Yhteensä 22 matkalaista, liiton jäsentä ja seuralaista, pääsi vihdoin kohteeseen, jonne suuntautuvaa reissua oli valmisteltu pitkään. Kurja pandemia oli sotkenut suunnitelmat moneen kertaan. Aivan loppumetreillä kuului vielä uutisia Lufthansan lentäjien lakosta, mutta sen vaikutukset eivät onneksi näkyneet enää lähtöpäivänä. Myös ruumaan laitetut matkatavarat selvisivät Helsinki-Vantaan 3.9.-aamun laukkuruuhkasta sekä koneen vaihdosta Münchenissä ja seurasivat kiltisti Tiranaan.
Suomessa olimme jo muutaman päivän totutelleet vetämään takkia päälle, mutta Tiranassa pääsimme jälleen helteiseen kesään. Hyvätasoinen bussi odotteli ryhmäämme kentän parkkipaikalla ja paikallinen opas Nikolla Prifti toivotti porukan tervetulleeksi.
Kolmikaistainen baana johdatti suoraa tietä kohti pääkaupunki Tiranan keskustaa. Tien varrella näkyi vierekkäin isojen automerkkien uusia kiiltäviä liiketiloja sekä kesken jääneiden talojen ”luurankoja”. ”Albanialaisilla on kaksi unelmaa: omistaa oma asunto ja omistaa auto”, Nikolla-opas kertoi. Kommunismin aikana autoja ei saanut olla kuin hallinnon johtoporukalla. Siksi autoista, varsinkin saksalaisista laatumerkeistä, on tullut tärkeitä statussymboleita.
Tirana – outo ja kiehtova tyylien sekoitus
Tiranasta on lyhyessä ajassa kasvanut miljoonan asukkaan pääkaupunki. Nostureita on joka puolella, mutta monet rakennukset näyttävät siltä, että rahat ovat loppuneet kesken rakentamisen. Katujen varsille istutetut puut tuovat vehreyttä kaupunkikuvaan.
Historialliset kerrostumat ja monenkirjavuus kuvaa rakennuskantaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen italialaisten vaikutusvalta oli suuri ja se näkyy etenkin Tiranan mahtipontisen yliopiston ja keskuspankin tyylissä. Kommunismin ajalta peräisin olevissa huonokuntoisissa betonikolosseissa asutaan yhä, aikakin joissakin kerroksissa. Tiranan keskusaukion kulmiin nousee neljä valtavaa tummasävyistä pilvenpiirtäjää, joista yksi on jo lähes valmis. Opas oli kuullut, että belgialaisen arkkitehdin suunnittelemaan valtavaan rakennukseen tulee Naton Balkanin joukkojen päämaja. Albania on ollut Naton jäsen vuodesta 2008. Maa hyväksyi ensimmäisten joukossa Suomen Nato-hakemuksen.
Opas kertoo Hoxhan kaudesta ja nälästä
Toisena matkapäivänä bussimme suuntasi Tiranasta pohjoiseen kohti Krujaa, joka on maan ammoinen pääkaupunki. Autoliikkeiden lisäksi tien varrella näkyi muun muassa sairaaloita. Oppaamme kertoi, että maan terveydenhoito, lääkärit ja sairaalat ovat sekä yksityisiä ja julkisia. Myös yliopistot ovat jakautuneet yksityisiin ja julkisiin.
Matkalla Krujaan saimme kuulla maan kommunismin kaudesta, josta Nikolla-opas kertoi avoimesti omakohtaisia kokemuksia. Toisen maailmansodan jälkeen maasta tuli kansantasavalta Enver Hoxhan johdolla. Aluksi suhteet Neuvostoliittoon olivat hyvät, mutta Stalinin kuoltua ne viilenivät. 1960-luvulla tukea haettiin Maon Kiinasta. Varsovan liitosta maa erosi 1968. Suhteet Kiinaan kylmenivät 1970-luvun lopulla ja alkoi eristäytymisen kausi. Hoxha pelkäsi hyökkäyksiä sekä lännestä että idästä ja bunkkereita rakennettiin maan eri puolille.
Oppaamme oli ollut koululainen Hoxhan valtakaudella. Hyvänä oppilaana hänet oli valittu antamaan diktaattorille kukkia. Koululaisten kuului tehdä joka vuosi kuukauden ajan maatöitä. Varsinkin eristäytymisen kaudella pulaa oli kaikesta: elintarvikkeiden määrä per talous oli tarkkaan rajattu. Nälkä oli usein vieraana.
”Vuonna 1989 kävelin 20 kilometriä vuorille hakemaan lampaiden kasvattajalta maitoa”, Nikolla kertoi. Säännöstelty ruuan määrä ei riittänyt perheelle.
Hoxha kuoli 1985 ja oppilaat oli määrätty hautajaisiin. Eristäytymistä ja kommunistista hallintoa jatkui vielä 1990-luvun alkuun Itä-Euroopan vapautumiseen. Hoxhan patsas kaadettiin Tiranan keskusaukiolta 1991 ja ensimmäiset vapaat vaalit järjestettiin 1992.
Kansallissankari Skanderbeg
Bussi kipusi kiemuratietä kohti Krujaa. Kuten muuallakin Etelä-Euroopassa myös täällä oli ilmeisesti kesän aikana satanut varsin niukasti, maasto on kuivaa ja jokiuomissa näkyi vain vähän vettä. Ruostunut sementtitehdas oli tuhonnut puustoa ympäriltään.
Maan vanha pääkaupunki Kruja on rakennettu kauniiseen rinteeseen, josta näkyy alas laaksoon. Vihollisten hyökkäilyjä ja merkkitulia varten tehtyjä vanhoja linnoituksia oli aikoinaan Albanian eri puolilla noin 150.
Kapusimme kivetettyä kapeaa katua basaarialueen läpi yhä ylemmäksi. Linnoituksen vanhojen raunioiden keskellä on Hoxhan kaudella tehty Skanderbeg-museo. Sen valmistui vuonna 1982 ja mahtipontisen tyylin suunnittelutiimiin kuului Hoxhan tytär.
Skanderbeg on Albanian kansallissankari, joka yhdisti maan 1400-luvulla ja taisteli voitollisesti ottomaanien hyökkäyksiä vastaan. Hän kuoli malariaan vuonna 1468, jonka jälkeen maa päätyi osaksi ottomaanien valtakuntaa. Tätä kautta kesti maan itsenäistymiseen 1912 saakka.
Lounaspaikastamme avautui kaunis panoraama linnoitukselle, rinteessä oleviin valkeisiin taloihin ja alas laaksoon. Näkymä muistutti hieman Italian Toscanaa.
Vainoamiskoneisto museoituna
Bussi körötteli mäkeä alas samaa reittiä ajellen Fushë-Kjurën läpi. Pikkukaupunki on saavuttanut mainetta presidentti George W. Bushin vierailun takia vuonna 2007. Bushin näköispatsas pönöttää aukiolla. Hänelle on nimetty myös paikallinen leipomo ja kahvila.
”Tarina kertoo, että Bushin kello hävisi, kun hän kätteli täällä ihmisiä”, opas nauratti. Hän toimi tuolloin oppaana Laura Bushin seurueessa.
Tiranaan päästyämme kävimme Lehtien talossa (House of Leaves), joka on synkkä museo kommunismin ajan terrori- ja vainoamiskoneistosta. Matkanjohtajamme Nils-Erik Friis kertoi, että paikallisoppaan mielestä sinne ei olisi tarvinnut mennä, koska siellä ”ei ole mitään nähtävää”.
Kaksi vuotta Hoxhan valtaannousun jälkeen maassa oli jo 18 vankilaa, joista kahdeksan pelkästään poliittisille vangeille. Koneisto kyttäsi kaikkia. Museossa oli laaja valikoima vakoiluvälineitä ja -menetelmiä. ”Vastavallankumouksellisuudesta” voitiin epäillä ja tuomita varsin hatarin perustein.
”Parempi oli, ettei puhunut tuntemattomille mitään”, oppaamme muisteli. Kehenkään ei voinut luottaa.
On arvioitu, että Hoxhan valtakaudella teloitettiin noin 6 000 ihmistä, vankiloissa viruneiden määrästä eri lähteiden arviot heittelevät 26 000–48 000 välillä, tuhansia kuoli työleireillä.
Kadun toisella puolella siirryimme tunnelmasta toiseen – isoon ortodoksiseen kirkkoon. Albaniassa on neljä uskontoa: islam, roomalaiskatolisuus, ortodoksisuus ja bektashikoulukunta. Vuonna 1968 maasta tuli ateistinen, kirkkoja tuhottiin tai muutettiin toiseen käyttöön. Tiranan iso ortodoksikirkko kiiltelee uutuuttaan.
”Sanna Marin is so cool”
Maanantaina aamupäivällä tapasimme albanialaisia journalisteja. Paikalla olivat maan journalistiliiton puheenjohtaja Aleksandër Çipa, Newsbomb-lehden päätoimittaja Anila Basha sekä Tema-sanomalehden toimittaja Ylli Pata.
Kansainvälisessä lehdistönvapausvertailussa Suomi on viides ja Albania löytyy sijalta 103. Tämä näkyy monin eri tavoin toimittajien arjessa. Maan historia ja yhteiskunnalliset ongelmat heijastuvat työskentelymahdollisuuksiin. Kansa ei luota poliitikkoihin eikä mediaan. Ihmisten on vaikea erottaa, mikä on totta ja mikä ei. Kansalaisten ja toimittajien välillä vallitsee jännite.
Korruptio on syvällä. Toimittajien mukaan mediatalojen omistajien ja politiikkojen välillä on likeinen suhde. Maan bisneseliitti omistaa 90 prosenttia mediataloista. Monet toimittajat kokevat, että tilanteessa on parempi harjoittaa itsesensuuria, jos aikoo säilyttää työpaikkansa.
1990-luvun lopussa maassa ilmestyi 25 sanomalehteä. Nyt niitä on enää 10. Radiokanavia on 17 ja tv-kanavia 15. Verkkomedioita on noin 700. Anila Basha kertoi, että online-media ja perinteinen media kiistelevät keskenään. Toimittajia on kaikkiaan parituhatta. Heidän keskipalkkansa on noin 400 euroa. Ei ole ihme, ettei ala kiinnosta nuoria.
Toimittajista parhaiten englantia puhunut Anila Basha varmaan huomasi, että nyt on kerrottu huolista ihan riittävästi ja ”varasti koko shown” huudahtamalla: ”Your prime minister Sanna Marin is so fantastic, so cool”. Basha kaivoi laukustaan kännykän ja etsi sieltä videonpätkän, jossa albanialaiset toimittajanaiset tanssivat tuenilmaisuksi Sanna Marinille. Naurunremakka täytti hotellin kokoustilan.
Kysyimme Suomen presidentin nimeä, mutta sitä ei tiennyt kukaan kolmesta toimittajasta.
Iltapäivän ohjelmassa suuntasimme bussilla Tiranasta noin 20 kilometrin päässä sijaitsevalle Dajtin vuorelle. Ylös vievä serpentiinitie muuttui yhä mutkaisemmaksi ja kapeammaksi, vaihdoimme pienempään autoon ja pääsimme vihdoin vuorella sijaitsevaan näköalaravintolaan maittavalle lounaalle. Porukan rohkeimmat leijailivat takaisin alas laaksoon gondolihissin kyydissä, korkeanpaikan kammoiset tyytyivät jännittämään pikkubussin ikkunoista avautuvia seinämiä ja jyrkänteitä. Mäenrinteessä näkyi Hoxhan aikana tehtyjä pieniä bunkkereita. Niiden suuaukot oli suunnattu alas laaksoon.
Helteinen tuhannen ikkunan kaupunki
Tiistaiaamuna siirsimme matkalaukut bussiin ja lähdimme Tiranasta etelään kohti Beratin kaupunkia. Bussin ikkunoista avautui vehreitä, kumpuilevia maalaismaisemia. Vuorten väliin jäävä laakso näytti viljavalta ja olisi sitä vielä enemmän, ellei Hoxhan kaudella kiinalaisten tuella rakennettu teräskombinaatti olisi saastuttanut maaperää ja ympäristöä. Alueelta löydettiin öljyä vuonna jo 1928 ja rustiikkisia öljypumppuja näkyi edelleen siellä täällä. Ilmeisesti osa niistä oli yhä toiminnassa.
Hyväkuntoinen tie seurasi antiikin aikaista Via Egnatiaa, joka vei Roomasta Konstantinopoliin. Kuljimme karstimaa-alueen läpi. Bussin ikkunoista näkyi kauniita pieniä järviä ja lampia, joissa on jo ammoisista ajoista lähtien viljelty kaloja. Opas kertoi, että pyöräilyturismi on löytänyt seudun. Erään lammen rannalle on rakennuttu kodan näköisiä majoja, joihin yritetään houkutella nuoria retkeilijöitä.
Mitä etelämmäksi mentiin sitä enemmän kukkuloiden rinteillä näkyi oliivipuita. Oliiviöljyn tuotannolle olisi hyvät olosuhteet, mutta poimijoita ei tunnu löytyvän riittävästi. ”Tyypit menevät Kreikkaan keräämään oliivisatoa, koska siellä maksetaan paremmin”, opas totesi.
Osum-joen varrella avautui näkymä tuhannen ikkunan kaupunki Beratiin. Se valittiin Unescon maailmanperintöluetteloon vuonna 2008 harvinaislaatuisena esimerkkiä hyvin säilyneestä ottomaanien aikaisesta kaupungista. Valkoisen kaupungin nimen se on saanut jyrkkään rinteeseen rakennetuista vaaleista taloista, joissa on satoja ellei tuhansia ikkunoita.
Berat oli aikoinaan tärkeä kauppapaikka karavaanireitin varrella. Näimme talon, jonka yläkerta oli varattu kauppiaiden majapaikaksi, alakerta hevosille ja kulkupeleille. Samalla aukiolla on kaksi hyvin säilynyttä moskeijaa. Kun maasta tuli täysin ateistinen 1968, suurin osa uskollisista pyhäköistä tuhottiin. Beratissa sijaitsevat Albanian kaksi vanhinta moskeijaa kuitenkin onneksi säästettiin. Moskeijassa oli upeita puuleikkauksia, hienoja värisävyjä ja isohko naisten parvi.
Strategisella paikalla sijaitsevan kaupungin yllä on bysantin aikainen linnoitus. Nyt sen raunioiden suojassa sijaitsee hieno ikonimuseo, jonne kapusimme 31 asteen helteessä. Onufrin, tunnetun ikonimaalarin, vanhimmat työt ovat 1500-luvulta.
Liukkaaksi kuluneesta kivetystä alamäestä selviydyttyämme maittoi kylmä juoma ja runsas lounas.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan
Kauniin Beratin jälkeen vierailimme Çobon viinitilalla. Isännän kaatamien runsaiden maistelujen jälkeen jatkoimme kohti Durrësin satamakaupunkia ja matkamme viimeistä hotelliyötä.
Durrës on Albanian toiseksi suurin kaupunki ja tärkein satama. Italian saappaan koron Bariin on matkaa Adrianmeren yli vajaa 100 kilometriä. Suomesta järjestetään Durrësiin rantalomamatkoja. Saavuimme kaupunkiin illan jo hämärtyessä, mutta näimme kerrostalojen välistä pilkottavat palmut ja meren.
Viimeinen ilta Albaniassa oli mukava viettää käyskentelemällä rantabulevardilla, nauttimalla näkymistä hiekkarannalle ja merelle. Pimenevässä illassa piti vielä kokeilla rantaravintolaa, jossa itselleni sattui matkan paras illallinen: herkullisesti grillattu meribassi.
Kaikki hyvä loppuu aikanaan – aamulla oli jäljellä enää noin 30 kilometrin matka Tiranan lentokentälle. Sen aikana kiittelimme kuljettajamme Gazim Dokon turvallisesta kyydistä, opas Nikolla Priftin hyvästä opastuksesta sekä mieliin painuneiden omakohtaisten kokemusten kertomisesta ja tietysti matkanjohtajamme Nils-Erik Friisin. Matkamme oli hänelle 15. reissu Albaniaan, joten olimme asiantuntevissa ja kokeneissa käsissä. Lämmin kiitos myös kaikille mukana olleille! Teimme yhdessä onnistuneen matkan.
Kirsti Sintonen
HUOM! Tekstissä linkit on merkitty sinisellä värillä. Klikkaamalla niitä pääset lukemaan lisää aiheesta.
