Kolmen pienen, geostrategisella avainalueella sijaitsevan kansan kohtalot ovat tältä kannalta jopa traumaattisia. Baltian tasankojen yli on vyörynyt niin ristiretkeläisten ratsuja kuin monen suurvallan panssareita. Suomi on eteläisiin naapureihimme verrattuna ollut sittenkin hieman sivussa geopolitiikan valtavirroista.
Kuvaavasti Riian hienosti toteutettu, laaja miehitysmuseo oli kuulemma rakennettu neuvostoaikana kertomaan saksalaismiehityksestä 1941-44. Latvian itsenäisyyden palautumisen jälkeen museon painopisteeksi muuttuivat näppärästi neuvostomiehitykset 1939-41 ja 1944-91, vaikkei saksalaiskausiakaan täysin ohitettu.
Kuvaavaa oli myös se, että Helsingissä suurlähettiläänä vaikuttanut Anna Žīgure huokasi tavatessamme viehkeässä Jurmalassa, etteivät baltit ole vielä saaneet julki kestävää, modernia yleisesitystä omasta historiastaan. Siksi hän kääntää parhaillaan latviaksi Seppo Zetterbergin erinomaista Viron historiaa täydentäen sitä Latviaa koskevin osin. Konstantin Pätsin elämäkerran on puolestaan tehnyt Martti Turtola – kohua nostaen, mutta lukijoita löytäen. Herkkiä kohtia historiassa balteilla siis riittää – kuten meillä on riittänyt etenkin vuodesta 1918.
Aihepiiri on minulle läheinen. Isoisäni työskenteli hetken Riiassa 1914 –”ensimmäisen globalisaation” aikana ihmisten vapaa liikkuvuus oli helppoa ja laajaa. Hän muutti nuoren perheensä kanssa reitillä Tallinna-Helsinki-Norrköping-Riika-Terijoki. Äitini kulki vauvasta asti mukana kysyen (saksaksi), ”missä on Gigin koti”. Sitten alkoi maailmansota, rajat sulkeutuivat ja isoisäni joutui monien muiden balttien lailla keisarikunnan armeijaan, Kaukasukselle.
Itse tein 1969 graduni teemasta Baltian kysymys Yhdysvaltain politiikassa 1940-1945. Se antaa yhä lähtökohtia Baltian historiapolitiikan arvioinnille ja ehkä nykyhetken linjaamisellekin. Työni jopa kopioitiin pyynnöstä presidentti Mauno Koivistolle Baltian-kysymyksen kuumassa vaiheessa 1990-91. Ainakin teksti kertoo pienten kansojen vaikeasta asemasta suurvaltojen pelissä.
*
Baltian maat eivät ole olleet läheskään aina yksituumaisia eivätkä ole täysin toistensa kaltaisia. Liettuaa ei aiemmin edes luettu Baltiaan – se oli keskeinen osa Puolan-Liettuan suurvaltaa, joka ulottui lähes Mustalle merelle. Toisaalta Suomi katsottiin usein neljänneksi Baltian maaksi – niin Hitlerin-Stalinin sopimuksessa 1939 kuin monissa läntisissä dokumenteissa. Ehkä katsotaan joissakin silmissä edelleen …
Viron ja Latvian historiapolitiikoissa voi erottaa mm. seuraavat yhteiset kysymykset
1. Miksi liiviläiset ja lätit (latvialaiset) alistuivat nopeasti saksalaisten ristiritarien valtaan 1200-luvulla ja ryhtyvät näiden liittolaisiksi virolaisia vastaan? He sen sijaan taistelivat valloittajia vastaan Yrjön yön kansannousuun 1343 saakka. Viron kukistamiseen ristiritarit tarvitsivat silti myös Tanskan apua; legendan mukaan punaristinen Dannebrog putosi taivaasta Tallinnan (Taani linn) luona innostaen juutit voittoon.
2. Kuinka laajalti balttien paikallinen ylimystö sulautui saksalaisiin? Vertailun vuoksi: suomalaiset liittyivät jokseenkin verettömästi muotoutuvaan Ruotsin valtakuntaan, vaikka luotiinkin oppi kolmesta ristiretkestä Lalleineen kaikkineen. Virossakin on toki palvottu keskiajan sankareita mm. sotalaivojen nimissä (Lembit).
3. Oliko saksalaisherruus ”800 vuoden orjuus” vai antoiko se balteille länsimaisen kulttuurin, kuten mm. Matti Klinge näki? Vai oliko totuus tässäkin puolivälissä? (”Maaorjuus” on sinänsä huono suomennos Leibeigenschafille. Zetterberg käyttääkin rinnalla termiä perintöalustalaisuus.)
4. Mitä pitäisi ajatella Baltian joutumisesta noin vuosiksi 1550-1721 Ruotsin, Venäjän ja Puolan veriseksi taistelukentäksi? Onko varottava sotilaallisen valtatyhjiön muodostumista? (Suomalaiset rykmentit tunnetusti ”vuotivat verta” näilläkin mailla ja juottivat ratsuaan ”Nevan vuossa”.)
5. Miksi saksalaiset – kartanoiden paroneista kaupunkiporvareihin ja pappeihin – pysyttelivät etäällä kansallisista talonpojista (viroksi maarahvaasta), kun Suomessa oli aina jotakin säätykiertoa ja talonpojilla jopa oma säätynsä valtiopäivillä? Miksi saksalaiset eivät juuri syttyneet ”kansalliseen herätykseen”, kun Suomessa merkittävä osa sivistyneistöä kääntyi fennomaaneiksi? Miksi saksalaiset eivät koskaan tinkineet etuoikeuksistaan, kunnes menettivät asemiaan venäläiselle nationalismille? Lopulta Hitler ”kutsui Volksdeutschet kotiin” 1939 – 700 vuoden jälkeen.
6. Kuinka yksiselitteinen on myytti vapaustaistelusta 1918-20? Unohdetaanko Baltian omat punaiset (joihin isoisäni ilmeisesti liittyi)? Vapaussodat olivat siis myös sisällissotia Baltiassakin. Saksalaisilla ja etenkin von der Goltzilla on Baltiassa pahiksen rooli – toisin kuin Suomessa. Täällä jopa Hentilät korostavat tuoreessa elämäkerrassaan Goltzin malttia punaisia kohtaan.
7. Britannia sai Baltiassa 1918-20 pelastajan roolin. Luotettiinko siksi myöhemminkin liikaa lännen apuun, ”valkoisen laivan” saapumiseen? Jopa uudelleen itsenäistymisen jälkeen.
8. Miten asennoitua uusien tasavaltojen muuttumiseen ”maalaisliittolaisiksi diktatuureiksi”? Heikensikö se yhtenäisyyttä 1939? Žīguren mukaan kolmannes latvialaisista ihailee silloista johtajaa Karlis Ulmanista, jolla on patsas Riiassa, mutta hänen hautapaikkaansa jossakin Turkmenistanissa ei tiedetä. Toisen kolmanneksen mielestä Ulmaniksen olisi pitänyt ryhtyä omaan talvisotaan. Loput kritisoivat toki lempeää diktatuuria. Konstantin Pätsiä voinee arvioida vastaavasti.
9. Olisiko sittenkin kannattanut ampua edes yksi laukaus? Puna-armeijan kovassa painostuksessa kesällä 1940 Baltian maiden uudet hallitukset anoivat liittymistä Neuvostoliittoon, mikä tietenkin hyväksyttiin Kremlissä. Vladimir Putinin Venäjä väittää liittymistä edelleen vapaaehtoiseksi. (Toki myös Hitler lavasti valtaannousunsa lailliseksi 1933.) Tietenkin vastarinta olisi ollut toivotonta – mutta väite vapaaehtoisuudesta olisi murtunut. Aito pakolaishallituskin olisi voitu luoda.
10. Liioitellaanko lännen tukea itsenäiselle Baltialle toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikana? Yhdysvallat ja Britannia (sekä Suomi!) eivät 1940 toki tunnustaneet Baltian tasavaltojen ”liittymistä” Neuvostoliittoon ja niiden edustustot Lontoossa, Washingtonissa ja New Yorkissa saivat jatkaa toimintaansa. Kuitenkin ahdistetussa Britanniassa alettiin pian vaatia Baltian sovjetisoinnin tunnustamista ja Yhdysvallatkin pehmensi nopeasti kritiikkiään.
Saksan hyökättyä itään Josef Stalin vaati johdonmukaisesti länneltä toukokuun 1941 rajojen tunnustamista. Yhdysvallat torjui sen vielä joulukuussa 1941 ja painosti Britannian samalle linjalle. Vähitellen asenteet kuitenkin pehmenivät ja Teheranissa marraskuussa 1943 Franklin D. Roosevelt de facto tunnusti Baltian kuulumisen Neuvostoliittoon toivoen ”Uncle Joelta” sentään jonkinlaista kansanäänestystä FDR:n balttilähtöisten äänestäjien tyynnyttämiseksi. Stalin tyytyi murahtamaan, että Neuvostoliiton perustuslaki tarjosi kansalaisten mielenilmaisuille monia mahdollisuuksia.
Kylmän sodan alettua 1946 länsi alkoi padota kommunismin leviämästä. Nyt kannatti korostaa omaa tukea balteille – sota-ajan myötäilyt unohtaen. Lännen propaganda ylläpiti toivoa Baltian ”metsäveljissä”. Heistä virolaiset tunnemme, mutta myös Latviassa kerrotaan olleen 20 000 partisaania ja heillä 80 000 aktiivista tukijaa. Joukkokyyditykset 1949 heikensivät toimintaa, mutta se jatkui vuoteen 1956. Veikö lännen passiivisuus Unkarin kansannousun tukemisessa heiltä viimeisenkin toivon?
11. Pidettiinkö Baltian vapautta 1960-luvulta alkaen jo pysyvästi menetettynä? Etykissä 1975 betonoitiin Euroopan silloiset rajat ja valtapiirit. Kun balttipakolaiset osoittivat mieltä Etykin juhlakokouksessa Helsingissä 1985, Suomessa puhdasoppisimmat ”virallisen ulkopolitiikan” kannattajat paheksuivat heitä auvoisen tunnelman häiritsemisestä. Suomessa monet osakunnat olivat katkaisseet suhteensa pakolaisvirolaisiin. (Itse olen aina kantanut saamaani Korp! Sakalan nauhaa, vaikka hymyilinkin pakolaisten valmentautumiselle paluuseen Viroon. Miten väärässä olinkaan!) Tilaisuuden tullen baltit ottivat itse takaisin vapautensa – ilman vieraan apua.
12 . Miten pitkälle balttien väistämätön sopeutuminen miehitykseen meni? ”Suomettumiseen” verrattuna heidän tilanteensa oli monin verroin vaikeampi – mutta missä oli niin Baltiassa kuin Suomessa sopivaisuuden raja?
Jyrki Vesikansa
Lähteitä
- The Three Occupations of Latvia 1940-1991. Soviet and Nazi takeovers and their consequenses. Latvijas Okupacijas Muzeja Biedriba (OMB) 2016.
- Jyrki Vesikansa: Baltian kysymys Yhdysvaltain politiikassa vuosina 1940-1945. Yleisen historian laudatur-työ, Helsingin yliopisto 1969.
- Seppo Zetterberg: Viron historia (SKS 2007, myös tiivistetty taskukirjaversio saatavilla).
Lisää aiheesta: SSL:n vuoden 2023 ulkomaanmatka suuntautui Latvian Riiaan.
Kuka?
Jyrki Vesikansa (s. 1941) on filosofian tohtori ja lehdistöneuvos. Baltian historiaan hän perehtyi jo lapsena sukutaustansa takia ja teki aihepiiristä pro gradu-työnsä. Väitöskirjassaan (2021) hän käsitteli Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain kilpailua. Vesikansa aloitti US:ssa kesätoimittajana 1964, oli kirjeenvaihtajana Bonnissa 1969-72 ja yhtenä päätoimittajana 1983-91. Tämän jälkeen hän vaikutti Iltalehden artikkelitoimittajana vuoteen 2018 saakka. SSL:n puheenjohtajana hän toimi 1997-2017.
BLOGI
Ajatuksia journalismista ja sen vierestä.
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Blogeja julkaistaan noin kerran kuukaudessa.
