Arvoisat kutsuvieraat, hyvät kollegat
Edesmenneen jäsenemme, professori Martti Häikiön mukaan yhteisöjen historiassa kiintoisia ovat ennen muuta niiden alku ja loppu. Välillä on monenlaista puurtamista, ehkä jopa kriisejä, mutta tämä on sittenkin toisarvoisia alkuun ja loppuun verrattuna.
Kuten tästä salista näemme, 120-vuotiaan liittomme loppua ei näy. Se oli kylläkin lähellä 1970-luvulla – puoluelehtijärjestelmän rapauduttua. Uudistumalla liittomme selviytyi uhasta. Välivaiheet sitä ennen olivat puolestaan olleet enimmäkseen kovin hiljaisia. Liittomme alku oli sen sijaan kuohuva – suurlakon, eduskuntauudistuksen ja niin sanottujen sortokausien keskellä.
Journalistien yhteistoimintaa oli Suomessa toki ollut 1870-luvulta alkaen eli niin kauan kuin ammattikunnasta saattoi ylipäänsä puhua. Erityisen merkittävä oli 1899 koettu Sanomalehdistön päivä, jonka pääjärjestelijöitä olivat Uuden Suomettaren toimitussihteeri ja liittomme ensimmäinen puheenjohtaja J.V. Messman eli Miesmaa sekä Päivälehden Eero Erkko. Tilaisuuden musiikki tilattiin nuorelta Jean Sibeliukselta. Siitä jäi elämään etenkin sävelruno Suomi herää eli Finlandia.
Sitten sortovuosien linjakiistat katkaisivat keskinäiset siteet. Uusi järjestökuvio syntyi suurlakon 1905 molemmin puolin puoluelehdistön pohjalla – täydennettynä myöhemmin Maalaisliitto-Keskustan ja äärivasemmiston omilla liitoilla.
*
Avainroolissa liittomme varhaisissa vaiheissa oli maisteri Kaarlo Nestori Rantakari – värikäs vaikuttaja ja sittemmin harmaa eminenssi, jonka elämäkerta on jo vuosikymmeniä odottanut valmistumistaan. Pian demarien kuuluisasta Forssan kokouksesta palattuaan hän loi Suomalaisen Puolueen ensimmäisenä puoluesihteerinä Kansallisessa Kokoomuksessa edelleen sovellettavan organisaation eli puolueen nykyaikaisessa mielessä. Monet hänen ideansa olivat vuosikymmeniä edellä aikaansa, mutta verkottumisessa hän pääsi alkuun. Yksi suomettarelaisen verkon silmistä oli meidän liittomme, jonka puheenjohtaja hän oli vilkkaassa toimintavaiheessa 1910-luvulla – silloin kukoistukseen nostamansa Uuden Auran päätoimittajana.
Rantakari ymmärsi olla sitomatta liittoamme tiukasti taustapuolueeseen, kun muut nykyään aatteellisiksi kutsutut journalistiyhdistykset olivat kauan kiinteä osa puoluekoneistoaan. Meille riitti säännöissämme edelleen oleva luonnehdita ”suomenmielinen, kansanvaltainen”. Sekä jo tuolloin toteamus ”miesten ja naisten”, vaikkei esimerkiksi Uudessa Suomettaressa ollut koskaan naistoimittajaa. Uuteen Suomeen heitä palkattiin 1920-luvulta alkaen.
*
Liittomme puolusti alkuvuosinaan vahvasti journalistin vapautta niin uutisten kohteiden kuin median omistajienkin suuntaan. Esimerkit kuulostavat ajankohtaisilta.
Niinpä Savottaren nuori päätoimittaja Akseli Lipponen oli paljastanut, että rehujunaa oli seisotettu Mikkelin ratapihalla kymmenisen tuntia, vaikka karjaa kuoli Kuopion seudulla nälkään. Liikennetarkastaja Granfelt oli nostanut uutisesta painokanteen ja Lipposelle oli koitunut skuupista sakot sekä käräjöintikuluineen kaikkiaan tuhannen markan eli nykyrahassa 5.000 euron kulut. Lipponen pyysi liiton tukea vaatimukselleen siitä, että kustantaja maksaisi laskun. Tulosta en tiedä – kuopiolaislehden muuten omisti Saastamoisen suku – mutta ainakin liitto yritti vaikuttaa.
Akseli Lipponen siirtyi pian Uuteen Suomettareen ja toimi pariin otteeseen liittomme sihteerinä. Hänen pojanpoikansa puhui eduskunnan puhemiehenä liittomme satavuotisjuhlassa.
Toimittajien asema lehtien omistajien suuntaan oli keskusteluteemana myös liittomme vuosikokouksessa 1912. Alustuksessaan Yrjö Kataja valitti, miten toimittaja saattoi saada potkut, jos ei ole ”syystä tai toisesta alistunut tanssimaan johtokunnan pillin mukaan jossakin toimitusta koskevassa asiassa”. Vuosikokous päättikin vaatia lehtien omistajilta kirjallisia työsopimuksia sekä toimittajan asemasta ”malliohjesääntöjä” eli 1967 vihdoin tehdyn alan työehtosopimuksen edeltäjää.
*
Rinnakkaisyhdistystemme lailla liittomme hoiti aluksi siis myös ammatillista edunvalvontaa, mutta tavoitteli samalla ammattikunnalle yhteistä järjestöä. Porvarillisen Keskusvaltuuskunnan välivaiheen kautta nykyinen Suomen Journalistiliitto perustettiinkin 1921. Pian siihen liittyivät myös demaritoimittajat ja aikanaan äärivasemmiston edustajatkin.
Liitollemme yhteisen – tai kuten silloin sanottiin, ”yleisen” – journalistijärjestön syntyminen merkitsi toimikentän kaventumista ja myös toiminnan hiljentymistä. Pienellä ammattikunnalla ei riittänyt intoa eikä voimia rinnakkaiseen toimintaan. Monet liittomme aktiivit vaikuttivat nykyisessä Journalistiliitossa, vaikka ajoittain valiteltiinkin, ettei jäsenistömme saanut yhteisessä järjestössä kokoaan vastaavaa asemaa. Hiljentymiseen vaikutti myös lehtien aatteellisten rajojen myllertyminen itsenäistymisvuosina.
Liittoamme piti hiljaisina vuosikymmeninä pystyssä etenkin raha. Pilalehdellään vaurastunut Onni V. Tuisku oli testamentissaan määrännyt liittomme ja nuorsuomalaiset valvomaan lahjoituksensa käyttöä nimeään kantavassa säätiössä, joka ylläpiti ensin toimittajien lepokotia Tuusulassa ja on sen jälkeen muutoin tukenut journalistien virkistäytymistä. Säätiö on tukenut tämänkin juhlan järjestämistä. Liitollamme on myös edustus 1921 perustetussa Uuden Suomettaren säätiössä, joka on tukenut ennen muuta journalistien jatkokoulutusta – uusi asia tuolloisessa Suomessa. Akseli Lipponenkin sai apurahan opintomatkalle Petsamoon.
Vaikka liiton toiminta rajoittui toisinaan lähes tyystin vuosikokoukseen ja ehkä siellä kuultuun sponsorin esitelmään – tarjoilua unohtamatta – ei hiljaista vaihetta pidä vähätellä. Sen aikana liitto nimittäin vaurastui niin lahjoituksia hankkimalla kuin muun muassa järjestämällä mannekiininäytöksiä ja myymällä mitaliaan. Näin hankitun ja sittemmin karttuneen pääoman tuella on toimintaamme pystytty 1980-luvulta alkaen voimistamaan. Alkuun tuotto toki jaettiin lähes tyystin henkilökohtaisina virkistysapurahoina jäsenille. Nykyään tätä tehtävää hoitaa samoin vaurastunut Tuiskun säätiö.
Hyvät kuulijat
Kuten alussa sanoin, liittomme olisi voinut sammua 1970-luvulla. Toimintarutiinit olivat toki soljuneet vuosikymmeniä. Puheenjohtajina, lähinnä keulakuvina olivat olleet arvovaltaiset päätoimittajat, kokouspöydän heille olivat kattaneet pitkäaikaiset sihteerit Väinö Nuorteva eli pakinoitsija-professori Olli ja Salama Hirvonen sekä rahastonhoitaja, Uuden Suomen konttoripäällikkö Gabriel Pätynen. Toiminnan funktio oli sen sijaan yhä hämärämpi puoluelehtijärjestelmän murentuessa. Liitolle keskeinen Uusi Suomikin julistautui ”riippumattomaksi porvarilliseksi” 1976.
Toimintaympäristö muuttui muutoinkin. Journalistien ammattikunta kasvoi voimakkaasti. Etenkään pääkaupunkiseudulla nykyisen Journalistiliiton piiriyhdistys ei riittänyt hoitamaan paisuneen jäsenkunnan tarpeita, vaan esimerkiksi Uusi Suomi-konserniin perustettiin Helsingin Sanomalehtimiesyhdistyksen alainen toimitusosasto 1969. Se oli tavallaan liitollemme rinnakkainen organisaatio.
Valtakunnallinen liitto, jonka nimi oli kanssamme hankalasti samankaltainen, muuttui puolestaan perinteikkäästä ammattikillasta taistelevaksi etujärjestöksi, joka voitti alan ensimmäisen lakkonsa 1972. Samaan aikaan journalistien ay-toiminta puoluepolitisoitui, kuten monet asiat Suomessa. Syntyi myös lukuisia journalistien erityisyhdistyksiä – Naistoimittajista Taloustoimittajain Kerhoon.
Myös alan koulutus laajentui. Lehtikilpailussa keskeistä oli Sanomain toimittajakoulun aloittaminen 1967. Ennen muuta: Ajan henki, die Zeitgeist, muuttui. Radikalismin vyöryssä liittoamme alettiin kutsua ”juoksuhautayhdistykseksi”. Tuskin toiminnassamme oli katetta pilkkanimelle, mutta ajan tunnuslauseita oli ”älä luota keneenkään yli 30-vuotiaaseen”. Olimme kovin kaikkitietäviä.
*
Eräänlainen pitkä keskiaika liitossamme päättyi komeasti 75-vuotisjuhliin 1981. Kollegamme Raimo Markkanen oli joskus tokaissut, että pienten apurahojen sirottelun sijaan jäsenistölle voisi tarjota kunnon päivälliset Kämpin Peilisalissa. Näin tapahtui – tosin KOP:n kustannuksella ollessani sattumalta sen tiedotuspäällikkö.
Juhlaillallisten ohella saatiin aikaan Salama Hirvosen laatima 75-vuotishistoriikki, jossa on runsaasti dokumentteja liiton alkuajoilta. Teoksen ilmestyessä oli jo siirrytty uuteen aikaan Jukka Knuutin johdolla. Ensimmäistä kertaa puheenjohtaja ei ollut arvovaltainen päätoimittaja, vaan alle 40-vuotias Uuden Suomen toimituspäällikkö. Myös muutoin johtotehtävissä vaihtui sukupolvi. Rahastonhoitajana oli jo 1967 aloittanut Pentti Oslamo US-yhtiön talousjohdosta. Hän jatkoi varovaisena kultasormena pitkälle 2000-luvulle.
Vuodelta 1920 periytyneiden sääntöjen uudistaminen oli aloitettu jo 1980. Liiton tarkoitus oli ajanmukaistettu ”suomalaista kansanvaltaa puolustavien” yhdyssiteeksi, kun taas sana ”kansanvaltainen” oli pudotettu vuonna 1920 tarkoituspykälästä kansalaissodan jälkimainingeissa. Sääntöjen modernisointia tärkeämpää oli kuitenkin toiminnan elvyttäminen.
Ensinnä liitto alkoi järjestää jäsenmatkoja eri lehtitaloihin. 1990-luvulla Hannu Salokorpi aloitti yhteismatkat uudelleen itsenäistyneeseen Viroon. Muutakin järjestettiin perinteisen apurahojen jakamisen rinnalla.
Merkittävää toisaalta oli, että Uuden Suomen viimeinen painettu numero ilmestyi 30. marraskuuta 1991. US-verkkolehti alkoi ilmestyä 2007, mutta liitto oli menettänyt kotipesän, jossa monet käytännön asiat oli hoidettu. Tosin oli myös jännitteitä usarilaisten ja liiton muun jäsenkunnan kesken. Kuvaavasti muuan maakuntien mies väitti kirjeessään, että ”helsinkiläiset” olivat sortaneet häntä apurahojen jaossa. Todellisuudessa purnari oli saanut liiton tai Tuiskun apurahan viidesti eli useammin kuin kai kukaan muu.
US:n surutyötä hoidettiin 1992 perustetussa Uuden Suomen toimitusseurassa. Se otti haltuunsa US:n perinteisen vuosipäivän 12. tammikuuta, jolloin päätoimittaja Johannes Koroman kaudella oli kutsuvieraille järjestetty debytanttikonsertteja. Niillä oli esiintynyt muun muassa nuori Karita Mattila.
Toimitusseuran työ huipentui Uuden Suomen 150-vuotisjuhlaan 1997. Sen jälkeen toiminta yhdistettiin käytännössä liittoomme, jossa alkoi seuraava kehitysvaihe. Systemaattiseen strategiatyöhön kuului muun muassa ahkerasti vastattu jäsenkysely ja toiminta-ajatuksen pelkistäminen. Jäsenet toivoivat liitosta toimivaa yhdistystä, ei pelkkää apurahojen jakajaa. Erityisesti kaivattiin tilaisuuksia kollegoiden tapaamiseen. Myös osallistumista mediakeskusteluun kannatettiin.
Strategian mukaan ensisijaista ei ollut toiminnan määrä, vaan laatu. Varottiin siis uupumista voimavarat ylittävään touhuamiseen – sehän on yleistä yhdistyselämässä. Toimintaohjelma onkin kasvanut runsaassa neljännesvuosisadassa vähän kerrallaan nykyiseen monipuolisuuteen, kuten olemme kaikki kokeneet. Eikä laadusta ole mielestäni tingitty.
Jäsenpohjassa korostettiin liiton pysymistä ammattijournalistien yhteisönä. Alusta asti mukaan on otettu median liikkeenjohdon edustajia tuomaan antoisia lisätietoja ja -näkemyksiä. Muihin tehtäviin, kuten ministereiksi siirtyneet ovat voineet myös pysyä jäsenkunnassamme, mutta johtokunta on aina pidetty ammattijournalisteilla.
Koska liittomme luonteesta oli toisinaan epätietoisuutta, otimme sääntöuudistuksessa 2005 jäsenhakemukseen kahden suosittelijan vaatimuksen. Salaseura emme silti ole. Toimme sääntöihin myös johtokunnan erovuorot jo sen takia, että muutoin vallan ja liiton omaisuuden ”kaappaaminen ei vaatisi järin suurta järjestöosaamista”, kuten Eero Karisto luonnehti liiton satavuotishistoriassa.
*
Ensisijaista on ollut toiminnan monipuolistuminen. Uuden Suomen toimitusseuralta perimme siis Suometar-päivien vieton vuosittain 12. tammikuuta tienoilla. Haettavien apurahojen rinnalle loimme vuotuisen Olli-palkinnon, josta on tullut alalla arvostettu huomionosoitus.
Kulttuurimatkat aloitimme vierailulla Tampereelle. Niistä on tullut vuotuinen, suosittu perinne. Ulkomaanmatkojen perinne elvytettiin 2001 Berliinissä, sen jälkeen olemme vuosittain reissanneet kiintoisiin kohteisiin. Ohjelmassa on ollut niin asiaa, kulttuuria kuin keskinäistä kanssakäymistä. Matkoille olemme ottaneet mukaan myös jäsenten seuralaisia pienestä lisämaksusta.
Vuosikokouksissa on yleensä esitelty sen sponsorin näkemyksiä. Viestintää olemme sen sijaan pohtineet säännöllisessä mediapiirissä. Vähitellen on kaikkiaan muotoutunut selkeä ohjelmakalenteri, jonka tunnette omakohtaisesti. Osallistujia on ollut aina mukavasti. Jäsenmäärämme on pysynyt vuosikymmeniä vahvasti yli 200 journalistin.
Hyvät kuulijat
120-vuotias Suomalainen Sanomalehtimiesliitto lähtee siis kohti 125-vuotisjuhlaansa elinvoimaisena. Merkittävää on sekin, että meitä ovat johtaneet pian vuosikymmenen verran naiset – Maarit Tyrkkö ja Kirsti Sintonen. Eihän siinä ole enää edes mitään merkillistä.
Jyrki Vesikansa
