Lukeminen muodostui lapsen ja koululaisen pakokeinoksi joskus hyvinkin painostavaan arkeen, luin koulukirjaston laidasta laitaan. Tahti oli seitsemän kirjaa viikossa läksyjen päälle.

Niukempana talvena meille tuli Kalajokilaakso, sen tavailu oli yhtä tuskaa. Silloisessa lehdessä ei juuri harrastettu kuvia, lehti oli useimmiten nelisivuinen kuvaton tiedote. Tiedonjanoon sain korviketta maalaiskylän avoimesta postinjaosta: Lähikaupan tiskillä oli päivän posti saatavilla, aikakausilehdet selattiin ja luettiin siinä kaiken kansan läsnäollessa. Samalla selvisi kenelle oli tullut kirjepostia, niitä ei sentään availtu.

Aikakausilehtien kuvitus kertoi ihmeellisistä tapahtumista ja maailman asioista kiehtovalla tavalla.

Tutuksi tulivat nimet Jussi Pohjakallio, Antti Taskinen, Jorma Blomqvist ja monet muut vanhan liiton valokuvaajat.

Valokuva tuli henkilökohtaisesti kiinnostavaksi asiaksi kesällä 1955, kun tätini halusi kuvata perhettämme. Siinä kuvattavana ollessani koin suuren ahaa-elämyksen:

Voin katsoa tätä hetkeä elämässäni vielä vanhana vaarina.

Asia tuntui ihmeelliseltä, suorastaan magialta. Elämänpolku taidettiin määritellä sillä hetkellä. Ammatin perässä päädyin pääkaupunkiseudulle, sain koulutuksen sen ajan parhaassa valokuvaamossa, Pietisellä, joka myöhemmin osoittautui esteeksi uran jatkolle, kukaan ei uskaltanut pestata Pietisen opissa ollutta, pelättiin valokuvaajaveljesten vihaa. Oli hypättävä suoraan syvään päähän, ryhdyttävä freekuvaajaksi.

Siihen aikaan onneksi armas pääkaupunkimme oli täynnä lehtien toimituksia, joiden ovet olivat nuorelle kuvaajalle avoimia, ketjuuntuminen ja keskittäminen oli vielä hamassa tulevaisuudessa.

Kurkotus unelmia kohti

Suomen Kuvalehden päätoimittaja Leo Tujusen puhuttelusta alkoi elämänikäinen journalismin opiskelu ja samalla loppuelämän kestävä ”korkeakoulu”. Hänen viestinsä oli käytännön läheinen: ”Älä koskaan riitele toimittajasi kanssa jutun kuvituksesta, vaan tee toimittajan toivomat asiat, mutta tee siitä myös oma versiosi. Voit olla melko varma, että taitto valitsee sinun näkemyksesi.”

Elämä lähti vauhdikkaasti etenemään ja journalismin oppia tuli pitkin matkaa. Aika pian ymmärsin tekeväni samaa työtä toimittajien kanssa, vaikka välineet olivat erilaisia. Mielestäni oli suuri etuoikeus olla kuunteluoppilaana toimittajan vetämässä haastattelutilanteessa ja samalla tehdä omaa luovaa työtään. Filmikameroiden aikaan työnjako oli hyvinkin perusteltua, pimiötyöskentely vaati huomattavan osan kuvaajan työajasta.

Lisää oppia. Länsiväylä-lehden pitkäaikainen toimituspäällikkö Markku Marttinen opetti kunnioittamaan lukijoita: ”Espoolaiset lukijat ovat koulutettua ja sivistynyttä väkeä, niille pitää tehdä parasta mahdollista lehteä”. Länsiväylä onnistuikin sillä seurauksella, että lehti oli haluttu harjoittelupaikka kymmenille toimittajille. Monista tuli näkyviä hahmoja Suomen lehdistössä. Eräs hyvin tunnettu ja monissa liemissä keitetty päätoimittaja sen sijaan totesi, lukijakunnasta puhuessamme: ”Lukijoita ei voi tarpeeksi halveksia!” Tyly lausunto ehkä kuvasi väsymystä alan ihanteisiin.

Feikkimaailma ja digivallankumous

Vuosikymmenien yhteistyö monien eri toimitusten ja toimittajien kanssa on kirkastanut ihanteiden merkityksen alalla, joka kipuilee nykyisen virallisen valehtelun ja feikkijournalismin aallokossa. Arvostan todella sitä työtoveruutta. – Sähköiset välineet ovat nostaneet valhevaahtoilun jonkinlaiseksi sankaruudeksi julkisuudessa. – Kokemukseni mukaan kotimainen toimittajakunta on vankasti pysynyt vanhoissa ihanteissa.

Muuttuneessa maailmassa sillä on merkitystä, jossa eri diktatuurit nostavat päätään ja haluavat sanella median kuluttajan pään sisällön.

Digimaailmaan siirtyminen 2000-luvun alussa oli pieni pakko, juuri kun olin saavuttanut henkisen varmuuden vanhojen systeemien osaamisesta. Se toi mukanaan lisää kirjoittamista, mikä on hyvä asia. Lehtikuvaajalle toimittajan rooli on rikastava kokemus, joka on tuonut aivan uudenlaisia työtehtäviä ja kokonaisuuden hallintaa.

Täällä Euroopassa on eletty toisen maailmansodan jälkeen lintukototunnelmissa ja eletty siinä uskossa, että meidän elämäntapamme kelpaavat muillekin. Kuitenkin suurin osa ihmiskunnasta elää hatarissa yhteiskunnissa, joissa erilaiset yksinvaltiaat pyrkivät sanelemaan yksilöiden ja kansakuntien elämää. Nykytilanteessa journalismin ihanteet auttavat pitämään esillä totuuden merkitystä.

Mauritz Hellström

KUKA?

Olen Pohjanmaan poikia, synnyin Kokkolassa 1944 ja kasvoin Nivalassa. Äitini oli Tapani Nikun Karsikkaalta ja isä ruotsinkielinen muurari Kokkolasta. Nuoruuden Nivalassa harrastin valokuvausta paikallisten iloksi, lähes ammattimaisesti, kehittymisen nälkä ajoi, osin vastahakoisesti, pääkaupunkiseudulle. Tänne olen kyllä kotiutunut, vaikka vahvat juuret ovat isien mailla.

Työni freekuvaajana aloitin silloisessa Suomen Kuvalehdessä. Ensimmäisen viiden vuoden aikana muodostui lehtikuvaajan työni peruskuvio, joka on kantanut viime vuosiin asti. Kotiliesi tuli mukaan aika pian ja se työ kesti kolmisenkymmentä vuotta. Ohessa on ollut vahvasti mukana Länsiväylä Espoosta, joka on näkyvä paikallisjournalismin edustaja. Vuosien varrella mukaan tuli koko joukko erilaisia julkaisuja, joten mielenkiintoista on ollut. Aivan kuin olisin elämänmittaisella vapaan yliopiston kurssilla.

Mauritz Hellström on myös tehnyt kirjan Espoosta. Lue lisää

BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Blogeja julkaistaan noin kerran kuukaudessa.