Ilmajoki-lehden ex-päätoimittaja Terhi Pirilä-Porvali on ehdolla Vuoden Journalisti -palkinnon saajaksi (valinta 10.3.2021). Se on laiha lohtu siitä, että työpaikka lähti, kun hän ei suostunut olemaan julkaisematta juttua Ilmajoen kunnanvaltuutetun törttöilyistä.

Usein kuvittelemme, että juuri näin paikallislehdissä tapahtuu. Pienen on oltava nöyrä, muuten loppuvat jutut ja ilmoitukset ja päätoimittajalta työt. Lehden on elettävä osana yhteisönsä arkea, lähellä lukijaansa. Se ei silti tarkoita, etteikö aito journalismi eläisi vahvana paikallislehdissä.

Jokaisella oikealla journalistilla on halu ja palo tehdä hyvää journalismia, jos hän ymmärtää, mitä se on. Tietysti on niitä maatalon emännyydestä ja kepun valtuutetusta toimittajaksi heittäytyneitä, jotka tekevät lehteä ”yhteistyössä” päättäjien ja yrittäjien kanssa kotikunnan parhaaksi. Niin kuin Ilmajoella kuvitellaan.

Oma lukunsa ovat paikallislehdiksi naamioituneet ilmaisjakelulehdet, jotka huoraavat joka rintamalla. Jutut ja ilmoitukset niputetaan yhteen ja mainostetaan valtavaa levikkiä, joka todellisuudessa on nippujakelua kauppojen tuulikaappeihin. Määrätkin ovat hatusta tempaistuja. Jutut, jos niitä lehdessä on, on copypeistattu yhdistysten ja yritysten nettisivuilta. Se siitä paikallisuudesta!

Valtaosa lukijoista ei tajua, mikä ero on tilattavalla lehdellä ja ilmaisjakelulehdellä. Paitsi että jälkimmäinen ei maksa mitään!

Paikallislehtien tulevaisuus on eläkeläisissä ja vanhoissa ihmisissä, joiden määrä kasvaa koko ajan. Hintakin on kilpailutekijä. Kun maakuntalehden vuosikerta maksaa 400 euroa, niin paikallislehden saa satasella. Se riittää monelle pienen eläkkeen varassa kitkuttelevalle. Valtakunnan uutiset tulee televisiosta, mutta Hippo-hiihtojen tulokset ovat vain paikallislehdessä. Tutkimuksen mukaan paikallislehti luetaan 1,5 kertaan, myös ilmoitukset.

Potentiaalia siis on! Tilaus katkeaa yleensä kuolemaan, vaikka se ei ole mikään syy lopettaa lehden tilaamista. Seurakuntatiedot ovat tärkeä osa lehden sisältöä.

Sanomalehdistön myllerryksessä suuri määrä paikallislehtiä on siirtynyt isojen lehtikonsernien omistukseen. Itsenäisiä paikallislehtiä on hieman toista sataa. Välillä täytyy ihmetellä, mikä on miljardin liikevaihdolla pyörivän Sanoma-konsernin intressi omistaa yhden ihmisen toimittama Merikarvia-lehti? Tuskin ainakaan ebitti. Konserneissa paikallislehdet liitetään osaksi maakuntalehden toimitusta. Ne ovat aluetoimituksia, jotka jo aikanaan ehdittiin lopettaa. Nyt ne tekevät uutisia maakuntalehteen, nettiin ja paikallislehtiin. Kokemuksesta tiedän, ettei yhtälö ole helppo. Käenpoika ei saa kasvaa emon kustannuksella liikaa ja uutisten toimittaminen moneen paikkaan kuluttaa kirjoittajaa. Aikanaan Kankaanpään Seudun toimittajat kirjoittivat samasta asiasta eri versiot Seutuun ja Satakunnan Kansaan; otsikko ja ingressi nyt ainakin piti freesata.

Paikallislehden on raivattava oma tilansa yhteisössään. Vain olemalla rehellinen ja rohkea se pystyy säilyttämään lukijoidensa luottamuksen. Joskus se on tehtävä taloudellisista uhrauksista huolimatta tai poliittisia suhteita katkaisemalla, mutta se on elämisen ehto. Kunnan päättäjienkin on ymmärrettävä, että pikkuinen paikallislehti voi ottaa lujasti puntista kiinni.

Paras palaute tulee, kun puhelin ilmestymispäivän aamuna pärisee ja kiukkuiset ihmiset kysyvät: ”Missäs poika se mun lehteni on?”

Kuka?

Tapio Vallin on Tampereen yliopistosta valmistunut yhteiskuntatieteiden maisteri ja yli 40-vuotisen uran tehnyt journalisti. Eläkkeelle hän jäi Satakunnan Kansan päätoimittajan tehtävästä 2015. Eläkepäiviensä harrastukseksi hän osti Alma Medialta kotiseutunsa paikallislehden Luoteisväylän, nykyisin UutisLuotsi, jonka hän myi sittemmin lehden päätoimittajalle. Eläkepäiviään hän viettää yrittämällä katkaista uutisriippuvuuttaan metsätöissä ja yrityshistorioita kirjoittamalla.

BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Aluksi blogeja julkaistaan kerran kuukaudessa.