Olli- palkinto ojennettiin SSL:n vuosikokouksen yhteydessä tiistaina 28.4. Helsingissä.
Toimittaja, päätoimittaja Elina Simosen mittava toimittajanura on kestänyt kaikkiaan 44 vuotta. Tästä ajasta noin puolet vierähti reportterina aikakauslehdissä muun muassa Naisten Maailmassa, Uudessa Maailmassa, Annassa ja Jaanassa. Sen jälkeen hän työskenteli päällikkötehtävissä: seitsemän vuotta toimituspäällikkönä Seurassa ja 18 vuotta päätoimittajana Kotiliedessä.
Olli-palkinnon saaja on laadukkaiden naistenlehtien journalismin uranuurtaja. Simonen on puolustanut yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja sukupuolten tasa-arvoa. Tätä hän toivoisi enemmän myös nykyisiltä naistenlehdiltä.
”Ennen naistenlehdet taistelivat kaikkien naisten puolesta, Nyt yksilö ja hänen traumansa täyttävät lehtien sivut. Mihin katosi naisen ääni?” Simonen kysyy SSL:n verkkosivuilla vasta ilmestyneessä blogissaan.
Elina Simonen on tehnyt työtä myös journalistien ammattikunnan puolesta. Hänellä on ollut näkyvä rooli lehdistön, erityisesti aikakauslehtien luottamustehtävissä. Simonen toimi ensimmäisenä naisena Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton puheenjohtajana ja Suomen Sanomalehtimiesten Liiton (nykyisin Suomen Journalistiliitto) varapuheenjohtajana. Aikakauslehtien päätoimittajat ry:n puheenjohtajana hän toimi 1994-1996. Julkisen sanan neuvoston jäsenenä Simonen oli vuodet 1999-2002.
Opetus- ja kulttuuriministeriön myöntämän Valtion Journalistipalkinnon Simonen sai vuonna 2007.
Suomalaisen Sanomalehtimiesliitto myöntää vuosittain Olli-palkinnon. Se on nimetty liiton pitkäaikaisen sihteerin ja suuren journalistin, professori Väinö Nuortevan eli pakinoitsija Ollin mukaan.
Elina Simosen puhe Olli-palkinnon saatuaan
”En muistele päällikkövuosia samalla kaiholla kuin aikaa reportterina”
Uusi Suomi on ollut meidän perheen toimittajien kohtalo. Isoisä Vihtori Simonen teki tosin muualla uransa – mm. Kouvolan Sanomien päätoimittajana, mutta kirjoitti myös Uuteen Suomeen. Isä työskenteli siellä maataloustoimittajana, tätini Salama oli siellä koko työelämänsä. Siskoni Katri oli viitisen vuotta Uudessa Suomessa ja Iltalehdessä ja veljeni Ristokin kävi siellä kesätoimittajana. Itse aloitin 18-vuotiaana Uuden Suomen kustantamassa Naisten Maailmassa. Se oli surkea lehti enkä oppinut siellä muuta kuin oikolukua peilin avulla valopöydällä – kamala tehtävä muuten – ja otsikon tekoa taittajan antamaan mittaan. Jouduin myös ulkoiluttamaan päätoimittajan pekingesiä, joka luultavasti herätti orastavaa ay-tietoisuutta. Kostin kyllä päätoimittajalle kirjoittamalla hänen horoskooppimerkkiinsä synkkiä näkymiä.
*
Jo vuoden kuluttua eli vuonna 1963 tapahtui yksi aikakauslehtialan ensimmäisistä fuusioista, kun Ilmari Turjan luotsaama velkainen Uusi Kuvalehti yhdistettiin Naisten Maailmaan. Syntyi Uusi Maailma, jota vetämään kutsuttiin kirjailija Jussi Talvi. Mukava mies, joka mainosmiehen ottein teki juttuihimme vetäviä otsikoita. Uuden toimituksen oli alkuun vaikea mieltää, mikä on kaksi kertaa kuussa ilmestyvän lehden rooli, mutta Uusi Maailma sinnitteli 80-luvulle saakka ennen kuin se liittyi kuolleitten lehtien pitkään ketjuun.
*
Siirryin ilomielin Annaan ja tunsin tulleeni kotiin. 60-luvun lopulla elettiin voimakkaan yhteiskunnallisen muutoksen aikaa, jolloin mm. naisliike voimistui ja me nuoret kiilusilmäfeminisit olimme innokkaasti ja täysin sydämin mukana tasa-arvotaistelussa. Oli ihanaa olla tekemässä työtä asian eteen, johon uskoi. Naiskansanedustajat kiittivätkin meitä siitä, että olimme muokkaamassa ilmapiiriä suopeaksi uusille tasa-arvoaloitteille.
*
Vuonna 1973 perustettiin viikoittain ilmestyvä Jaana, jonka tarkoitus oli myös kiillottaa kustantaja Urpo Lahtisen Hymy-lehden ryvettämää mainetta. Hänen ansiostaan – tai syystään – maahan saatiin Lex Hymy eli laki intimiteettisuojasta. Jaanan toimitus koottiin eri lehdistä. Silloin ammattikunnassa vitsailtiin, että toimittajilla on kaksi statussymbolia – tulla kuulustelluksi Zavidovo-vuodosta tai kutsutuksi Jaanaan. Kuriositeettina mainittakoon, että Jaanalla oli historiansa aikana neljä miespäätoimittajaa.
*
Naistenlehdistä olen kirjoittanut blogin liitomme sivuille. Siinä toivon, että toimittajat alkaisivat taas taistella tasa-arvon puolesta – se on heikentynyt meillä merkittävästi, tutkijat puhuvat suorastaan romahduksesta. Toivon myös, että alettaisiin puhua taas meistä eikä loputtomasti minusta ja minun ainutkertaisesta ongelmastani.
*
Olin Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton eli SAL:n puheenjohtaja samaan aikaan, kun moni kollega höyrähti taistolaisuuteen. Oli opeteltava tekemään kompromisseja, sillä ilman niitä mikään SAL:n hallituksen aloite ei olisi mennyt eteenpäin. Myös tessi kaikkine tulkintoineen piti opiskella kunnolla, sillä taistolaiset kouluttivat itsensä niin hyvin. Ne olivat merkillisiä aikoja – päivisin tehtiin sopuisasti lehteä, iltaisin taisteltiin Pressiklubissa tai liiton tilaisuuksissa.
*
Ehkä muistatte Heikki Kinnusen, jonka esittämä posteljooni oli Avun symboli ja Erkki Liikasen, joka lauloi, että meistä jokainen on jollain lailla seuraihminen. Nykyvinkkelistä kerskakulutuksen 80-luku oli uskomatonta aikaa. Sekä Seuran että Avun levikit pyörivät 300 000 kappaleen vaiheilla. Ne olivat viikoittaisia perhelehtiä, joilla oli kova uutiskärki ja hirmuinen kilpailu yksinoikeuksista. Seuran toimituspäällikkönä osasin antaa arvoa kilpakumppanille. Oli terveellistä voida verrata missä onnistuimme, missä taas naapuri veti pidemmän korren. Seuran päätoimittaja Heikki Parkkosella oli tapana sanoa, että lehden linja on sen toimitus. Siinä on perääkin – toimittajien tausta, koulutus, mielipiteet, harrastukset, intressit jalostuvat keskusteluissa jutunaiheiksi toimituskokouksissa tai kahvitunneilla. Nyt kun tehdään etätyötä ja jotkut aikakauslehdet ovat irtisanoneet parhaita kirjottajiaan, tällainen toimituksen oma orgaaninen uutisvirta tyrehtyy. Sen tilalle on tullut tiukka konsepti, joka auttaa editoijia, kun jutut tilataan ulkopuolelta, mutta pahimmillaan myös lukitsee lehden.
*
Minua pyydettiin Kotilieteen päätoimittajaksi vuonna 1986 ja sain saman evästyksen kuten varmasti te kaikki olette saaneet. Modernisoi lehti, mutta säilytä vanhat lukijat. 18 päätoimittajavuoden jälkeen jäin eläkkeelle – silloin tuntui, että olen kirjoittanut tai editoinut kaikki jutut tässä maailmassa.
*
Jälkikäteen ajatellen pomovuodet olivat kyllä tyydyttäviä, hyviä, joskus dramaattisiakin, antoisia, välillä rasittavia – tosin ei koskaan töiden, vaan jonkun toimituksen murheenkryynin takia, mutta en muistele päällikkövuosia samalla kaiholla kuin aikaa reportterina. Ne ajat ovat kaikkein rakkaimmat, mutta en osaa analysoida miksi.
*
Viimeksi eilen (27.4.) uutisissa puhuttiin pelottavien uutisten aiheuttamista mielenterveysongelmista. Median on tietenkin reagoitava huonoihin uutisiin, mutta täytyykö iltapäivälehtien lisätä pökköä pesään kertomalla päivittäin, kuinka kansa raivoaa milloin mistäkin. Toivoisin myös, ettei kaikkia somen mölähdyksiä rekisteröitäisi periteisessä mediassa. Todellisuus vääristyy, kun raportoidaan vain ongelmista.
*
Oma arkielämämme ei välity mediassa, kirjoittaa Laura Saarikoski. Kuitenkin tavallisesta hyvästä arjesta kertominen olisi tärkeää, koska sitä kautta ongelmiin saa perspektiiviä. Hän lainaa edesmennyttä Ilkka Malmbergia, joka neuvoi kollegoitaan näin: Älä kirjoita äärilaidoista, kirjoita keskiarvosta. Se kertoo meistä. Se kertoo mitä maassa tapahtuu.
Elina Simonen
