Juha Partanen Lintu-nimisen Swanin ruorissa matkalla Cherbourgista kotiin.

26.2.2019

SSL:n Kreikka-ilta 17.2.2019

Miksi Göran Schildtin Daphne-kirjat ovat vaarallista luettavaa?

Juha Partasen esitelmä valaisi meille Kreikka-illassa miksi Göran Schildtin Daphne-kirjat ovat vaarallista luettavaa: ne voivat herättää intohimon purjehdusmatkailuun ja mullistaa koko elämän.

Itse olin jo hylännyt kaikki kunnianhimoiset purjehdushaaveet eikä terveys varmasti enää kestäisikään mitään rankkoja reissuja, mutta heti Daphnen matkoihin kuluneella viikolla palattuani ajattelin, että Ranskan läpi voisi tietysti lähteä kanavia pitkin rauhallisesti jollain jokiveneellä kulkemaan Daphnen jäljillä…

Schildt itse toteaa Välimeren haaveistaan: ”Unelma että saisin omalla veneellä purjehtia tuolle merien merelle tuntui tosin rauhanteon jälkeisinä vuosina täysin toteutumattomalta unelmalta. Mutta haaveksiminen voi olla yllättävän vaarallista. Toiveet muuttuvat huomaamatta todeksi ja potkaisevat meidät liikkeelle ilman että varsinaisesti tunnemme edes osallisuutta niihin.”

Professori Timo Vihavainen on kirjoittanut suvun purjehdus- ja laivanvarustushistoriasta. Katso täysikokoinen kuva klikkaamalla kuvaa.

Maakrapu ja Välimeri

Itse olen maakrapuperheestä ja lapsuuden kesälomilla maalla jouduin tyytymään joko soutamiseen tai puolitoista-hevosvoimaiseen Larus-perämoottoriin. Pienten poikien tapaan tietysti haaveilin pikaveneestä. Ainoa kosketus purkkareihin oli iso puinen purjeveneen pienoismalli, jota uitin äidinvanhempieni huvilalla Kuortaneenjärven rannalla Etelä-Pohjanmaalla.

Sen sijaan kaikki äitini puolen seitsemän serkkuani purjehtivat lapsesta lähtien, sillä ensin enoni perheellä oli moottoripurjehtija, joka sitten siirtyi tätini perheelle, kun enoni osti lankomiehensä kanssa uuden ja isomman tilalle.

Isän puolella ainoa mieleen tuleva purjehtiva sukulainen on Venäjän tutkimuksen eläkkeellä oleva professori Timo Vihavainen – isän äiti oli omaa sukuaan Vihavainen – mutta hänet olen oppinut tuntemaan vasta myöhemmällä iällä. Timolla on mielenkiintoinen alus, teräsrunkoinen kaksimastoinen ketsi, jolla edellinen omistajapariskunta purjehti maailman ympäri ja kävi Grönlannissakin. Olen itsekin ollut kerran Timon mukana purjehtimassa tuolla veneellä päiväseltään Porvoosta Helsinkiin.

Olen kyllä joskus leikilläni sanonut, että minähän olen isän puolelta laivanvarustajasukua, sillä niin Partasen kuin Vihavaisen suvun kyvykkäimmät liikemiehet varustivat tsaarin Venäjän aikaan aluksia, ensin purjealuksia ja sitten höyrylotjia, joilla he veivät Sulkavalta halkoja Pietariin. Timo on tästä toiminnasta kirjoittanutkin ainakin sukumme kotiseudulla ilmestyvään Sulkava-lehteen.
1980-luvun alkupuolella unelma omasta purjeveneestä alkoi elää ja minulla on edelleen kotona Vene-lehden katalogi vuodelta 1983, josta katselin eri purkkarimalleja.

Välimeren rannoissa oli aina ollut minusta jotain lumoavaa ja kun kesällä 1970 ensi kertaa pääsin Italian Rivieralle ja Monacoon vanhempieni mukana, se oli alku pitkälle suhteelle, joka ei kai koskaan pääty. Merenrannat ovat aina olleet myös minun ja vaimoni yhteinen rakkaus.

Kirjoittaja ja hänen veneensä, 26-jalkainen Sunwind vuodelta 1979.

Vapauden illuusio

En enää muista, milloin luin ensimmäisen Göran Schildtin kirjan hänen retkistään Daphnella, mutta varsinkin ensimmäinen niistä, Önskeresan eli Toivematka kertoo siitä vapauden tunteesta, jonka meri tuottaa. Minulle meri on aina ollut illuusio vapaudesta: kun katson merelle, tuntuu että maailma on minulle auki kaukaisimpiakin kolkkia myöten, ei tarvitse kuin irrottaa köydet ja lähteä menemään.
Schildtin teksti henki samanlaisia vapauden illuusioita: ”No, heti Skurusundetin jälkeen laskimme ankkurin ja nukuimme kunnolla. Olimme vielä melkein Tukholman rajojen sisällä, mutta tunsimme jo ääretöntä helpotusta. Kaikki käytännön siteet menneisyyteen oli katkaistu, konkreettisin side elämään oli se hauras lanka, joka kiertyi Pariisissa Notre Damen tornien ympäri ja alapäästään kiinnittyi palmunrunkoon Välimeren rannalla.”

Vuosien unelmoinnin jälkeen 1990-luvun puolivälissä koin kolme ratkaiseva sysäystä oman purkkarin hankkimiseen.

Ensiksikin 40 vuoden ikäpyykki lähestyi ja olin vakuuttunut, että jos nelikymppisenä ei opettele purjehtimaan, sitä ei tule myöhemmin tehtyä.

Toiseksi kesällä 1995 merikapteeniserkkuni kutsui meidät Turun saaristoon veneilemään hänen vanhempiensa Doriskryssarella, joka on Daphnen tavoin kaksimastoinen puinen moottoripurjehtija, jossa sitloota on keskellä venettä eikä tavalliseen tapaan perässä. Meillä oli molempien perheiden pienet lapset – yhteensä neljä – mukana ja he nukkuivat takakajuutassa, jota Schildt kehuu, kuinka mukavaa on kun vieraat voi laittaa sinne ja he voivat siellä karistella piipputupakka yltympäri, pitää kenkiä pöydällä ja elää omaa elämäänsä ja hän voi vaimonsa kanssa olla omalla tavallaan salongissa – heittää paitansa radion päälle niin kuin herra Schildtillä oli tapana ja hänen vaimonsa voi ripottaa puuteria sohvalle.

Kolmas sysäys liittyy tähän ammattiimme, jonka ansiosta moni meistä kokee asioita, joista tavalliset ihmiset eivät pääse osallisiksi: kesällä 1996 puhuin itseni toimittajajoukkoon, joka lähti uudelleen rakennetun perinnepurjealus Albanuksen neitsytmatkalle Helsingistä Maarianhaminaan.

Lopulta syksyllä 1996 kiersin ostoaikeissa tutkimassa käytettyjä purjeveneitä. Joskus loka-marraskuussa kävimme tyttäreni Tiian kanssa koepurjehtimassa kotisatamassamme Haukilahdessa myytävänä ollutta 26-jalkaista Sunwindiä ja tyttäreni kautta opin ymmärtämään, mitä Schildt tarkoitti lämpimällä suhteellaan Daphneen. Paluumatkalla venesatamasta kotiin Tiia istua nakotti vieressäni auton etuistuimella, katsoi minua kauniilla tummilla silmillään ja totesi spontaanisti, että ”isä, haluan Hannan meille perheenjäseneksi” – veneen nimi oli Hanna sen edellisen omistajaperheen rouvan mukaan. Tytär ei siis pyytänyt ostamaan venettä vaan ottamaan sen meille perheenjäseneksi.

Tytär jakoi isänsä purjehdusinnostuksen ja hän on aikuisena jatkanut purjehtimista oman perheensä kanssa.

Schildt ja Poseidonin temppeli

Veneen ostosta seurasi monia asioita kuten se että perustin 2004 Suomeen purjehduslehden Pro Sail Magazinen, joka ilmestyy edelleen, vaikka itse jätin sen parin ensimmäisen numeron jälkeen. Sen myötä kävin Azoreilla legendaarisessa Peter´s Caféssa, joka on Atlantin yli purjehtijoiden kokoontumispaikka, ja ehdin vielä tavata vanhan Peterin, joka kävi istuskelemassa nimeään kantavassa kahvilassa. Kävin Orustissa katsomassa, miten Ruotsin hienoimmat veneet tehdään ja pääsin kokeilemaan, miltä tuntuu ajaa Suomen legendaarisinta avomerikilpapurtta, Ramm-Schmidtien Tarantellaa, joka on huippukuntoinen vanha Swan vuodelta 1970.

Kun Daphnen seikkailut oli luettu, aloin lukea ruotsalaisia purjehduskirjoja – ennen kaikkea niitä, joissa liikutaan Välimerellä kuten kulttuurimatkaaja Ebbe Gustafssonin teoksessa Seglar i Medelhavet. Svedut ovat aivan toista luokka purjehduskansana kuin suomalaiset, mutta Schildtin voittanutta sieltä ei löytynyt.

Hänen asemaansa kuvaa esimerkiksi Ebbe Gustafssonin toteamus kirjassa Från Långviken till Tarsus, kun hän saapuu Attikan eteläkärjessä sijaitsevaan Kap Sunioniin, joka tunnetaan Poseidonin temppelistään: ”Göran Schildt har naturligtvis också suttit här uppe: ”Klarblått i morgonljuset med öarna seglande som fjärran isberg låg Egeiska havet bakom templets havsfrätta kolonner, öriket mot vilket vi skulle segla. Aldrig har jag med sådan fröjd sett fram mot en etapp som denna morgon.”

Ettei elämä jää elämättä

Olen aina ollut tällainen numero- tai rajapyykkimaagikko ja nelikymppisenä hankitun purjeveneen jälkeen seuraava etappi oli vastassa kymmenen vuotta myöhemmin.

Olin aina sanonut, että elämä pitää elää niin ettei 50-vuotiaana huomaa sen jääneen elämättä. Alkuvuodesta 2006, kun 50-vuotispäiväni häämötti marraskuun alussa, aloin miettiä, mitä elämässä on jäänyt tekemättä ja oli kaksi asiaa, joita en ollut vieläkään tehnyt: en ollut kirjoittanut kaunokirjallista otetta ilmentävää kirjaa enkä purjehtinut Välimerellä.

Kirjan päätin kirjoittaa nuoruusvuosistani Leevi and Leavingsin Gösta Sundqvistin kaverina – ”Cyrano ja hullu koira” tuli painosta juuri sopivasti 50-vuotispäiväkseni – mutta sitten piti päästä purjehtimaan. Välimerestä tuli tietysti mieleen Göran Schildt ja kun löysin viikon purjehduskurssin, jonka reittiin kuului Schildtin kreikkalainen kotisaari Leros, oli helppoa valita se.

”Illaksi saavumme Pandelin kylään, Göran Schildtin kotipaikkaan Leroksen saarella. Pittoreskeja taloja, pieniä värikkäitä kalastajaveneitä, jotka ovat kuin lastenkirjoista, ja tavernoja. Tämä on Daphnen kotisatama, Eki toteaa. Krisse oikaisee, että Daphnen kotisatama on seuraavassa lahdessa Alindassa ja Schildtin kotitalo jossain Alindan kylän rinteillä”, matkapäiväkirja sunnuntailta 2.7.2006 kertoo. En enää muista, kumpi heistä oli enemmän oikeassa.

”Valitsemme rannan ravintoloista Zorbaksen. Ravintola on täynnä, paljon puheensorinaa ja musiikki jossain taustalla. Tarjoilija on hurjan näköinen todella skrode nainen, jolla on paksut pitkät kiharat puoliselkään asti pannalla kokoon koottuna. Lahdella olevat veneet hohkaavat himmeän valkoisina pimeydessä ja Bavarioiden mastot nousevat korkealle korkeuksiin”, kuvailen tunnelmallista iltaa Leroksella.

Loppujen lopuksi Leros hiipui vain yhdeksi matkan saarista, jokaisessa niistä oli oma viehätyksensä mutta hienointa oli purjehtia niiden välejä – samoja vesiä, joita Schildt oli Daphnellaan purjehtinut – ja käydä muun muassa Levithan saarella, jota asutti vain yksi ravintolaa pitävä perhe ja kaikki saaren vieraat olivat purjehtijoita.

Viiniä sitlootassa Lerokseen saapumisen jälkeen.

Swanilla Cherbourgista

Siitä lähtien kun olin ensi kertaa lukenut Göran Schildtin Toivematkan, yksi keskeinen unelmani oli ollut purjehtia kirjan tarinan tavoin Suomesta Välimerelle – tai vastakkaiseen suuntaan, jos se onnistuisi helpommin.

Olin myynyt oman veneeni pois 2009 enkä ollut sen jälkeen purjehtinut muidenkaan veneissä, koko haavekin oli jäänyt jo taka-alalle, kun olin vuonna 2012 toteuttanut toisen vastaavanlaisen unelman ja ajanut vanhalla Ferrarilla Italiasta Suomeen. Mutta sitten alkuvuodesta 2014 sain puhelinsoiton, jollaista en uskonut enää koskaan saavani…

Olen kirjoittanut tapahtumasta ensin Nokian verkkopuolen historiikin ”Nokian jalokiven” ja sittemmin Auto- ja liikennetoimittajien historiikin kirjoittamisen vuoksi edelleen kesken olevan kertomuskokoelman tarinassa Purjehdusmatka:

”Serkku soitti loppuiltapäivästä kesken kokouksen. Istuin kokoushuoneessa Korpivaarantiellä Korsossa, kun vanha kommunikaattorini soi. Olin unohtanut laittaa sen äänettömälle ja soittoääni yllätti minut. Kun puhelimen ruutu kertoi soittajan, päätin vastata saman tien. Serkun äänestä ei voinut päätellä, mistä on kyse, mutta jotain erikoista asiaa hänellä oli.

´Vieläkö sinä kirjoittelet niitä purjehdusjuttuja?´, serkku kysyi salaperäisesti. En ollut kirjoittanut enää moneen vuoteen, mutta sovimme, että soittelemme illalla uudestaan. Samaan aikaan kuitenkin ajattelin, että olipa serkulla kuinka mielenkiintoinen tai taloudellisesti tuottoisa projekti tarjolla, nyt minun olisi sanottava ei.

Nyt en voi tarttua mihinkään, ehdottipa hän mitä hyvänsä. Vannotin itseäni, että varsinkin meneillään olevan kirjaprojektini vuoksi minun olisi sanottava ei kaikkein kiehtovimpiinkin ehdotuksiin.
Illalla serkku sitten soitti uudestaan ja meni suoraan asiaan: ´Olen ostanut 57-jalkaisen Swanin Välimereltä, haluaisitko lähteä purjehtimaan sitä Suomeen?´

Kaikki vanhat unelmat ja haavekuvat tulvivat hyökyaallon lailla päähäni. Jos en olisi istunut tuolilla, minua olisi pyörryttänyt. Mieletön juttu.

Purjehdusporukkamme isot Bavariat Leroksella.

Pyörittelin valmiiksi suuhuni varaamaani ei-sanaa kielelläni pienen tovin. Koko yli 50-vuotisen elämäni aikana kukaan ei ollut tehnyt minulle vastaavaa tarjousta ja siitä lähtien, kun olin lukenut Göran Schildtin kirjoista ensimmäisen, Toivematkan, Önskeresanin, olin unelmoinut purjehduksesta välimerelle niin kuin Schildt teki Daphnellaan. Tai miksei sieltä Suomeen, jos se olisi helpommin toteutettavissa.

Ja vielä Swanilla… Jos jotain purjevenettä olin aina ihaillut niin vanhoja klassisia Swaneja. Serkun ostama 57-jalkainen oli niitä Sparkman & Stephensin legendaarisen suunnittelutoimiston piirtämiä perinteisen näköisiä kaunottaria, joista Swanin kautta maailman tunnettu tarina oli saanut alkunsa. Pekka Koskenkylä oli ollut tarpeeksi hullu ottaakseen Suomesta yhteyttä USA:han ja onnistunut saamaan sieltä piirustukset ensimmäiseen Swaniin, 36-jalkaiseen, yksitoistametriseen lasikuituiseen purjeveneeseen, joka näki päivänvalon 1966.

Olin saanut maistaa Swanilla purjehtimista niin legendaarisella 37-jalkaisella Tarantellalla, joka oli voittanut Gotland Runtinkin monta kertaa, kuin 65-jalkaisella kaksimastoisella Fazer Finlandilla, joka oli aikoinaan kiertänyt maailman ympäri Whitbread-kisassa. Mutta nyt olisi tilaisuus päästä klassikko-Swanilla oikein pitkälle purjehdukselle.

Tiesin etten voisi päästää tätä tilaisuutta käsistäni. Serkku kertoi, että toinen serkkumme – merikapteeni ammatiltaan ja ikänsä purjehtinut kaveri – oli niin töissä kiinni, että ei päässyt mukaan. Mutta minä olin vapaa. Minä en antaisi minkään kahlita itseäni. 60-vuotispäivä oli enää muutaman vuoden päässä ja kukaan ei ollut aiemmin tarjonnut minulle vastaavaa mahdollisuutta. Tätä en voisi päästää käsistäni. Vuosikymmenien unelmani toteutuisi noin vain, ilman rahaa, ilman vaivaa.

Pyörittelin eitä vielä kielelläni, mutta se ei tullut ulos suustani. Hetkeä myöhemmin nielaisin kieltäytymiseni ja kuulin itseni kysyvän, milloin siirto oli tarkoitus toteuttaa. Koko matkan ajaksi en pystyisi irrottautumaan töistäni, mutta ehkä voisin lähteä jollekin legille. Samalla kalkyloin päässäni eri mahdollisuuksia, milloin minun pitäisi toivoa matkan toteutuvan.

Serkku kertoi, että vene lähtisi Barcelonasta huhtikuun alkupuolella ja sen oli arvioitu saapuvan Suomeen toukokuun alussa. Mutta hetkinen – minulla oli huhtikuun 23.-24. päivä työmatka Le Touquet´hen Kanaalin rannalle. Jos vene olisi samoihin aikoihin Kanaalissa, voisin hypätä Le Touquet´sta tai vaikka Calais´sta mukaan.”

Niin pääsin maistamaan unelmaa, jonka Göran Schildtin Toivematka oli synnyttänyt ja muut hänen kirjansa ruokkineet. Lopulta astuin Swanin kyytiin Cherbourgissa, jonka jälkeen yövyimme laiturissa vain Oostendessä, muuten tulimme kotiin yötä päivää. Samainen Swan nimeltään Lintu on sittemmin tullut monille televisiokatsojille tutuksi Atlantin yli -ohjelmassa, jossa serkkuni on purjehtinut sillä Harkimoiden jo koko kansan tuntemien julkkisten kanssa.

Teksti: Juha Partanen Kuvat: Juha Partasen kotialbumi

Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään