lehtiin, joista osa ei asettunut uuden ulkopolitiikan tukijaksi yhtä sujuvasti kuin US. Niinpä Aho saattoi kertoa 11.5.1946 Paasikivelle Aamulehden “ruvenneen kirjoittamaan paremmin” eikä Vaasassa äskeinen jyrkän linjan kansanedustaja J.O. Ikola eli Vaasan-Jaakkoo käsitellyt enää politiikkaa. Ongelmia tuotti vielä Savo sekä pieni Kajaani. Aho lupasi vaikuttaa asioihin. [89]

Ahon ja Paasikiven päiväkirjatut keskustelut sivusivat vain harvoin suoranaisesti Uutta Suomea. Presidentti oli toki tyytyväinen, ettei Aho ollut “luonnollisesti” julkaissut sisäministeri Yrjö Leinoa parjannutta nimetöntä kirjettä ­– toisin kuin ilmeisesti Suomen Sosialidemokraatti.  

 

“Skuuppi” hukataan

Ahon varovaisuutta kuvasti vielä syksyllä 1950 virolaisen Herman Treialin pakoyrityksen käsittely US:ssa. Nuori Pentti Pirhonen oli sattumalta joutunut draaman keskelle, kun loikkausta länteen yrittänyt, mutta pidätetty ja vartioituna Unioninkadun klinikalle viety virolainen kapteeni oli paennut sairaalan henkilöstön avulla huoneestaan. Hänet oli kuitenkin saatu pian kiinni ilmiannon avulla.

Pirhonen oivalsi saaneensa jymy-uutisen, kuviakin oli. Aho kielsi kuitenkin uutisen sijoittamisen US:n etusivulle – tietenkin ulkopoliittisista syistä. Sisäsivuille hän sentään salli laittaa uutisen kahdella palstalla, jopa kuvan kera. Urheilutoimitukseen kuulunut Pirhonen ei kuitenkaan saanut jatkaa tapahtuneen seurantaa. Häntä varmaan epäiltiin liian innokkaaksi ja varomattomaksi. [90]

Uusi Suomi oli siis menettänyt ulkopoliittisen varovaisuuden takia ainakin puoliksi “skuupin”, vaikka toki tieto tapahtumasta oli levinnyt nopeasti. Sittemmin siitä on tehty tv-dokumenttikin. Varovainen henki saattoi vaikuttaa poliittiseen uutistyöhön yleisemminkin.         Sanoma-konserni Valittuine Paloineen alkoi puolestaan leimautua länsimieliseksi, jollei ulkopolitiikan toisinajattelijaksi varovaisen Uuden Suomen rinnalla. Tämän linjaeron selvittäminen vaatisi kuitenkin lehtien sisällön perusteellista, vertailevaa analysointia. Siihen ei tässä voi mennä.

Rohkeita kannanottoja kaipaavat saattoivat lukea suppean piirin Kauppalehteä, jolla oli “vaaran vuosina” lyhyt kukoistuskausi. Lehdessä pakinoi mm. aiempi AKS-johtaja Vilho Helanen nimimerkillä Tero. Paasikivi pyysikin toukokuussa 1948 Ahoa vaikuttamaan Kauppalehden “kirjoitustapaan”. [91]

 

US lojaali Kokoomukselle

Ahon johtama Uusi Suomi oli siis Paasikiven ohella hyvin lojaali Kokoomukselle ja antoi etenkin vaalien edellä auliisti palstatilaa puolueelle. Lehden tilaaminen saatettiin puolestaan kokea liputtamiseksi Kokoomukselle etenkin pienillä paikkakunnilla, joilla laajalti tiedettiin, mitä lehteä kukin tilasi. HS:n tilaaminen ei tällä lailla leimannut juuri ketään.

Ahon lojaalisuus niin Kokoomukselle kuin Paasikivelle saattoi merkitä sitä, että US:ssa jostakin vaiettiin tai ainakin nämä asiat kerrottiin vaimeasti tai rivien välissä. Muista, etenkin äärivasemmiston puolueista oli puolestaan tapana kertoa mahdollisimman vähän lukuun ottamatta polemiikkia pääkirjoituksissa, pakinoissa ja pilakuvissa. Vielä 1965 todettiin suureksi käänteeksi US:ssa, kun tämän kirjoittaja lähetettiin seuraamaan kommunistijohtoisen Maailman rauhanneuvoston suurta konferenssia Helsingin Kulttuuritalossa – ohjeella “kirjoita lyhyesti, tiedät kyllä, mitä se tarkoittaa”. Tällöinkin menetettiin “skuuppi” konferenssin sisäisestä kiistasta. [92]

 

Juttujen määrässä tasoissa

Pekka Mervola on väitöskirjassaan vertaillut eräiden lehtien sisältöä laskemalla tietyllä otannalla, tosin vain viiden vuoden välein, montako uutista lehti numerossaan tarjosi. Tällöin koko sivun artikkeli ja yhden palstan pikku-uutinen on saman arvoinen. Tätä voi ensi alkuun oudoksua, mutta suurten lukujen laki tekee aivan ilmeisesti metodin merkitseviä tuloksia antavaksi. Toki Mervola selvittää tarkemminkin lehtien sisällön rakennetta ja ulkoasua.[93]

Vielä 1930-luvulla Uuden Suomen keskimääräisessä numerossa oli enemmän juttuja kuin Helsingin Sanomissa. (Ks. kaavio.) Sotien aikana juttumäärät numeroa kohden vähenivät molemmissa lehdissä varmaan jo paperipulan takia, mutta vielä 1945 Uudessa Suomessa oli numeroa kohden hieman enemmän juttuja kuin kilpailijassa (91 > 86).

Heti paperinsäännöstelyn päätyttyä, vuonna 1950, HS:n juttumäärä oli sen sijaan selvästi kilpalijaa suurempi (134 > 117). 1950-luvulla ero kasvoi voimakkaasti. Ilmeisesti HS oli tässäkin suhteessa valmistautunut normaaliaikojen paluuseen aloittaen heti uutisvyörytyksen.

Lukijaa ei tietenkään kiinnosta niinkään lehden juttujen määrä kuin se, että tarjolla on häntä erityisesti kiinnostavaa aineistoa. Kiinnostuksen kohteet kuitenkin vaihtelevat, joten laajasta juttumäärästä löytää helpommin omat suosikkinsa kuin suppeasta, vaikka miten punnitusta valikoimasta. HS:sta tuli uutisten tavaratalo, jossa oli lähes jokaiselle jotakin. Vielä 1950-luvun alussa US kilpaili tässä kuitenkin melko tasapäisesti.

 

HS satsaa uutisiin

Helsingin Sanomat oli korostanut Eero Erkon ajasta alkaen uutisia, kun Uusi Suomi oli paljossa poliittinen ja kulttuurilehti. Uutislähteiden osalta kilpailu oli 1940-luvulla kuitenkin vielä melko tasaista.  Molemmilla oli STT:n rinnalla käytössä suuren kansainvälisen uutistoimiston palvelu – HS:lla United Press, US:lla Associated Press. Uusi Suomi luopui kuitenkin 1940-luvun lopussa taloudellisista syistä AP:stä, mitä päätoimittaja Aho piti myöhemmin virheenä. US jäi jatkuvan uutisvirran saannissa STT:n suppean kansainvälisen tarjonnan varaan, jota koko maan media (siis myös Yleisradio) käytti. Muun muassa Hbl käytti lisäksi edelleen AP:tä, Aamulehti 1960-luvulta alkaen UPI:a, jonka yksinoikeus Helsingissä oli HS:lla. [94]

Oma kirjeenvaihtaja molemmilla kilpailijoilla oli syksyyn 1944 saakka Berliinissä ja kesään 1941 saakka Lontoossa. Sotavuosina tärkeään Tukholmaan molemmat asettivat kirjeenvaihtajan jokseenkin yhtä aikaa kesällä 1943.

Sodan päätyttyä HS ehti sen sijaan ensinnä takaisin Lontooseen US:n kompuroidessa poliittisissa ja valuuttapulmissa. Max Jakobson kiri kuitenkin 1947 etumatkan kiinni. Tukholmaa HS näyttää  pitäneen  sota-ajan poikkeustilanteen päätyttyä 1960-luvulle saakka toisarvoisena. Sen sijaan US:ssa V.J. Vatanen seurasi 1950 Antero Vartiaa. [95]

Molemmilla lehdillä oli enemmän tai vähemmän vakinaisia avustajia Euroopassa ja kauempanakin. Syndikaattien palveluja käytettiin edelleen valuuttasäännöstelyn rajoissa.  Kansainvälisen aineiston osalta kilpailijoita voi pitää 1940-luvulla jokseenkin tasavahvoina.

Aiemmat monenlaiset “maaseutukirjeenvaihtajat” alkoivat muuttua 1940-luvun loppupuolella suurlehdissä ammattimaisiksi aluetoimittajiksi. Tämä ei näytä kuitenkaan vielä keskeiseltä kilpakentältä. Ehkä syynä oli kaukopuhelujen vaikea saantikin; jopa kallista pikapuhelua saattoi joutua odottamaan tunteja. [96]

STT:n rinnalla oli puolueita lähellä olleita uutistoimistoja. Sellainen syntyi 1940-luvulla Kokoomuksellekin, mutta Uusi Suomi ei käyttänyt koskaan Oikeistolehtien Sanomapalvelun, myöhemmän Lehdistön Sanomapalvelun (LSP) palvelua. Se aloitti toki US:n korttelissa. Edistyspuolueen suunnalla ei tällaista toimistoa edes ollut ja HS oli muutoinkin etääntynyt entisestä taustapuolueestaan. [97]

 

Yhä pienehköt toimitukset

Toimittajien määrä vaikuttaa mahdollisuuksiin haravoida uutisia ja paneutua asioihin. Vuoden 1950 lopulla Uudessa Suomessa oli 36 toimittajaa, osatoiminen piirtäjä Erkki Koponen ja kaksi arkistonhoitajaa. Luvussa ovat Tampereen ja Turun aluetoimittajat, mutta eivät Lontoon ja Tukholman kirjeenvaihtajat.

Esim. 1936 Uudessa Suomessa oli ollut 23 toimittajaa, piirtäjä ja kaksi valokuvaajaa, mutta 1940-luvun puolivälissä US:n valokuvaaminen ulkoistettiin E.J. Viitasalon yritykselle. Lontoon ja Berliinin kirjeenvaihtajat eivät olleet mukana tässäkään luvussa.   US:n vakinainen toimitus oli siis kasvanut 1940-luvulla 13 hengellä eli 57 prosenttia – huolimatta rekrytoinnin ja muista vaikeuksista. Toimitusjohtaja Esko Riekkiä pidettiin saiturina, mutta toimituksen kasvua ei hänkään pystynyt paljon jarruttamaan.

Naisia oli US:n toimituksessa 1950 kuusi (17 %), kun vuonna 1936 heitä oli ollut kolme. Sukupuolten palkkaus näyttää melko tasapuoliselta –  esim. Salama Simonen (myöh. Hirvonen) oli 1950 listan kärkipäässä 45.000 markalla (1.700 nykyeuroa) kuukaudessa. Listan pohjimmaisina olivat toimitusharjoittelijat Pentti Pirhonen ja Unto Teräsvirta 27.000 markalla (runsaat tuhat nykyeuroa) kuukaudessa. He toki pomppasivat nopeasti toimitussihteereiksi ja palkkalistan kärkipäähän, kun taas osastopäälliköksi (1940-luvun termein osaston ensimmäiseksi toimittajaksi) nimitettiin nainen (Annamari Sarajas) vasta 1950-luvun lopulla. Toimitussihteereinä ei naisia ollut vakinaisesti koko tutkimuskaudella.   

    Helsingin Sanomain historiasarjassa on valitettavasti tarkka tieto toimituksen koosta vain 1930-luvulta (Reetta Hännisen väitöskirjassa) ja Suomen suurin– teoksen liitteessä vuodesta 1999 alkaen. Hännisen mukaan HS:n toimituksen vahvuus vuonna 1936 oli 48 sekä 65 henkeä jo 1939, kun US:ssa oli 1936 siis samalla laskutavalla 28 henkeä. Avustajien ja mm. arkistonhoitajien rooleista voi keskustella, mutta yhtä kaikki HS:n toimitus oli 1930-luvun lopulla jo selvästi suurempi kuin US:n. Naisia HS:n toimituksessa oli 1939 jo 11, US:ssa laskutavasta riippuen puolen kymmentä. Eljas Erkko korostikin Hännisen mukaan 1930-luvulla naistoimittajien rekrytointia. 1940-luvulla HS:n toimituksessa vaikutti mm. Maija-Liisa Heinin, Marja Linturin (myöh. Niiniluoto) ja Sirkka-Liisa Virtamon kaltaisia tunnettuja naisjournalisteja.

   Helsingin Sanomilla ei 1940-luvulla ollut vakinaisia kuvaajia, mutta lehti käytti mm. Osvald Hedenströmin Hede-kuvaa. [98]

 

Keveyttäkin tarvittiin

Poliittisen linjan ja “raskaan” uutisaineiston rinnalla lehtien menestykseen vaikutti keveämpi aineisto, johon urheilunkin voi lukea. Tässä ei voi vertailla sitä tarkemmin. Niinkin tärkeä asia kuin sarjakuvat joudutaan sivuuttamaan vähällä. HS oli tällä kentällä vahva mm. Walt Disneyn tuotannolla, mutta Uusi Suomi pärjäsi kilpailussa hyvin mm. Teräsmiehellä, Prinssi Rohkealla ja lastensarja Pandalla. Kaikista näistä tuli laajasti tunnettuja käsitteitä. Samoin oli käynyt jo 1930-luvulla Vihtorilla ja Klaaralle, joiden elämänmeno jatkui Uudessa Suomessa lehden loppuun saakka.

Eljas Erkko korosti ulkomaankirjeenvaihtajilleen myös keveiden ilmiöiden seuraamista. Ei asiaa torjuttu Uudessa Suomessakaan, mutta se tulee melko vähän esille esim. Ahon ja Jakobsonin laajassa kirjeenvaihdossa.  Sinänsä US:n Lontoon-kirjeenvaihtajan työpiste, Daily Mailin toimitus, tarjosi paljonkin kevyttä aineistoa, kuten Jakobson ehkä hieman vähätellen korosti. DM:n kautta saatiinkin 1952 uutinen Armi Kuuselan valinnasta Miss Universumiksi. Se oli etusivun pääjuttu, jota täydennettiin kotimaisilla tiedoilla. Telefotokuvakin saatiin. [99]

 

Markkinointijohdossa vaihtuvuutta

Jo Akseli Routavaaran opas toimittajan työstä korosti toimituksen ja konttorin eli talousjohdon erillisyyttä. Toimitus hoiti journalismia ja edusti lehden aatteellis-poliittista linjaa, konttorin oli hankittava tähän rahat. Jos tässä – perimmältään lehden levikin kehittymisessä – oli ongelmia, osapuolet syyttivät herkästi toisiaan. Markkinoijien mielestä lehti ei siis tyydyttänyt ilmoittajia eikä tilaajia, toimituksen mukaan markkinointi oli heikkoa.

Voinee kuitenkin sanoa, että Sanomain kaltaisessa perheyhtiössä markkinointi korostui ja yhtiössä oli 1940-luvulla vahva tekemisen ja voittamisen meininki. Tämä ei tarkoittanut tinkimistä journalismin periaatteista esimerkiksi tekstimainonnan hyväksi – kaikilla Erkoilla oli journalismin taustaa ja he ymmärsivät tällaisen toiminnan lyhytnäköisyyden taloudellisestikin. Tekstimainonta heikentää lehden luotettavuutta ja voi viedä ilmoitustulojakin, vaikka “puffiin” liittyisi maksettu mainos. (Journalistislangissa  tekstimainontaa on sanottukin “huoraamiseksi”.)

Ennen muuta Sanomissa valmistauduttiin määrätietoisesti säännöstelyn loppumiseen ja normaalin markkinakilpailun alkamiseen. Samoin tehtiin esimerkiksi Huhtamäki-Yhtymässä. Kuvaavasti Heikki Huhtamäki kutsui koolle strategiapalaverin kesälauantaiksi 1948, kun kaakaon eli suklaan raaka-aineen tuonti oli elpymässä. Hellas-tehtaan johtaja vastasi, ettei hän ehdi, koska Airistolla oli purjehduskilpailut. “Ei tarvitse tulla maanantainakaan”, kuului vastaus – ja tehtaan johtaja vaihdettiin. [100]

Sanomissa oli Jensen-Eriksenin ja Kuorelahden mukaan vastaavaa taisteluhenkeä. US-yhtiön lähteistä sitä on vaikea löytää. Tosin yhtiön markkinoinnin ja koko talousjohdon arkistoa on säilynyt tältä kaudelta hyvin vähän – toisin kuin toimituksen kirjeenvaihtoa.

Totta kai US:ssa hoidettiin markkinointirutiinit, kuten yhteydenpito asiamiehiin. Markkinointijohto vaihtui kuitenkin tiuhaan eikä tehtäviin otettu US-yhtiössä, toisin kuin Sanomissa, niinkään alan nousevia tähtiä, vaan evp-upseereita, joita liikkui 1940-luvun työmarkkinoilla runsaasti. Heillä oli järjestelykykyä – ja kohtuullinen palkkavaatimus vajavaisenkin eläkkeen taatessa perustoimeentulon.

Levikki- tai ilmoituspäälliköitä ei myöskään nähty johtokunnassa, jossa US:n päätoimittajalla oli sääntömääräinen läsnäolo-oikeus. Riekki ei ollut taustaltaan sen enempää markkinoija kuin journalisti. Uudistuvaa markkinointia tunsivat johtokunnassa lähinnä sinne nousseet liikemiehet, kuten Antti Wihuri.

Pärjääminen markkinakilpailussa testattiin seuraavilla kausilla.


viitteet:

[1] Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 49, 174-186, Zetterberg: Eero Erkko, Jensen-Eriksen ja Kuorelahti: Suuri affääri s. 92-172.

[2] Ks. Etusivun uutiset 1938-1978. Median vaikutuksesta rauhanprosessiin mm. Polvinen: J.K. Paasikivi 3 ja Paasikivi: Toimintani …

[3] Sampo Ahto: Talvisodan henki; Lasse Lehtinen: Itsenäisyyden puolustajat/ Kynällä ….; Manninen-Salokangas: Eljas Erkko s. 131, Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 326-327. 80 vuotta talvisodasta/ Kunniamme päivät, johdanto.

    [4]USkv 16.9.1939 (puolustusministeriö). Nieminen: Suomalaisen … s. 125,

[5] JkUSOy 1939, ptk:t, Hirvosen ja Pätysen muistio 29.12.19309, USark, KA. Em. lähteitä seurataan luvussa laajemminkin. – Pentin suojeluskuntainnosta ks. Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 388- 389.

[6] Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 322-323, Manninen – Salokangas: Eljas Erkko s. 122- 124-

[7] Merihelga Mantere: Vapauden taju. Kertomus Maija Juvaksesta ja Astrid Reposesta

    [8]Neuvottelukok. 11.3.1940, ptk, JkUSOy-sarja, USark.

    [9]Yk, Jk, TvkUSOy 1940-51, ptk:t; Linkomies: Vaikea aika s. 39; Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 410-411. Paloheimosta Teemu Keskisarja: Afäärifennomaanit, etenkin s. 342-343.

    [10]US-yhtiön arkiston järjestelyissä löytyi O.W. Louhivuoren kirjeenvaihto valtataistelun vuodelta 1938. Aineisto ei muuta aiemmin hahmottamaani kokonaiskuvaa, jota ovat piirtäneet myös Raimo Salokangas ja Vesa Vares. Kirjeenvaihto sisältää kuitenkin värikkäitä yksityiskohtia, joihin ei voi tässä kuitenkaan enää palata. Louhivuoren kirjeenvaihto 1938/USark./, KA.

    [11]TvkUSOy 1940, 22.1.1942, USark. – Talvisodan alkuvaiheessa maasta pakeni mm. Keskuskauppakamarin yliasiamies, myös US:n avustajana vaikuttanut vuorineuvos Yrjö Pulkkinen, vrt. Vesikansa: Talouden vapauden …

    [12]Esko Riekin raportti asiamieskokouksesta Oulussa 7.6.1938, O.W. Louhivuoren kv.; Jk ja Tvk/USOy, ptk:t 1940, USark, KA. Majuri Olli Vuorion kirje kirjoittajalle 1999, USkv, KA. – Keskustelu Olli Vuorion kanssa syksyllä 1999.

    [13]Jk ja Tvk/USOy, ptk:t 1940, USark.

    [14]Neuv.kok. 31.7., JkUSOy 26.8.1940, ptk:t, USark, KA; Pentti Poukan kertomaa kirjoittajalle. Pentin uutishakuisuudesta ks. Vesikansa: Sinivalkoiseen … Pentin perheen taloudesta ks. Latva-Äijö, emt. – Pentin suvun myöhempi huomattava omaisuus periytyi päätoimittsjaparin pojan K.H. Pentin puolisolta, tohtori Eeva Vilamo-Pentiltä. – Pentin mahdollista myöhempää kirjoittelua US:ssa en ole selvittänyt. Lehden kirjeenvaihdossa siitä ei ole merkkejä.

    [15]JkUSOy 1940, ptk:t. Pätysen henkilötiedoista ks. esim. Kuka kukin on 1960. – Matti Lackman sivuuttaa Riekin elämäkerrassaan tämän lähes 18 vuoden kauden US:n toimitusjohtajana varsin vähällä alkuperäislähteitä käyttämättä.

    [16]Yht.k.USOy 11.3.1940, ptk, USark.

    [17]TvkUSOy 11.1.1943, ptk, USark; Tukon kehityksestä vrt. Poukka: Kaupan valtasuoni, Hoffman: Tukkukauppaa … sekä Vesikansa: Kämpistä Slushiin. Kirjoittaja on myös lukenut 1970-luvulla läpi prof. Mikko Tammisen kirjoittaman ja jopa ladotun, mutta julkaisematta jääneen Tukon historian vedoksen.

    [18]YkUSOy 1939-48, TvkUSOy 7.4.1942, 2.11.1945, ptk:t; osakerekisteri; USark. – Riekin puhelinsoitto kirjoittajan, silloisen taloustoimituksen päällikön muistitieto.

    [19]YkUSOy 1940-55, TvkUSOy 10.2., 13.10.1943, 11.6., 3.7.1948, 20.9., 28.10.1949, 19.12.1950, JkUSOy 17.8.1948, 28.2.1951, JkSKSK 1941-1942, ptk:t; osakerekisteri; USark; Linkomies: Vaikea aika s. 317-318, 415 (Linkomiehen jyrkkiin henkilöluonnehdintoihin kannattaa sinänsä suhtautua varauksin. Vaikka Linkomies ylipäänsä suhtautui asioihin lähes kyynisellä realismilla, hän oli muistelmia laatiessaan katkera aatetovereilleen, jotka olivat samanlaisina realisteina sallineet hänen tuomitsemisensa ns. sotasyylliseksi). Viuhkasta Risto Karlsson: Etusivu uusiksi s. 363.

    [20]Perko: SLH 3 s. 78-80; Löyttyniemi, sama teos s. 307-366.

    [21]Perko: SLH 3 s. 13; vrt. Vesikansa: Kehitysmaasta … s. 120.

    [22]Jk, TvkUSOy, ptk:t/ilmoitustilastot 1938-41, USark.

    [23]TvkUSOy 7.9., 4.10.1939, 29.3.1940, ptk:t, USark. – https://www.elavamuisti.fi/aikajana/uuden-suomen-matti (Vajaan kahden minuutin mainoselokuva 1939, Suomi-Filmi Oy.

    [24]JkUSOy 26.10.1943, ptk, USark, KA.

    [25]Ks. tilasto-osa.

    [26]Riekin raportti Oulusta 7.6.1938, Louhivuoren kv., USark.

    [27]L.A. Sillanpää: Suomen sota 1941-45 10 s. 89. – Yhden maakuntalehden tilaaminen kuhunkin perusyksikköön oli suhteellisen yksinkertaista jatkosodan alussa, jolloin reserviläisrykmentit muodostettiin sotilaspiireittäin. Sodan jatkuessa heimot kuitenkin sekoittuivat, joten tilauksista on saatettu kinastella.

    [28]Jk,TvkUSOy 1939-44, ptk:t ja levikkiraportit, USark. – Alennus oli 5 mk kuukaudessa, kun vuosikerran tilaushinta oli 300 mk (nykyrahassa suunnilleen saman verran vielä 1942).

    [29]Riekin käsinkirjoitettu muistio, TvkUSOy 9.12.1941, USark, KA. – Riekki dokumentoi ajatuksiaan edeltäjiään ja useimpia seuraajiaan enemmän muistioihin, jotka hän itse kirjoitti. Tapa oli varmaan syntynyt Etsivässä Keskuspoliisissa.

    [30]Yk, JkUSOy 1939-49, ptk:t ja vsk:t, USark; verotuksesta mm. Vesikansa: Talouden vapauden … s. 168-175.

    [31]Jk, TvkUSOy mm. 5.4., 4.10.1945, ptk, Usark.

    [32]Torvinen: HSY-HJF 60 s. 31-35; yleisestä kehityksestä esim. Mansner: STK:n historia 2. Ensimmäisen maailmansodan jälkeisistä palkkapulmista US:ssa ks. Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 273.

[33] Jensen-Eriksen- Kuorelahti, emt. s. 200 – 207, Perko: Sanomalehdistö sodan ja säännöstelyn puristuksessa, SLH s. 53-63.

    [34]UStvk 18.12.1945, 27.3.1946, 18.4.1947, ptk:t; USkv 1943, 1945-46.

    [35]UStvk 10.3.1942, USjk 20.8., 29.10.1947, ptk:t, USkv 1947, KA.

    [36]USkv 1951.

    [37]USkv 1942-49.

[38] Talvisodan historia 4 s, 407. Ylioppilaista https://www.stat.fi/tup/suomi90/marraskuu.html.

[39]US Helsingin sotilaspiirille 12.6.1942, Aho Bomanille 26.4.1956, USkv. Tällöin toimitus hämmästeli 1906 syntyneen S. Hämäläisen kutsumista palvelukseen, olihan tämän ikäluokan miehistöä ja alipäällystöä jo alettu kotiuttaa. – Tietenkään kaikki upseerit eivät olleet ylioppilaita, vaan joukossa oli keskikoulun, opettajaseminaarin tms. käyneitä, jolta pohjalta lähdettiin aiemmin usein myös toimittajan ammattiin. Toisaalta ylioppilaita palveli ja kaatui myös aliupseerien ja miehistön riveissä.

    [40]USkv 1942-44.

[41] Merkkipäivän johdosta s. 72-74.

    [42]UStvk 9.9.1950, ptk, USkv 1944-45. US-juhlajulk. 1947,

[43] Toimittajaluettelot 1.11.1940, 1.12.1950 ja 1.12.1956, USjk ptk:t, USarkm KA. Tässä ei ole otettu huomioon sitä, että mm. aluetoimittajat on kirjattu toimituksen vahvuuteen vaihtelevasti ja valokuvaaja ulkoistettiin 1940-luvulla.

[44] Jensen-Eriksen, Mainio ja Hänninen katsovat tosin HS:n historiateoksessa toimituksen vaihtuvuuden Ludviginkadulla melko vähäiseksi. Pysyvyyttä patriarkaalisessa perheyhtiössä vahvistivat runsaat työsuhde-etuudet. Ks. Suomen suurin mm. s. 139-157.

    [45]USkv 1949-50; UStvk 11.4.1950, ptk.

    [46]USkv 1941-47, erityisesti Colliander 9.9.1941, Eva Somersalo 1943, V.E.Koskimäki tammik. 1944. – Itä-Karjalan siviiliväestön asemasta on kirjoitettu sittemmin paljon, vrt. mm. Veli Merikoski Suomen sota-teoksessa ja Antti Laineen väitöskirja. Ortodoksien ja luterilaisten suhteesta ks. esim. Erkki Kansanaho: Papit sodassa (1991).

[47] USkv 1945-47, mm. Hirvosen viisumi 17.4.1946, Paasikiven pvk 1 palsta 478. – Kokoomuksen asemasta Vares: Suomalaiskansallinen osa 3 s., 12-110.

    [48]USkv 1942-47, etenkin Aho Heinrichsille 4.10.1943 ja Eerolan runotarjous 17.12.1945. –  Sotasyyllisyysprosessista Polvinen: Paasikiven ek. osa 4 s. 204-226, Rautkallio: Sotasyyllisyysnäytelmä s. 213. Soini: Kun Pietari … s. 174-175. Sotasyyllisyysoikeudenkäynnin asiakirjoja I-III, julk. SKSK 1945-46. Blomqvist: Osvald Hedenström, valokuvaaja s. 44-45. Etusivun Uutiset, US-etusivut 16.11.1945 ja 22.2.1946. – Paasikiven pvk 1 mm. palstat 519, 522-523.

[49] Vares, Suomalaiskansallinen 3 s. 87-95.

    [50]USkv 1950. (TARK V-OTT.)

    [51]USkv 1947-50 (mm. Soteva 2.9.1947, Aho Väinö Suhoselle 30.4.1948, J.A. Elomaalle 24.2.1950); sotakorvauksista mm. Jaakko Auer ja Olli Kivinen: Siviilien torjuntavoitto.

    [52]USjk 14.2.1945, 15.11.1948, ptk:t; USkv 1944-50 (mm. Mäkipuro, Setälä); myös myöhemmässä kirjeenvaihdossa (mm. 1955 Akseli Ylikankaalle) kuvataan aiempaa aluetoimittajakäytäntöä.

[53] Ks. myös Jalkasen, Suomalaisen ja Vehmaksen artikkelit teoksessa Merkkipäivän johdosta.

    [54]USkv 1942, 1946-48 (Koskenniemi, Lyy, Tallgren); Tallgren Suomen kirjallisuuden vuosikirjassa 1947, julk. Suomen Sana (1966). Tallgrenista Jensen-Eriksen – Mainio – Hänninen: Suomen suurin s. 164-165, 244-247. – Koskenniemen roolista Paavolais-debatissa ks. esim. Panu Rajala: Tulisoihtu pimeään s. 515-525. Hänen mukaansa Paavolaisen teilannut Pentti Hilli oli rouva Vieno Koskenniemi, johon puoliso oli vaikuttanut.

    [55]USkv 1942 (Klemetti).

    [56]USkv 1944 (Miettunen), 1949-50 (Kalm), 1950-51 (af Hällström).

    [57]US 1938.

    [58]Vrt. Vesikansa: Sinivalkoiseen Suomeen mm. s. 322-323; Rantanen: STT:n uutisia. TT:n yhteyksistä Rydén: Guldåren s. 178, Svenska pressens historia (SPH) III.

    [59]USkv 1939-54 (mm. Jakobsonin ja Vatasen kirjeet).

    [60]USkv 1943-54 etenkin Suomen Pankin kanssa, mutta vrt. myös mm. AP:n, A. Fredborgin ja Max Jakobsonin kanssa käyty kirjeenvaihto.

    [61]Toimittajamatrikkeli 1954.

    [62]US 1938, esim. 22.9.1938.

    [63]USkv 1939 (Bull´s). Manninen-Salokangas, emt. s. 122-125, 521-530. https://en.wikipedia.org/wiki/United_Press_International

    [64]USjk 4.5.1944, 18.12.1945, ptk:t; USkv 1944-45, 1954-56 (etenkin AP:n kanssa; laajasti Jakobsonille 7.2.1956; myös Bull´s 1945-46); kirjoittajan keskustelut Martti Juvaksen kanssa. – Ann-Marie Snellman jatkoi AP:n Helsingin-kirjeenvaihtajana, vaikka varsinainen uutispalvelu Suomessa lopetettiin. Hänestä ja Ääristä Lehdistön matrikkeli 1954. – HS:n ja UP:n suhteesta Manninen-Salokangas s. 521-530.

[65] Manninen-Salokangas, emt. s. 131, 381. Ääristä myös Mainio, emt. s. 168-169 ja http://www.taleoftwocountries.fi/memory/1092/. Kirjoittaja on ehtinyt työskennellä 1960-luvulla rinnan vanhan Äärin kanssa.

    [66]USjk 5.11.1941, ptk; Promootiokutsu 31.V.1969 s. 88.

 [67]UStvk 22.1.1941, ptk; Vartia: Korintista … Politiikan suuria linjoja Vartia käsittelee “tuokiokuvissaan” vähän. – Kirjoittaja on keskustellut Klaus Vartiavaaran kanssa tämän kokemuksista 1941. – Leena Järstän haastattelu Simosesta, Nykypäivä 1997. Signalista https://de.wikipedia.org/wiki/Signal_(Zeitschrift).

    [68]Kivimäki: Suomalaisen poliitikon … s. 148; Linkomies: Vaikea aika s. 131.

    [69]UStvk 29.3., 13.10., 9.12.1943, ptk:t; 10.10.1944, ptk:t, liitteenä Aho Nornalle 12.9.1944, USjk 25.2.1948, ptk; USkv 1943-44, 1948 (Norna, Suomen Pankki), Norna Petäjäniemelle 1960, kaksi päiväämätöntä kirjettä ao. vuoden kansiossa. Vrt. myös lähetystöneuvos Alexander Bogsin kirje Chilestä 9.3.1961, jossa Auswärtiges Amtin lehdistöosastossa Norden-yksikköä (Referat) 1933-35 hoitanut entinen diplomaatti haki yhteyttä neiti Nornaan, jonka kanssa Bogsilla oli ollut “erittäin miellyttävät henkilökohtaiset kontaktit”, USkv/USark. Norna Petäjäniemelle 17.11.1958, Petäjäniemen kv, KA. Nornan nekrologi, US 7.1.1976. Norna: Kun venäläiset …; Vesikansa: Ada Norna puikkelehti, Sodan lehdet 2001. – Suomalaisten poistumisesta Berliinistä 1944 mm. T.M. Kivimäki: Suomalaisen poliitikon … s. 273.

    [70]USkv 1944-48 (Rosenbröijer).

    [71]Brotherus: Ritarikadun salaisuudet s. 198; elämäkertatiedot Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan promootiokutsussa 31.V.1969 (riemumaisterit).

[72] Manninen- Salokorpi, emt. s. 414-417. Ääri ei kertonut Erkolle syksyllä 1943, kuka oli pyytänyt häntä raportoimaan Rytille ja Linkomiehelle.

    [73]UStvk 16.9.1942, 16.3.1943, ptk:t, USkv.

    [74] Brotherus: Ritarikadun asiamiehenä s. 308, 381, 395.  –  Salonen oli kokeillut 1940 elokuvatähtenäkin, Vartialla oli puolestaan musiikkitaustaa nykyistä Sibelius-Akatemiaa ja iskelmien säveltämistä myöten. Oli hän näytellytkin elokuvien sivuosissa. Kaksi lasta saanut aviopari erosi 1952.  – Vartia:  Herra Karlsson … s. 237.  Suhteestaan omaan lehteensä ei Vartia  sujuvassa kírjassaan kerro juuri mitään.

[75] Manninen-Salokangas, emt. s. 539, Lehdistön matrikkeli 1954, Rajala: Tulisoihtu s. 503-506, 551-552.

    [76]USjk 5.10.1944, USkv 1944-46.

    [77]USkv 1947: Jakobs, Marrier.

    [78]KvUS: Jakobson Juvakselle 1948, pvmätön, mutta ennen Lontoon olympiakisoja.

    [79]KvUS 1947-50 (Jakobson, Suomen Pankki ym.); Jakobson: Pelon ja toivon aika II etenkin s. 96.

    [80]Brotherus: Ritarikadun salaisuudet s. 140-144, Ritarikadun asiamiehenä s. 308.

    [81]USkv 1947-50 (Vatanen ym.); UStvk 9.2.1950, ptk, USark, KA. – Aluksi Vatasen palkaksi ajateltiin 600 kr, minkä lisäksi US olisi maksanut hänen veronsa Suomessa; näin olisi vähennetty valuuttaongelmia. Järjestely todettiin kuitenkin verotussopimusten vastaiseksi ja palkkaa korotettiin vastaavasti.

    [82]USkv 1945-51, KA. Jyrki Haikonen: Vuisikymmenten kulku, teoksessa Apurahalla … s. 28-81.

    [83]USkv 1942-49 (Stockholms-Tidningen, Brilloth, Carlson ym.); USjk 16.12.1949, ptk.

    [84]USkv 1942-50 (Svenska Dagbladet, Ivar Andersson, Fredborg ym).

[85] Perko SLH 3. osa etenkin s. 128-130.

[86] US-yhtiön tilinpäätökset yhtiökokousten 1940-76 pöytäkirjoissa, USark, KA. Vesikansa: Uuden Suomen viimeinen … s. 312-314. Jensen-Eriksen – Kuorelahti: emt. s. 216-218, Jensen-Eriksen, Mainio ja Hänninen: Suomen suurin, liitteet 1 ja 2. Levikki- ilmoituslukuja SLH, hakuteososat 5 ja 9 ja Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 460-461.

[87] US-SKSK -lehti 4/1946 s. 15. Esitellyn tilaston metodeja ei esitellä, mutta ilmeisesti lukijalla tarkoitettiin tilaajaa. Sama lehti 4/1949 s. 4.

[88] Manninen- Salokangas, emt. s. 188, Jensen-Eriksen- Kuorelahti, emt. s. 198.

[89] Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 379-398, 403-414. Paasikiven päiväkirjat 1, p. 39. 147, 156, 163, 294, 579. – Ahon puolueroolista sama teos esim. p. 588, 618 (vapun 1946 levottomuudet), 750, 775, 810, 883. 1141 (YYA-sopimus), 1191, 1194. pvk osa 2 p. 219, .

[90] Pirhonen, emt. s. 48-56.

[91] Vesikansa: Kauppalehti 24.11.1998. Paasikiven pvk 1 p. 1191. Vrt. Manninen- Salokangas: Eljas Erkko, Mainio: emt. Jensen-Eriksen, Mainio ja Kuorelahti: Suomen suurin s. 201-237.

[92] Kirjoittajan muistikuva. Ohjeen antoi artikkelitoimittaja Matti Karjalainen.

[93] Mervola: Kirja, kirjavampi … s. 289 (graafi), 390395 (taulukot).

[94] Pietilä, emt. s 156.

[95] HS:n Virtamosta Tukholmassa vrt. ed. sekä Blåfield, emt. s. 337.

[96] Vesikansa: Talouden vapauden … s. 172. 238.

[97] Blinnikka: LSP:n historiikki.

[98] Hänninen: Kevyt ja pirteä s. 41 ja liite 2. Vesikansa: Sinivalkoiseen … s. 418, USJk …1950, ptk:n liite. USark, KA.

[99] US 30.6.1952. Manninen-Salokangas, emt. s. 534.

[100] Jensen-Eriksen – Kuorelahti, emt. s. 221-224.  Vesikansa:  Leipurinpojan … s.  42.


 

 

 

Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään