Kaikki vuoden 2017 Tietofinlandia-ehdokkaat olivat toimittajia. Se vaivaa yhä tutkijoita. Kollaasin kuvakaappaukset: Yle, Suomen Kuvalehti ja Maaseudun Tulevaisuus.

7 | 2023

BLOGI // Tuomo Lappalainen

Toimittajia ja historiantutkijoita ei pidä asettaa vastakkain

Sosiaalisessa mediassa on ollut kesän aikana debattia akateemisten historiantutkijoiden ja historiasta kirjoittavien toimittajien välillä. SSL:n johtokunnan jäsenen, poliittista historiaa pääaineena lukeneen Tuomo Lappalaisen mielestä tutkijoita ja toimittajia ei voi pitää täysin erillisinä ryhminä, joiden rajat eivät missään kohtaa leikkaa. ”Yksittäisistä ohilyönneistä huolimatta journalismi ja akateeminen historiankirjoitus ovat, jos eivät aivan sisaruksia, niin ainakin samoista asioista kiinnostuneita ja samoja asioita tavoittelevia serkuksia”, Lappalainen kirjoittaa blogissa.

Täytyy myöntää, että provosoiduin hiukan.

Arvostamani sotahistoriaan ja Itä-Eurooppaan erikoistunut tutkija, dosentti Jussi Jalonen kirjoitti kesäkuun alkupuolella Twitteriin pitkän ketjun akateemisten historiantutkijoiden suhtautumisesta historiasta harrastuspohjalta kirjoittaviin maallikkoihin.

Jalonen kertoi oman suhtautumisensa olevan pääosin arvostava. Hän oli saanut maallikoilta paljon apua ja oli selvästi vaikuttunut myös heidän intohimostaan historiaa kohtaan.

Ketjun loppupuolella hän nosti kuitenkin yhden ryhmän tikun nokkaan: toimittajat.

Jalosella ei selvästikään ollut kovin korkeaa käsitystä journalistien kirjoittamista historiateoksista. Esimerkkinä hän mainitsi Maria Petterssonin viime vuonna ilmestyneen kirjan Suomen historian jännät naiset (Atena). Se synnytti ilmestyttyään jonkinmoisen kohun, kun joukko tutkijoita syytti Petterssonia plagionnista ja lähteytyksen puutteista.

Jaloselle tuntui kuitenkin jääneen jupakasta maku, että tutkijoiden esiin nostamia epäkohtia ei otettu vakavasti. ”Totta kai [—] kuvio kääntyi siten, että akateemiset norsunluutornissa elävät pölyiset tutkija eivät hiffanneet, miten asiat tarinallistetaan”, hän valitti.

Häntä harmitti myös, että mediassa käsitys historiantutkimuksen nykytilasta vaikutti olevan puutteellinen ja stereotypioiden vaivaama.

Jalosen silmiin oli vähän aikaisemmin osunut Yleisradiossa asiaohjelmien tilaajana toimivan Emma Taulon näkökulmakirjoitus, jossa tämä kaipasi sotien ja suurmiesten historian rinnalle ”kertomattomia tarinoita”: ilmiöiden, arjen ja ihmisten historiaa – menneisyydestä kertovia tarinoita perheistä, mielenterveydestä, yhteiskuntaluokista ja teknologiasta.

Siis juuri niitä aiheita, joita lukemattomat akateemiset tutkijat ovat viime aikoina yhä innokkaammin penkoneet.

Kirjoituksen lopussa Jalonen kuitenkin huomautti, että hänen huomautuksensa eivät koskeneet koko mediaa. ”Suomen Kuvalehdellä esimerkiksi on perinteisesti mukavia toimittajia.”

Myös hänen konkreettinen kritiikkinsä osui mielestäni hyvin maaliin. Sen enempää Pettersson kuin kustantaja eivät omastakaan mielestäni selviä Jalosen esiin nostamissa asioissa puhtain paperein. Taulon puheenvuorokin oli silmissäni oudon höttöinen.

Mutta tästä huolimatta siis provosoiduin. Miksi?

Vuoden 2017 Tieto-Finlandian jako vaivaa yhä tutkijoita

Jalosen kirjoituksesta jäi minusta puuttumaan yksi oleellinen näkökulma. Siitä syntyi kuva, jonka mukaan tutkijoiden piiri ja toimittajien ammattikunta olisivat kaksi erillistä ryhmää, joiden rajat eivät missään kohtaa leikkaa. Ikään kuin kuuluminen toiseen ryhmään sulkisi automaattisesti toisen pois.

Näinhän asia ei tietenkään ole.

”Asetelma yksinkertaistaa. Myös meissä toimittajissa on monia, joilla on yliopistotutkinto historiasta. Itse asiassa yllättävän monia”, jatkoin Twitterissä keskustelua.

Opiskelin itse poliittista historiaa Helsingin yliopistossa 1980-luvulla. Omista opiskelutovereistani useampi taisi työllistyä toimittajaksi kuin historia-alalle. Muistan jopa joitakin viestinnän opiskelijoita, jotka vaihtoivat pääaineeksi poliittisen historian, koska heistä se tarjosi niin hyvän pohjan toimittajan ammattiin.

Yksi kimmoke akateemisten historiantutkijoiden journalismikritiikille oli vuoden 2017 Tieto-Finlandian jako. Tuolloin kaikki kuusi ehdokaskirjaa olivat toimittajataustaisten tekijöiden kirjoittamia. Samoin kaikki valitsijat olivat toimittajia tai muita viestinnän ammattilaisia.

Asetelma herätti sekä huomiota että närää heti tuoreeltaan, ja Jalonenkin palasi siihen vastauksessaan minulle.

Keskustelusta syntyi kuusi vuotta sitten kuva, jonka mukaan tutkijat osaisivat kyllä kaivaa tietoa, mutta eivät jalostaa sitä yhtä vetäviksi tarinoiksi kuin ammattijournalistit. Tässä mielestäni tutkijoille tehdään vuorostaan vääryyttä. Olen itse osallistunut vuodesta 2015 lähtien Kanava-tietokirjapalkinnon valintaprosessiin ja uskallan väittää, että moni historiantutkija pystyisi kirjoittajataitojen puolesta elättämään itsensä mainiosti myös toimittajana.

Ja moni on elättänytkin. Siinä missä moni journalisti on opiskellut historiaa, moni historiantutkija on puolestaan työskennellyt jossain vaiheessa uraansa journalistina.

Tässä ei olekaan mitään kummallista, sillä historiantutkimuksen työmenetelmistä on paljon hyötyä journalismissa ja toisinpäin. Esimerkiksi lähdekritiikissä noudatetaan hyvin samanlaisia perusperiaatteita.

Historiantutkijatkin voisivat oppia journalistien työmenetelmistä

Yksi journalistisen historiankirjoituksen kiehtovimmista muodoista on jonkin merkittävän tapahtumasarjan – vaikkapa hallitusneuvottelujen – rekonstruoiminen heti tuoreeltaan. Tällöin pääasiallista aineistoa ovat yleensä tapahtumissa keskeisesti mukana olleiden henkilöiden taustahaastattelut.

Niiden yhteydessä hyvä journalisti pyrkii tarkistamaan tiedot ainakin kahdelta toisistaan riippumattomalta taholta ja myös arvioimaan kulloisenkin tietolähteensä motiiveja sekä niiden vaikutusta tämän sanomisiin. Aivan niin kuin historiantutkijakin toimii omien lähteidensä kanssa.

Tällaisia rekonstruointijuttuja tehdessään toimittaja sekä kirjoittaa itse historiaa että tarjoaa samalla materiaalia tulevan, syvällisemmän ja perusteellisemman historiantutkimuksen käyttöön. Monesti juuri tällaisen tuoreeltaan tehdyn rekonstruoinnin avulla yhteiseen muistiin jää talteen paljon sellaista, joka muuten ajan mittaan unohtuisi tai pahimmassa tapauksessa voisi jopa vääristyä.

Itse asiassa historiantutkijatkin voisivat joissakin asioissa ottaa ennakkoluulottomasti oppia journalistien työmenetelmistä.

Joskus ammattihistorioitsijoiden kirjoja lukiessa oikein harmittaa, kun huomaa, kuinka he olisivat voineet saada aiheestaan vielä enemmän irti, jos he olisivat vaivautuneet haastattelemaan aikalaisia perusteellisemmin. Esimerkiksi professori Henrik Meinanderin tuoretta Kalevi Sorsaelämäkertaa lukiessani hämmästelin, miksi ihmeessä kirjoittaja ei ollut ainakaan lähdeluettelon mukaan ottanut yhteyttä kahteen Sorsan erittäin läheiseen työtoveriin: Ulpu Iivariin ja Eero Heinäluomaan. Kenelle tahansa Sorsasta kirjoittaneelle journalistille tämä olisi todennäköisesti ollut itsestäänselvyys.

Jos siis yksittäisissä lehtijutuissa joskus esiintyy historiantutkimuksesta – niin kuin monesta muustakin asiasta – kummallisia väärinkäsityksiä, sen ei pidä antaa hämärtää kokonaiskuvaa.

Yksittäisistä ohilyönneistä huolimatta journalismi ja akateeminen historiankirjoitus ovat, jos eivät aivan sisaruksia, niin ainakin samoista asioista kiinnostuneita ja samoja asioita tavoittelevia serkuksia.

Tuomo Lappalainen


Kuka?

Tuomo Lappalainen (s. 1961) on tehnyt työuransa Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n/Otavamedian palveluksessa Suomen Kuvalehden politiikan toimittajana ja vuodesta 2014 sen ohella Kanavan vastaavana tuottajana. Hän on ollut kahteen otteeseen Historiallisen Aikakauskirjan toimitusneuvoston ja hallituksen jäsen.

Tuomo Lappalainen

BLOGI

Ajatuksia journalismista ja sen vierestä.
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Blogeja julkaistaan noin kerran kuukaudessa.


Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään