Arvoisa Uuden Suomettaren Säätiön puheenjohtaja, hallituksen jäsenet ja toimelias asiamies

Hyvät kollegat

Suuret kiitokset palkinnosta, joka yllätti minut täysin, kun ideasta ensi kerran kuulin. Todettakoon, että en vain jäävännyt itseäni päätöksestä, vaan poistuin huoneesta, kun asiaa käsiteltiin säätiön hallituksessa. Palkintorahoille on hyvää käyttöä Matin mainitsemassa väitöskirjahankkeessa ja kaikessa siihen liittyvässä.

Kun Matti viittasi elämänuraani, niin sallittaneen hieman muistella sen alkua. Pohdin sitten yleisemmin journalistien muistelemisen ongelmia ja opetuksia.

Haettuani keväällä 1964 kesätoimittajan paikkaa Uudesta Suomesta toimituspäällikkö Jopi Ruotsalainen soitti jonkin ajan kuluttua kertoen, että minulle olisi töitä ulkomaanosastossa – olihan käynyt ulkomailla ja osasin jopa sellaista harvinaista kieltä kuin englantia. Muun ohessa olin nimittäin tehnyt kolmen opiskelukaverini kanssa huiman reissun Pohjois-Afrikkaan vanhalla Mersulla. Matkan olimme rahoittaneet kirjoittamalla kuvitettuja selostuksia ennen muuta Kotiposti-lehteen. Juttujen leikkeet olin tietenkin liittänyt hakemukseeni. Tuollainen seikkailu oli ihanassa nuoruudessamme mahdollinen – sponsoreitakin löytyi.

Ensimmäinen kesäkuuta astuin sitten kai kymmenen tienoilla aamupäivällä Lönnrotinkadun toimitukseen. Oli hiljaista, mutta aamuvuorolainen ohjasi minut pitkää käytävää pitkin ulkomaanosaston tyhjään huoneeseen. Hyödynsin aikani osaston runsasta lehtivalikoimaa, kunnes paikalle saapui vuorossa ollut listamies, niin kuin silloin sanottiin. Hänellä oli meneillään kuuma romanssi työtoverinsa kanssa, joten lehdenteko jäi vähemmälle. Listamies toivotti kuitenkin tervetulleeksi, otti päivän lehden käteensä ja alkoi opettaa: ”Tämä on petiittiä, tämä bourgeois´ta, tuossa on STT:n uutisliuskoja, ala otsikoida ja käsitellä niitä.”

Siinä oli minun työhön perehdyttämiseni. Tosin tiesin jo ennestään, mitä petiitti ja bourgeois olivat. Äitini oli saanut Partio-lehden taiton valmiiksi illan suussa 28. lokakuuta 1941 ja lähtenyt kävelemään kohti Eiran sairaalaa. Synnyin siellä vähän ennen puolta yötä Kaivopuiston ilmatorjunnan ampuessa kunnialaukauksia. Hieman vartuttuani seurasin, kun isäni taittoi Kone Oy:n henkilöstölehteä halkaistulla perunalla ja luki Suuren leikkikirjan oikovedoksia. Oikolukumerkit opin ennen kertotaulua. Kumma juttu, mutta myös kaikki lapsemme ovat työskennelleet toimittajina.

Rekrytointi oli siis ennen sattumanvaraista ja työhön ohjaaminen vähäistä, mutta ehkä luonnonmenetelmä seuloi sopivat journalistit. Silti ihailen nykyisiä nuoria toimittajia. He ovat koulutettuja, kielitaitoisia, esiintymiskykyisiä ja muutoinkin fiksuja. Boheemisuutta ei juuri näe ainakaan työaikana. Kunniajäsenemme Eero Saurin ja A-P Pietilän tuoreet muistelot herättävät kuitenkin kysymään, liikkuvatko nykyiset journalistit riittävästi ihmisten parissa.

Googlaamalla löytää tietoja helpommin kuin aiemmin toimituksen leikearkistoa ja hakuteoksia penkomalla. Kännykällä saa ihmisiä kiinni kaikkialta, kun vielä 1960-luvulla Helsingistä ei ollut suoraa puhelinyhteyttä edes Joensuuhun, saati vaikkapa Bonniin. Oli tosin painettu puhelinluettelo ja siinä korkeidenkin päättäjien yhteystiedot. Parhaiten heitä sai kiinni kello 17 tienoilla, kun he olivat vaihtamassa paitaa iltamenojaan varten. Kerran uskalsin kuitenkin soittaa jossakin devalvaatiokuviossa lähellä puolta yötä Suomen Pankin pääjohtajalle filosofian tohtori Koiviston julkiseen puhelinnumeroon. ”Luulin, että olin irrottanut tämän töpselin seinästä, mutta se olikin tuo toinen puhelin”, kuului kommentti – ja puhelu katkesi.

Muistelot ja ennen muuta Pietilän päiväkirja – siis alkuperäislähde – kertovat, millaista vaivaa ainakin osa meistä entisajan journalisteista näki tavatakseen tietolähteitä. Oli roikuttava usein kosteissakin tilaisuuksissa ja rakennettava luottamusta. Konsultin silmissä tämä saattaa näyttää tehottomalta – mutta tietoja ja jopa skuuppeja saatiin.

Toki on hallittava lähdekritiikki: Pentti Renvallin mukaan lähteellä on aina jokin tehtävä. Etenkin uutisvuodossa sen motiivia kannattaa arvioida – mutta journalistin tehtävä on kertoa olennaisista asioista uutisen seurauksista yleensä välittämättä.

Talousjournalismissa naisilla oli toki valttikortti: moni johtaja halusi kertoa juurta jaksain tyttöparalle, miten asiat oikein olivat. Ja tytöt osasivat olla ah niin vastaanottavaisia. Pääsivät pöydässä sitä paitsi yleensä isännän viereen.

Saurin muistelmat puolestaan kertovat, millaista vaivaa entisajan reportterin oli nähtävä juttujaan varten. Ei niitä infoissa rakennettu – niitä vähättelemättä. Aktiivisuudella tiedotustilaisuuksissa voi rakentaa luottamusta, jota pystyy myöhemmin hyödyntämään.

Pietilän päiväkirjoissa on kuitenkin lähdesuojan ongelma. Olen korostanut jo kesätoimittajakursseilla – niitä alettiin Usarissakin sittemmin pitää – että uutislähteen suojaaminen on pyhä asia. Sitähän testataan tuolloin tällöin oikeudessakin. Pietilä kertoo teoksessaan kuitenkin monen kohu-uutisen lähteen, vaikka jotakin sentään suojaa. Onko lähdesalaisuus yhtä ikuinen kuin vaikkapa lääkärin tai papin salaisuudet? Pankkisalaisuuden kestokin on ongelma yrityshistorian kirjoittajalle.

Minulla ei ole selkeää vastausta – ja historiantutkijana kannatan tietenkin lähteiden avoimuutta. Asiasta olisi kuitenkin hyvä keskustella. Muun ohessa vaikkapa SSL:n mediapiirissä.

Näillä ajatuksilla ja muisteloilla vielä kerran kiitos palkinnosta!

Jyrki Vesikansa