Kammoksutti, koska tuntui, että en osaisi vastata kunnolla.
Joitain apurahoja saatuani aloin kirjoittaa kirjaa, josta tuli Monimuotoisuus, ja se on tavallaan 300 sivun vastaus tuohon kysymykseen.
Monimuotoisuuden hupeneminen on vaikeampi juttu kuin ilmaston lämpeneminen siinä mielessä, että siitä ei tule hälyttäviä uutisia, niin kuin maastopalot, tulvat ja maan kuivuminen, jota ihmiset ovat jo nyt paossa päiväntasaajan lähellä.
Enkä tiedä, osaanko vieläkään vastata baarinpöytäkeskustelussa kovin hyvin tuohon pelkäämääni kysymykseen. Saattaisin alkaa saarnata ja tylsistyttää kuulijan, jonka otsa kopsahtaisi pöytään. Monimuotoisuus, biodiversiteetti, on laaja juttu, se on hankala tutkiakin: kuinka selvittää täysin varmasti ja empiirisesti, mitä tapahtuu suurissa ekosysteemeissämme, metsissä ja soilla, jos tehdään näin tai noin? Pitäisi olla kaksi samanlaista ekosysteemiä, joissa tehtäisiin eri toimia ja vertailtaisiin seurauksia. Sellaista ei voi tehdä. Joten on pakko pystyä tekemään päätelmiä puutteellisillakin tiedoilla. On pakko tutkimisen lisäksi tutkailla ja pohdiskella.
Sitä olen kirjassa tehnyt. Ja tuo kysymys, ehkä vastaisin siihen nyt, jälleen parin vuoden vierittyä, vastakysymyksellä. Elämä maapallolla on miljardeja vuosia vanha, ja kaikkialla, missä se on päässyt versomaan, lopputulos on sama: elämä erikoistuu, syntyy uusia variaatioita, näiden variaatioiden vuorovaikutussuhteita, elämän verkko.
Miksi sillä ei olisi merkitystä, että lajeja ja elämän muotoja on niin paljon, miljoonia? Se on ollut elämän ominaisuus maapallolla aina, kaikki elämä on luonnonvalinnan ja evoluution myötä syntynyt ja järjestynyt siten, että yksittäisen lajin näkökulmasta monimuotoisuutta on lopulta ympärillä runsaasti. Kun sitä aletaan nopeasti leikata, kuten ihminen tekee, en biologina pysty kuvittelemaan tilannetta, jossa sillä ei olisi merkitystä.
Mutta kirjassa pohdiskelen tätä pidemmästi ja kouriintuntuvammin.
*
Kirjoitan nyt uutta kirjaa, jossa katson luontoa toiselta kantilta, luonnon puolustajien näkökulmasta. Sen kirjoittamiseen johti vähän itsekeskeinenkin pohdiskelu: miksi minulle on aina tärkeää sanoa ääneen, että en ole luonnonsuojelija? Miksi siihen pitää ottaa kantaa? Mitä pahaa siinä olisi, jos sanoisi olevansa luonnonsuojelija?
Ystäväni, biologi ja tutkija, sanoi, että eikö se ole aika luonnollista, että biologi myös haluaa suojella luontoa. Että sen kieltäminen ja sen pitäminen vääränä ja pahana on sama kuin sanoisi lääkärille, että sinä et nyt muuten saa haluta pelastaa ihmishenkiä.
Ihminen, joka päätyy tutkimaan elollista luontoa, tai kirjoittamaan siitä ammatikseen, kuten olen tehnyt 20 vuotta, melko suurella todennäköisyydellä rakastaa luontoa ja jos näin on, pohjalla on ehkä yhtä suurella varmuudella halu myös suojella sitä.
Mutta tätä on vaikea myöntää, sanoa ääneen. Tätä kysymystä kohti olen mennyt, ja tuo uusi kirja, Heräämisiä, julkaistaan syksyllä.
Tietysti, kun olen toimittaja, tämä suhde luontoon ja siihen liittyvät pohdinnat ovat vielä aivan erityisiä. Toimittajanhan pitää olla objektiivinen ja pyrkiä totuuteen. Kun tekee juttuja, sen työn täytyy tapahtua journalistin ohjeiden mukaisesti.
En ole jostain syystä kokenut tämän asian ja luonnon puolustamisen välillä ristiriitaa. Toki ihmisen arvot näkyvät usein jotenkin siinä, mistä hän päätyy kirjoittamaan, ja koska olen kirjoittanut paljon haavoittuvista ja puolustamista tarvitsevista luonnon järjestelmistä, onhan tämän taustalla oma arvomaailmani, se että pidän luontoa tärkeänä. Mutta ne kriittisimmät tilanteet toimituksessa: en voisi kuvitella, että niissä jokin muu kuin journalismi olisi tärkeämpi.
*
Journalismi on yhdenlainen kahlekuninkuuslaji. Sen tekeminen sisältää hetkiä, jolloin on tavallista tärkeämpää säilyttää tyyneytensä. Minulla on ajatukseni, mielipiteeni, toiveeni, arvoni, yhteiskunnassa on ihmisiä, joita arvostan ja ihailen ja ihmisiä, joita en voi sietää, mutta toimittajana palvelen journalismia.
Väitän, että tällaisten asioiden käsittely on toimittajille paljon helpompaa kuin yleisesti luullaan sen vuoksi, koska journalismin tekemisen prosessi on myös äärimmäisen vapauttava ihmiselle.
Minä saan luopua itsestäni, kun teen journalismia. Saan olla lomalla itsestäni. Tuo oman itsen haihtumisen prosessi, joka vaikkapa uutisen kirjoittamiseen liittyy, on itselleni yksi suurimpia nautintoja journalismissa.
Mutta nyt olen päätynyt tekemään kirjoja, ja se on taas toisenlaista. Pakko sanoa: se on rasittavampaa ja salakavalammin kuluttavaa juuri tästä syystä. Minä on läsnä, sen on melkein välttämättä oltava, jos haluaa kirjoittaa 300 sivua tekstiä, joka jonkun pitäisi jaksaa lukea.
Minulla on seuraava kirjasuunnitelma odottamassa syksyllä julkaistavan kirjan jälkeen, mutta olen varma, että palaan journalismin pariin. Olen kasvanut kirjoituskoneen nakuttaessa suljetun oven takana, isäpuoleni kirjoittaessa pakinoita ja kolumneja freetoimittajana, varhaiselle eläkkeelle jääneenä päätoimittajana, enkä siltä nakutukselta pääse karkuun, vaikka näppis pitääkin hiljaisempaa ääntä kuin 1980-luvun alun Facit.
Nyt on kevät, maaliskuun loppu. Luonto herää. Menen rannalle, katson lintujen saapumista, sadoin, tuhansin, sitä ihmeellistä luonnonnäytelmää. Tunnen kuuluvani myös siihen maailmaan, elolliseen luontoon. Nämä todellisuudet ovat minussa olemassa samaan aikaan. Ehkä sitä kaikkea on helpompi kantaa mukanaan ja jäsentää, mitä vanhemmaksi tulee.
Teksti: Juha Kauppinen
