Huhtikuussa kanadalainen kaivosyhtiö teki talvivaarat. Lumet sulivat epätavallisen rajusti Kanadan pohjoisosassa sijaitsevassa Yukonin territoriossa. Vesivyöry yllätti alueen suurimman kultakaivoksen Eagle Goldin. Kun kaivoksen poistovesialtaat täyttyivät, se päästi ympäristöön 43 miljoonaa litraa myrkyllistä arsenikkipitoista jätevettä.
Yukon on vaikeakulkuinen ja harvaan asuttu territorio ja tapaus olisi todennäköisesti jäänyt pimentoon ilman Kanadan valtion edistyksellistä paikallisjournalismin tukiohjelmaa, Local Journalism Initiativea. Jutun tehnyt toimittaja oli juuri alkanut työskennellä Yukonissa tukiohjelmasta saadulla rahoituksella. Paljastuksesta tuli yksi tutkivaa journalismia julkaisevan The Narwhal -sivuston luetuimmista jutuista viime keväänä.
Kanadan viime vuonna käynnistynyttä paikallisjournalismin tukiohjelmaa pidetään menestyksenä jo nyt. Sen tarkoituksena on ehkäistä uutiserämaiden syntymistä lähettämällä toimittajia paikkoihin, joissa heitä ei muuten olisi. Valtio on perustanut hanketta varten 50 miljoonan Kanadan dollarin eli noin 32 miljoonan euron suuruisen rahaston, joka jakaa medioille avustuksia paikallistoimittajien palkkaamiseen viiden vuoden ajan. Toimittajia on palkattu jo noin 200.
Uutiserämailla tarkoitetaan journalismityhjiöitä, joita syntyy, kun lehtiä lopetetaan ja yhteisöt jäävät ilman paikallisia tapahtumia ja päätöksentekoa käsittelevää journalismia. Ilmiö on erityisen haitallinen Suomen ja Kanadan kaltaisissa harvaan asutuissa maissa, joissa myös kansallisten vaalien vaalipiirijärjestelmä edellyttää monipuolista ja riippumatonta alueellista journalismia.
Suomessa paikallisjournalismin eroosio on kiihkeämpää kuin muissa Pohjoismaissa. Suomesta on 2010-luvulla kadonnut fuusioiden ja lakkautusten seurauksena noin 30 Sanomalehtien Liiton jäsenlehteä. Jo ennen koronakriisiä lehtikuoleminen ennustettiin jatkuvan. Jyväskylän yliopiston tutkija Panu Uotila arvioi Maaseudun Tulevaisuudessa, että Suomeen on jäämässä vain 10 – 15 päivälehteä, kun niitä on tällä hetkellä 31.
Muissa Pohjoismaissa valtio on tukenut journalismia 50 – 70 miljoonalla eurolla vuodessa.
Suomessa ei ole ollut vastaavaa mediatukea lainkaan sen jälkeen, kun harkinnanvarainen lehdistötuki lopetettiin yhdistämällä se puoluetukeen vuonna 2008. Sen vuoksi myös journalismin tukemiseen liittyvät käsitykset ja keskustelut ovat vanhanaikaisia, kuin Kekkosen aikakaudelta.
Suomessa journalismin tukemiseen suhtaudutaan oudon nihkeästi.
Maailmalla sellaisetkin tahot, jotka ovat aiemmin pitäneet valtiontukia riskinä lehdistönvapaudelle, ovat kääntäneet kelkkansa ja suosittelevat niiden käyttöönottamista. Esimerkiksi kansainvälinen Toimittajat ilman rajoja -järjestö kannustaa nyt valtiota tukemaan ”laatujournalismia”. Euroopan neuvosto suositteli vuonna 2019 kaikille jäsenvaltioilleen, että ne varmistavat journalismin toimintaedellytykset monipuolisten valtiontukien avulla. Ajatuksena on, että lehdistönvapauden suurin uhka on journalismin väheneminen olemattomiin.
Suomessa ajatellaan kuitenkin edelleen, että valtiontuet rajoittavat lehdistönvapautta. Varsinkaan harkinnanvaraista tukea ei ymmärretä lainkaan, vaikka se on jossain muodossa käytössä kaikissa sivistysmaissa paitsi Suomessa. Myös muiden Pohjoismaiden mittavat mediatuet ovat harkinnanvaraisia.
Viime keväänä koronakriisi iski voimalla suomalaiseen journalismiin, joka oli jo ennestäänkin vakavassa kuihtumiskierteessä. Mainostulot romahtivat, pahimpia kärsijöitä olivat paikallislehdet.
Sain huhtikuussa mahdollisuuden tehdä liikenne- ja viestintäministeriön toimeksiantona ehdotuksen journalismin tukemisesta koronakriisin aikana ja sen jälkeen. Ehdotukseni noudatteli uutta kansainvälistä keskustelua ja Euroopan neuvoston suosituksia siitä, miten journalismia on mielekästä tukea median digitalisoitumisen aikakaudella. Ehdotus oli pitkälti samanlainen kuin onnistuneena pidetty Kanadan malli. Ajatuksena oli tukea nimenomaan journalismia eikä mediayhtiöitä. Tarkoituksena oli, että päätoimittajat voisivat hakea tukea kohdistetusti toimittajien palkkakuluihin tai freelancerpalkkioihin samantapaisin perusteluin kuin Kanadassa.
Tällä olisi vältetty se, että tuki hulahtaa jälkeä jättämättä mediayhtiöiden taseisiin ja osinkoihin ilman että se vaikuttaa journalismin määrään tai laatuun mitenkään.
Ei kelvannut tämä malli, ei.
Näyttää siltä, että suomalaiset media-alan etujärjestöt ovat onnistuneet kääntämään journalismin tuen mediayhtiöille suunnatuksi elinkeinotueksi. Samalla Medialiitto ja Journalistiliitto valittavat, että lisäbudjetissa luvattu viiden miljoonan euron tuki on niin mitättömän pieni, että sillä ei ole mitään merkitystä.
Kanadan paikallisjournalismin tukiohjelma on kuitenkin vuositasolla ja väkilukuun suhteutettuna huomattavasti pienempi kuin suomalainen koronatuki. Kanadassa sillä on saatu aikaan todellista muutosta journalismin maantieteellisessä kattavuudessa. Samalla on edistetty tutkivaa journalismia, tervettä digisiirtymää ja nuorten journalistien pääsyä alalle.
Kanadassa uutiserämaa on alkanut kukkia. Suomessa eroosio etenee, koska journalismin tulevaisuudella ei ole etujärjestöä.
Kuka?
Elina Grundström on toimittaja ja tietokirjailija, joka on työskennellyt Julkisen sanan neuvoston puheenjohtajana 2016 – 2019, Journalistiikan vierailijaprofessorina Tampereen yliopistossa 2013 – 2014 ja Vihreä Lanka -lehden päätoimittajana 2006 – 2010. Hän on kirjoittanut muun muassa kirjat Alkuperämaa tuntematon 2002, Musta orkidea 2013 ja Malminetsijät 2016.
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Aluksi blogeja julkaistaan kerran kuukaudessa.
