Suometar-päivään torstaina 12. tammikuuta osallistui yhteensä runsas sata henkilöä – liittomme jäseniä ja kutsuvieraita. Tällä kertaa tilaisuus järjestettiin Ravintola Töölössä eli entisen Helsingin kauppakorkeakoulun tiloissa. Joillekin osallistujille paikka oli nostalginen, olivathan he siellä aikoinaan hikoilleet tenteissä.
Tänä vuonna Suometar-päivän tilaisuus sattui poikkeuksellisen liukkaaseen ja jäiseen aikaan, mutta se ei ollut onneksi suuremmin osallistumisten esteenä.
Tilaisuuden avasi liiton puheenjohtaja Kirsti Sintonen. Hän korosti Suometar-päivän merkitystä SSL:n lippulaivana.
Suometar-sanomalehden ensimmäinen numero ilmestyi 12.1.1847. Nyt tästä tuli kuluneeksi 176 vuotta.
”Liitto kunnioittaa perinteitään ja vaalii juuriaan, mutta haluaa elää ajassa. Tästä on osoituksena muun muassa viime syksyn jäsentapahtumien aiheet ja tänään vietettävän Suometar-päivän keskustelun teema”, Sintonen totesi.
Lue lisää: Suometar-päivä on SSL:n lippulaiva
Panelistit toimittaja-kirjailija Markus Leikola, toimittaja Nina Järvenkylä ja valokuvaaja Kaisa Rautaheimo keskustelivat Media sodassa teeman alla muun muassa aiheista: kuka auttaa toimittajaa sota-alueella, mistä saa tietoa ja kuka kertoo totta. Keskustelua johti liiton johtokunnan jäsen Pertti Nyberg.
Monilla journalistipalkinnoilla palkittu Ylen toimittaja Antti Kuronen on antanut kasvot Ukrainan sotatilanteesta raportoinnille. Hän osallistui keskustelun teemaan Itä-Ukrainan Toretskissa tehdyn vaikuttavan videon välityksellä.
Tekniikka toimi hienosti ja paneelin loppupuolella Antti Kuroseen saatiin vielä suora puhelinyhteys ja kuultiin tuoreimmat kuulumiset.
Maarit Tyrkkö tallensi Kurosen videon.
Miten toimittaja saa tietoa sodassa?
Paneelikeskustelua pohjusti Markus Leikolan alustus. Hänen mukaansa metodit tiedon hankkimiseen ovat samat kuten muuallakin: omat havainnot, haastattelut, silminnäkijät, asiantuntijat, edushenkilöt ja niin sanottu ”off the record”.
Tärkeitä ovat erilaiset kirjalliset lähteet, muu media ja nykyisin sosiaalinen media. Somen merkitys on kasvanut suuresti ja sen suhteen täytyy tietysti olla tarkkana siinä, mikä on totta ja mikä ei. Leikola piti Ukrainan sotaa ensimmäisenä aitona somesotana.
Jutun hankinnan haasteita tuovat toki erilaiset rajoitukset, turvallisuusriskit sekä propaganda puolin ja toisin. Leikolan mukaan Venäjän propaganda on paljon helpompaa tunnistaa kuin Ukrainan. Isoin ongelma ei useinkaan ole faktojen oikeellisuus, vaan niiden kontekstointi ja relevanssi.
Suuri apu toimittajalla on paikallisen kielen hallinnasta sekä maan ja alueen historian tuntemuksesta.
Leikolan mukaan Ukrainan sodalla on erityispiirteensä.
”Sota vaikuttaa edelleen kummalliselta 11 kuukautta jatkuttuaan”, Leikola pohti. Perinteisen maasodan narratiivi yhdistyy ultramoderniin digisodankäyntiin monin eri tavoin. Lisäksi lukuisat paradoksit vaikeuttavat strategiatason selitysmallien rakentamista.
Fikserit ovat avainasemassa
Paneelin osallistujat korostivat jutunteossa fiksereitten tärkeyttä.
Fikseri on toimittajan paikallinen apulainen kohdemaassa, joka voi oman suhdeverkostonsa avulla auttaa muualta tullutta toimittajaa esimerkiksi haastattelujen järjestämisessä, tulkkauksessa, kuvauspaikkojen etsinnässä, liikkumisessa, majoittumisessa ja monissa muissa käytännön asioissa. Fikseri tuntee alueen ja ihmiset.
”Fikseri on kulttuurien välinen tulkki”, monilla sotatoimialueilla työskennellyt Leikola kiteytti.
Jokainen paneeliin osallistunut oli työssään käyttänyt niin Ukrainassa kuin muuallakin paikallisia fiksereitä. Kukaan ei halunnut paljastaa, mitä fiksereille maksetaan.
Turvallisuus ja pelko
Yleisöä kiinnosti myös se, millaisia turvallisuuskursseja sota-alueelle meneville järjestetään ja ovatko toimittajat käyneet niitä. Jokainen korosti, ettei toimittajan pidä mennä ”soitellen sotaan”, vaan varovainen pitää olla. On olemassa muun muassa HEAT-turvallisuuskursseja ja Punainen Ristin erikoiskursseja, joihin toimittajat voivat hakea muutaman vuoden välein.
Kukaan panelisteista ei myöntänyt pelkäävänsä.
”Ei pelota. Saan nukuttua. Kun tulen takaisin kotiin, kropan jännitys laukeaa”, Nina Järvenkylä kertoi. Hän teki Ukrainan sodasta juttuja Iltalehteen ja heräsi Kiovassa räjähdykseen, kun sota alkoi.
”Toiset viihtyvät adrenaliinin kanssa paremmin kuin toiset. Toimittajia kuolee sodissa myös omaa tyhmyyttään. Otetaan liian uhkarohkeita riskejä”, Leikola sanoi.
Panelistien taustalla juhlasalin isolla valkokankaalla pyöri Helsingin Sanomien kuvaajien ottamia vaikuttavia kuvia Ukrainasta. Osa niistä oli Kaisa Rautaheimon. Hänelle sodan pahin kokemus oli HS:ssa ilmestyneen raiskausjutun tekeminen.
Yleisöä kiinnosti myös toimittajien vakuuttaminen sotatoimialueille lähdettäessä. Eri tiedotusvälineillä tuntui olevan erilainen käytäntö, mutta joka tapauksessa vakuutuksista on huolehdittu.
Ihan lopuksi yleisöä vielä kiinnosti, kuinka sodassa käy.
”Rauha syntyy, kun se on molemmille osapuolille paras vaihtoehto”, Leikola ennusti ja vakuutti, että Venäjä ei sotaa voita.
Katso Heljä Salosen koostama videoklippi tilaisuudesta.
Teksti: Eeva-Liisa Vallin ja Kirsti Sintonen
Kuvat: Heljä Salonen
Markus Leikola pitää sotaan liittyviä katsauksia Facebookissa. Ne löytyvät osoitteesta Markus Leikola Works. Hän oli puhumassa Ylen Viimeinen sana -ohjelmassa 9.12.2022 median toiminnasta kriiseissä. Ohjelma löytyy Yle Areenasta.
