Suuri epäilys syttyi ajatuksissani vasta silloin, kun jo istuin pienen matkalaukkuni kanssa Viking Linen Katajanokan terminaalin kahvilassa.
Olimme lähdössä Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton matkalle Tukholmaan. Meidän ryhmämme lisäksi laivaan näytti olevan menossa hyvin vähän muita matkustajia. Oli harmaa alkukevään päivä, tiistai-iltapäivä 10.3.2020.
Viikkoa aiemmin meille Iltalehden toimituksen jäsenille oli tullut toimituksen johdolta sähköpostilla ohjeistusta siitä, miten tulevista koronakuolemista kerrotaan.
Neljä päivää aiemmin koko Iltalehden toimitus oli saanut uutisosaston julkaisupäälliköltä meilin, jossa kehotettiin varautumaan siihen, että toimitus joutuu siirtymään etätöihin. Meilissä oli pitkä lista teknistä asiaa, jotka piti tarkistaa. Kysyin, onko etätöihin ryhtyminen kovinkin todennäköistä. Sain vastauksen, että siihen pitää varautua. Oma läppäri kehotettiin ottamaan joka päivä töistä kotiin, varmuuden vuoksi.
Pomon vastaus kuulosti ikävältä, kummalliselta ja epätodelta.
Viking Linen terminaalin kahvilassa tajusin, että olin jättänyt kannettavan tietokoneeni Alma-talon kolmanteen kerrokseen työpisteeseeni. Siitä minulla on suora näkymä ratakiskojen yli Kaisaniemen ravintolaan. Siinä ikkunan vieressä oli siihen mennessä kirjoittanut jo monia juttuja koronaviruksesta ja sen leviämisestä. Silti ajattelin sortuvani hätävarjelun liioitteluun, kun laivaterminaalista soitin kollegalleni ja pyysin häntä laittamaan kannettavani taksiin, joka ehtisi vielä hyvin terminaaliin ennen laivan lähtöä.
Taksi saapui pian. Kollegani toimituksessa oli sujauttanut läppärini ohueen pinkkiin, keinokuituiseen mainoskassiin. Maksoin läppärini taksimatkan kortilla. Laitoin nahkahanskan käteen ja suljin taksin oven. Terminaalin kahvilassa ei ollut käsidesiä. Tarjoilija kohautti olkiaan, kun käsidesiä kysyin.
Tukholman-matkaltamme osa ilmoittautuneista oli viime tipassa jäänyt pois. Tiedettiin, että Ruotsissa COVID-19-tautia on enemmän kuin Suomessa. Tiedettiin, että tauti voi olla erityisen kohtalokas ikääntyneille ja niille, joilla on vakavia perussairauksia.
Tiedettiin, että virus saattaa tarttua pinnoilta, joita tartunnan saanut on koskettanut. Erityisesti virus näytti voivan levitä pisaratartuntana, kun infektion saanut ihminen yskäisee tai aivastaa. Koronaviruksen kantaja saattoi myös olla täysin oireeton.
Tukholmassa tutustuimme Fotografiskan näyttelyyn. Eräässä valokuvamuseon huoneessa olin kaksin naisen kanssa, joka yhtäkkiä yski monta kertaa, kovaa. Loikkasin taaksepäin. Onneksi nainen oli minusta monen metrin päässä ja vielä selin.
Paluumatkalla laivalla karaoke innosti matkustajia laulamaan. Lähdin hyttiin, koska en halunnut koskea mikrofoniin, joka kiersi laulajalta toiselle. Tunsin itseni nipottajaksi, mutta en voinut muutakaan. – Laiva kiinnittyi Katajanokan laituriin torstaina 12.3.2020.
Maailman terveysjärjestö WHO:n pääjohtaja oli julistanut koronan pandemiaksi edellisenä iltana, keskiviikkona 11.3.2020.
Koska palasin kotiin Ruotsista, en saanut mennä toimitukseen, vaan minun piti jatkaa suoraan kotiin suositeltuun kahden viikon karanteeniin.
Avasin läppärini kotona. Päärautatieaseman ratapihan sijaan katselin ikkunasta taloyhtiömme autotallikatoksen kattojen yli Tiiliruukinlahdelle, jonka ympäri kulkee suosittu ulkoilureitti. En arvannut, että palaisin työpaikalle töitä tekemään seuraavan kerran kuukausien kuluttua eli vasta kesälomani jälkeen 7. päivä syyskuuta.
Noiden kevään ja kesän kuukausien aikana näin satojen, ehkä tuhansien ihmisten ulkoilevan ulkoilemistaan siinä läheisellä kävelyreitillä, johon läppärini yli saatoin katsahtaa. Lähes kaikki muu olikin jo kiellettyä. Valtioneuvosto teki 16.3.2020 päätöksen siitä, että maassa vallitsevat poikkeusolot.
* * *
Etätöissä kotona oli rauhallisempaa kuin avokonttorin alituisessa kuhinassa. Läppärillä on kuitenkin hitaampaa ja hankalampaa tehdä töitä kuin konttorilla, jossa käytössäni on kaksi isoa näyttöä. Kotona verkkoyhteydet ovat hitaammat kuin töissä.
Jo muutaman etäviikon jälkeen aloin kaivata työyhteisöä, vaikka olen töissäni melkoisen itseohjautuva. Kaipasin niitä nopeita, mutta tärkeitä pieniä ajatuksenvaihtoja, joita toimituksessa tapahtuu joka päivä. Kaipasin lounaskeskusteluja. Kaipasin sisäpiirihuumorijuttuja, joita toisillemme heitämme hektisen työ lomassa kahviautomaatilla santsikuppia hakiessamme. Kaipasin naurua ja turhaa höpinää.
Uusi virus teki urheilu- ja kulttuuritoimittajista lähes yhdessä yössä etätöissä olevia koronatoimittajia. Ei ollut urheilutapahtumia, ei taiteen kentän esityksiä, mutta oli korona, josta riitti kysyttävää ja kerrottavaa. Yhtäkkiä meidän toimittajien piti sukeltaa virologian ja epidemiologian kiemuroihin ja tulla sieltä saman tien ulos sellaisten tietojen kanssa, jotka saatoimme kirjoittaa ymmärrettäviksi jutuiksi. Tehtävä ei ole ollut helppo.
Kotikonttorilla päivät olivat yhtä koronaa aamusta iltaan ja myös viikonloppuisin, koska tuutista tulvi pandemiaa aamusta iltaan. Oli irrottamalla irrotettava itsensä koronatietokierteestä.
Ulkoilua riitti. Onneksi Laajasalossa riittää ulkoilureittejä. Lenkeillä töiden jälkeen puhuin usein ystävien kanssa puhelimessa. Puhuimme koronasta. ”Niin kummallista”, sanoimme usein.
Kesäloman jälkeen palasin tekemään töitä konttorille. Ajoin työmatkat polkupyörällä, noin 20 kilometriä päivässä.
Pukuhuoneeseen Alma-talon alakertaan ei saanut mennä kuin neljä henkeä kerrallaan. Joskus jonotin, jotta pääsin suihkuun ja vaihtamaan vaatteet. Konttorilla sai olla vain hyvin rajattu määrä väkeä. Sallitut istumapaikat oli merkitty. Oli ilmoittava etukäteen, mikä oli oma suunnitelma, jotta meitä ei tullut paikalle liikaa.
Oli tavattoman mukavaa päästä omalle työpisteelle, vaikka kollegoja ei ollut paikalla kuin vain kourallinen. Emme uskaltaneet mennä toistemme lähelle, hädin tuskin sanoimme kaukaa moikat ja heipat. Työpisteellä töiden tekemisessä oli kuitenkin jotain normaalin tapaista.
* * *
Suomen ensimmäisestä koronatapauksesta alkaa olla nyt kulunut vuosi.
Vuoden aikana olen häirinnyt tutkijoita ja lääkäreitä koronakysymyksilläni kymmeniä kertoja. Korona-asiantuntijat ovat käsittämättömän uutterasti vastailleet kysymyksiin kesken tutkimuskiireittensä, myös iltaisin ja viikonloppuisin. Moni heistä teki keväällä ja kesällä töitä kuukausikaupalla ilman ainuttakaan vapaapäivää. Kesken haastattelujen etätöissä olleet asiantuntijat ovat availleet ulko-ovea ruokakaupan läheteille, ja he ovat joutuneet pahoitellen keskeyttämään haastattelun antaakseen lapsilleen neuvoja etäkoulunkäynnissä. Kesälomaltaankin asiantuntijat vastasivat puhelimeen, vaikka olivat saunaa lämmittämässä tai vaeltamassa Kolilla.
Korona-aika on ollut täynnä monenlaisia suuria ja pieniä pettymyksiä. On pelätty ja jouduttu luopumaan itsestäänselvyyksistä. Tunteet ovat kuumenneet turhautumisesta. Epävarmuudesta on siinnyt epätoivoa. Toisilta on kadonneet työt, toisilta terveys. Tauti on myös tappanut.
24/7 ilmestyvän uutismedian toimittajana minulla on ollut täysi työ pysyä kärryillä siitä, missä pandemiassa mennään ja samalla pitää oma pää edes osittain kylmänä. Koskaan ennen en ole näin usein juttuihini kirjoittanut, että tästäkään asiasta emme vielä tiedä juuri mitään.
Koronapotilaiden hoito on kehittynyt vuodessa paljon, kun tietoa infektiosta ja viruksesta on karttunut. Lääkearsenaali on muuttunut. Rokotetutkimuksessa on otettu ennen näkemätön loikka, koska tutkijat ovat jakaneet tutkimusten tulokset avoimesti kaikille ja koska byrokratian prosesseja on muutettu niin, että asioita tapahtuu kymmenen kertaa nopeammin kuin ennen.
Koronapandemia voidaan saada talttumaan tieteen keinoin. Tieteessä tutkimustieto myös koronan osalta on aina totta toistaiseksi. Uutisoitavaa riittää.
Kuka?
Heljä Salonen työskentelee terveystoimittajana Iltalehdessä. Salonen on valittu Suomen tiedetoimittajain liiton uudeksi puheenjohtajaksi vuoden 2021 alusta. Hän on myös SSL:n johtokunnan jäsen.
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Aluksi blogeja julkaistaan kerran kuukaudessa.
