SSL onnitteli Maarit Niiniluotoa hänelle myönnetystä Pro Finlandia kunniamerkistä. Pyysimme Maaritilta kotisivuillemme kirjoitusta hänen journalistin matkastaan tähän päivään. Kuva: Vili Haapaniemi.

Maarit Niiniluoto: “Äidin neuvo: VOIT VALITA OMAN TIESI, kulje siihen suuntaan kuin haluttaa!”

“Muistan aina kun äitini sanoi minulle seuraavat sanat: Ei sinun tarvitse olla 40 vuotta Helsingin Sanomissa, vaikka me isän kanssa tapasimme siellä sodan aikana. Ei kaikkien Niiniluotojen tarvitse tehdä samaa. Kyllä voit valita oman tiesi, kulkea siihen suuntaan kuin haluttaa.”

Äiti, kulttuuriosaston päällikkö Marja Niiniluoto, oli viisas nainen kun hän, isäni, päätoimittaja Yrjö Niiniluodon äkkikuoleman jälkeen toisella puolella maapalloa 1960-luvulla jäi nelikymppisenä leskeksi kolmen koululapsen, minun ja veljieni kanssa. Hän jäi tekemään uraa ja tukemaan viisaasti kasvuamme. Äiti teki sen älykkäästi, pienin elein, kannustaen, vain sanomalla. Yksi hänen sloganeitaan oli, että ihmisten on aina autettava toisiaan.

Me asuimme lähellä Jätkäsaarta, Hietalahden toria, Sinebrykoffin maltailta tuoksuvaa kaljatehdasta, leikimme pihalla lähes sadan lapsen kanssa Hesarin isossa asuintalossa, joka oli rakennettu pommitetun talon tilalle. Minä elin kulttuurikodin kasvattina, soitin klassista pianolla kymmenen vuotta, luin vanhempieni kirjahyllyjä, rakastin salaperäistä kummisetääni, säveltäjä Uuno Klamia. Tajuntaani tunkeutui samaan aikaan niin Markus-sedän lastentunnit, Pekka Puupää -elokuvat, putkiradiostamme kaikuvat Olavi Virran ja Metro-tyttöjen iskelmät, Pecos-Bill –sarjakuvat, pätkikset, Karjalan piirakoita leipovat evakkotädit, Muistatko Monrepos –iskelmän kauniin Karjala kaihon, kimaltelevat kyyneleet, osaksi elämää.

Yliopistolla opiskelin draamakirjallisuutta, taidehistoriaa, sosiologiaa, viestintäoppia. Tentin Michelangelon käsien asentoa Sikstiiniläiskappelin seinillä. Valmistuin hum.kandiksi nopeasti, ja halusin päästä ulkomaille Ranskan yliopiston stipendiaatiksi rajakaupunkiin Strasbourgiin. Siellä suoritin ranskalaisen kielen ja kulttuurin ylimmän asteen diplomin ja sain kuunnella humanistisen tiedekunnan kaikkia luentoja. Törmäsin herraan nimeltä professori Abraham Moles, jonka luentosarja Kitschistä oli luova minulle ehjän kuvan kokonaisesta kulttuurista.

Päinvastoin kuin Suomessa, kitsch ei merkinnytkään luennoitsijallemme mitään epämiellyttää ja naurettavaa, vaan kulttuurien synteesiä. Kitsch oli tapa nähdä kulttuuri kokonaisuutena ja tajuta tuon sanan sisältämä syvällinen viisaus. Molesin mukaan kitsch niin rakennustaiteessa, arkkitehtuurissa, musiikissa merkitsi tapaa, jolla alemmat yhteiskuntaluokat saivat halvalla nautittavakseen suuren osan ylempien säätyjen ja sosiaaliryhmien kalliista kulttuurista. Muistan kun tuijotin silmäni soikeiksi uusklassisia palatseja ja niiden aikaansaamia valkoisia ikkunapuita pienissä mökeissä.

Kun palasin Suomeen 1970-luvun alussa, huomasin ilmapiiriin heti muuttuneen. Ihmiset kulkivat kivisin kasvoin toistensa ohi tai menivät kadun toiselle puolelle. Tämä antoi minulle yllättäen vapauden olla mitä halusin. Sodanjälkeinen Suomi lehtikuvin ilmestyi 1976, samoin Kiina suomalaisten silmin. Kari Suomalaisesta kirjoitin ensimmäisen vakavan kirjan Ihmisen ääni 1978. Hän todisteli tässä opuksessa olevansa nimenomaan populaarikulttuuria, ilmestyvänsä neljä kertaa viikossa Helsingin Sanomien artikkelisivulla. Kirjoitin Karista 1990 uuden kirjan Karin ääni, olin myös mukana hänen ja patterinpäällikkönsä kanssa Karin sodassa Muistojen rintamalla.

Olin ollut 1970-luvun Suomen Kuvalehdessä ja 80-luvulla olin jo Uuden Suomen leivissä. Hanuri ja hattu oli Esa Pakarisen muistelmat 1980. Aihe alkoi kiehtoa minua Varkaudessa pidetyssä Pakarisen-seminaarissa, jossa Tapio Rautavaara tuli kesken kaiken junalta mölyämään. Felix Esaiasin köyhä tausta, taiteilijoitten ristiriitaiset välit, koko elämän jatkunut virallisen arvostuksen puute, nämä kiehtoivat mieltäni. Kiersin myös Esaan iltamissa ja keikoilla nähdäkseni miten kansanviihdyttäjä ottaa yleisönsä. Suomea kuvaa kustantajan kirjoittama valmis takakansi ”Ratkiriemukas teos rakastetun kansanviihdyttäjän elämästä.” Täytyi oikein sormella osoittaa, että mies oli 1930-luvulla ostamassa hirttoköyttä jatkuvan nälän ja köyhyyden takia.

Siks oon mä suruinenToivo Kärjen elämänkerta 1980, räjäytti ulostuloineen Groovyssa, jossa Kärki soitti vain nuoruutensa jazzia ja ikivihreitä sekä vain yhden ainoan iskelmän, kirjan nimen. – Veikko Vionojan talvisotapiirroksia ilmestyi italialaisen kustantamon julkaisemana hänen rintamalla tekemiensä autenttisten piirrosten mukaan 1984. Sen painaminen Italiassa osoitti minulle konkreettisesti, kuinka varovaisia Suomessa tuolloin oltiin.

Olin saanut kutsuja saapua kirjastoon ketomaan kirjoistani, ja sitten tuli ensimmäinen keikkapyyntö. Olin kesällä 1984 Ikaalisten Sata-Häme soi -tapahtumasssa juontamassa Eila Pienimäen konserttia Luona vanhan veräjän. Olimme vanhassa puutalossa, joka oli täpötäynnä. Ulkona satoi kaatamalla. Yleisö oli hiirenhiljaa. Uskomaton tunnelma jäi minulle Kärjen kauniiden sävelmien ja hänen 1950-luvulla löytämänsä laulajatytön tunnelmissa.

Lähdin sieltä bussilla Helsinkiin suoraan Käpylän puuhuvilaan ystävättären valkoviinikutsuihin. Kun tulin sisään, joukko kysyi, missä olin ollut. Kerrottuani he olivat hyvin hiljaa. Se jälkeen eräs tunnettu runoilija kysyi osoitellen: Mitä kansalle kuului? Suomessa tunsin olevani yhtäkkiä ikätoverieni kanssa eri leirissä. Jostain syystä se ei enää minua häirinnyt. Olin valinnut, vielä tuolloin, yksinäisen tien.

Uuden Suomen loputtua minusta tuli freelance loppuiäkseni. Sulle salaisuuden kertoa mä voisin, Harmony Sistersin tarina 1992-93 (ruots. laitos) juoksutti minua jo Ruotsissa vuoden ajan, ja tuo opus kasvoi myös historiikiksi naisten tulosta viihteeseen yleensä. Iso antologia Nainen sodassa toi siskot heidän sivuilleen, Yleisradion sotavuosien naistoimittajat sekä uuden ystäväni, Viipurin teatterin Tuire Orrin. Legendaariset 1930 – 50 -lukujen suomalaiset naissanoittajat pääsivät kirjaan Suomi I tanssilavoilta tangomarkkinoille. Mainittuun opukseen kirjoitin muun muassa koko tanssilavaperinteen historian ja rillumareista jätkän sankaruuden aikana.

Kun Neuvostoliitto oli hajonnut, tuli aika kirjoittaa suomalaisen sota-ajan viihdytystoiminnan historia niin rintamalla kuin kotirintamalla 1939-45. Sain tuon tehtävän tilaustyönä ja tein sitä kolme vuotta arkistoja penkoen ja vanhoja taiteilijoita  jututtaen. Tuloksena oli kirja On elon retki näin eli miten viihteestä tuli sodan voittaja 1994-1995, joka meni yliopistolle tenttikirjaksi sekä Turussa että Helsingissä.

En voi koskaan unohtaa noita vuosikymmeniäsi 1990-2012 Radio Suomen Iskelmäradiossa. Haluan kertoa olleeni myös 1995-2005 opettamassa tangon historiaa Seinäjoen ammattikorkeakoulussa. Ja Asikkalassa Toivo Kärki- tapahtuman taiteellisena johtajana vuosina 1999-2005. Sydämeni on jäänyt näihin maisemiin.

Radioteatterille kirjoitin Yhtä Köyttä -yhdistystä 1977-90, television puolella olin muun muassa Tapulikylän perhesarjan käsikirjoittaja, Tanssit stadissa -ohjelmassa viihteen historian kolumnistina ja Vadelmakallion iltamien suunnittelijana, käsikirjoittajana ja esiintyjänä kolmen kesän ajan TV ykkösessä.

Tätä kaikkea ei minun ollut tarkoitus kertoa teille Suometar-illassa. Olen ollut luennoimassa sotavuosista Tukholman Suomi-instituutissa, kaksi kertaa Ranskan Suomi-instituutissa aiheesta La guerre et la culture, Hampurin merimieskirkon 100-vuotisjuhlassa Suomen ja Saksan sävelsillassa ja Brysselin kansainvälisessä melankolia -seminaarissa 2001, missä esitelmöin suomalaisesta tangosta. Niin, ja puhumattakaaan, että olin suomalaisessa tangodelegaatiossa kertomassa tangon historiasta sekä Buenos Airesissa ja Montevideossa Uruguayssa 2000-luvulla. Yleisö eläytyi niin, että osa itki.

Olen tässä ohessa kirjoittanut isästäni teokseen Isä, elämäni ensimmäinen mies, isästä ja Marskista teokseen Mannerheim tuttu ja tuntematonOlavi Paavolaisen suhtautumisesta sota-ajan taiteeseen ja viihteeseen teoksessa Ristivetoa Kankkulassa. Uuno Klamista olen luennoinut kansainvälisessä seminaarissa ja kirjoittanut hänestä antologiaan. Aiheita riittää. Luennoin aiheesta Itäkarjalaiset iskelmät jatkosodan aikana 1941-44 Kuusamon Vienan Karjala-seminaarissa 2006 ja olin mustassa iltapuvussa juontamassa Annikki Tähden 50-vuotisturneeta pohjoiseen asti 2003…

Juhlien juhla oli Suomen kansalliskirjastossa pidetty suomalaisen äänilevyn 100-vuotisjuhla 2001.

Vähitellen ovat ihmiset paukuttaneet minua selkään ja sanoneet, että taisit olla sittenkin oikeassa. Ehkä me tajuamme sen vasta nyt. Sitten he kertovat punastellen tavanneensa toisensa tanssilavalla.

Maarit Niiniluoto

Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään