Uusi Suomi oli aina poliittinen lehti, joka miellettiin kauan Kansallisen Kokoomuksen pää-äänenkannattajaksi – mitä pää-ääni sitten onkaan. Lehden sivuilta tämän havaitsi nopeasti 1960-luvulle saakka. Kuitenkin suhde määriteltiin virallisesti vasta 1939 – suuren riidan jälkeen. Toimituksen neuvottelukunnan, siis lehden poliittista linjaa valvovan elimen ohjesäännön mukaan ”Uutta Suomea on toimitettava Kansallisen Kokoomuksen pääperiaatteiden ja ohjelman hengessä. Päätoimittaja on vastuussa siitä, että tätä noudatetaan”.
Pykälä oli voimassa kesään 1976 saakka, vaikka itse sain tietää sen vasta 1980-luvulla historiantutkimuksesta – silloin jo yhtenä päätoimittajista. Periaatteen tulkinnasta syntyi kiistoja, joissa viisi päätoimittajaa vuorollaan erotettiin. Tähän palaan. Väitteet huonoista Kokoomus-suhteesta vaikuttivat lisäksi Ari Valjakankin potkuihin. Erottamatta jäivät siten vain Turun yliopiston rehtoriksi siirtynyt A.H. Virkkunen, Helsingin kaupunginjohtajaksi valittu Lauri Aho sekä Etelärantaan kutsuttu Johannes Koroma, jolla oli kyllä innokkaita savustajia, mutta muista syistä. Jarmo Virmavirralta meni lehti alta ja Markku Huusko päätoimittaa edelleen.
Ensimmäinen riita syntyi Kokoomuksen syntyprosessista, jota Samu Nyström on kuvannut. Yhteen laitettiin siis entiset vastustajat, suomettarelaiset ja nuorsuomalaisten oikeisto eli ns. pääskyset. Kolmanneksi voimaksi nousivat nuoret jälkiaktivistit. Kiistassa johtava suomettarelainen Ernst Nevanlinna sai lähteä päätoimittajan huoneesta talvella 1922 – ministeri Heikki Ritavuoren murhan aikoihin. (Siitä syytettiin US:n sisarta Iltalehteä.) Nevanlinna oli jälleen ajankohtaisen suomettarelaisen sosiaalireformaation johtajia, mutta potkut johtuivat varovaisesta suhtautumisesta Itä-Karjalan kysymykseen. Alun perin nuorsuomalaisen E.N. Setälän mielestä tarvittiin reippaampia otteita.
Uusi jännite syntyi 1920-luvun lopulla aitosuomalaisuudesta, joka jakoi Kokoomusta.
Kieliasiassa maltillinen artikkelitoimittaja S.J. Pentti erotettiin hänen pilkattuaan Junnun pakinassa aitosuomalaisia ylioppilaita – sellaisia kuin Martti Haavio ja Urho Kekkonen. Pentin puoliso, lottajohtaja Helmi Arneberg-Pentti oli jopa ruotsin- tai alun perin norjan kielinen. US-yhtiön johtokunnassa Juhani Arajärven, K.R. Brotheruksen ja Hugo Suolahden kaltaiset maltilliset saivat tehdä tilaa Eino Suolahden ja Edwin Linkomiehen tyylisille jyrkän linjan miehille. (Naisia ei US-yhtiön johtokunnassa tai myöhemmässä hallituksessa ollut koskaan.)
Pentti sai hyvityksen Mäntsälän kapinan jälkeisessä kriisissä 1932. Silloin Eino Suolahden ja Linkomiehen johtama ns. Uuden Suomen piiri valtasi ensin lehden ja sitten puolueen. Kokoomusta päätettiin nyt johtaa ”isänmaallisen kansanliikkeen hengessä”, keulakuva-puheenjohtajaksi nostettiin Paavo Virkkunen – siis Matin isä ja Maaritin isoisän eno. Uudessa Suomessa Kaarlo Koskimies erotettiin päätoimittajan ja K.N. Rantakari – vanhasuomalaisten legendaarinen puoluesihteeri –tärkeältä pääpakinoitsijan paikalta. Tilalle nousivat S.J. Pentti sekä J.V. Tuura eli Timo. Lehti käännettiin vahvasti lapualaiseksi.
Virkkusen unelmoimat ”kevätvirrat” eivät kuitenkaan tuoneet vaaliliitossa IKL:n kanssa 1933 vaalivoittoa. Kun IKL:n edustajat muodostivat sitten oman ryhmänsä, kokoomuslaisia oli eduskunnassa vain 18 – eli vähemmän kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Jopa RKP oli suurempi.
Puheenjohtajaksi 1934 valittu J.K. Paasikivi käänsi puolueen keskilinjalle. Uusi Suomi taipui sille hitaasti, mikä sai Paasikiven raivoamaan. Pentin mukaan taas linjan saattoi lukea joka aamu lehdestä ja hän vastasi siitä vain omistajille, joihin puolue ei lainkaan kuulunut. Tämä vaihe leimasi Uuden Suomen pitkäksi aikaa jyrkän oikeistolaiseksi.
Mielialat Suomessa kääntyivät 1930-luvun lopulla keskemmälle, minkä realisti Linkomies US-yhtiön uutena puheenjohtajana oivalsi. Peliin liittyi taistelu yhtiön omistamisesta, mikä ei ollut oikeastaan poliittista, vaan juontui epäilystä, että toimitusjohtaja Armas Lassila etenisi Erkkojen ja Arvo Ketosen tietä. (Ehkä se olisi ollut onneksi Usarille.) Erotetusta Lassilasta tuli sittemmin muun muassa Kokoomuksen taloudenhoitaja. Pääministeri Linkomiehen mukaan hän oli ”kavala mies”. Yhtä kaikki: puolue ja US-yhtiö päätyivät 1939 sovintoon ja Pentin lähtölaskenta alkoi.
Tällöin hyväksyttiin siis em. periaate lehden ja puolueen suhteesta ja perustettiin toimitusneuvosto, johon kuului neljä puolueen eri tahojen ehdottamaa jäsentä. Linkomies ryhtyi tietenkin neuvottelukunnan puheenjohtajaksi, päätoimittaja oli sihteerinä. Neuvottelukunta toimi vuoteen 1966 saakka, jolloin se pakastettiin ”toistaiseksi”.
Pentti erotettiin syksyllä 1940. Seuraajan, Lauri Ahon aikana Uuden Suomen ja Kokoomuksen välit olivat poikkeuksellisesti hyvät. Aho oli puoluehallinnon avainjäsen ja nautti Paasikiven luottamusta.
Ahon ja toimitusjohtaja Esko Riekin kaudella Kokoomus pääsi myös Oy Uuden Suomen osakkaaksi. Erotettu päätoimittaja, kanslianeuvos Koskimies nimittäin testamenttasi osakkeensa puolueelle 1951. Seuraavan vuoden osakeannissa Kokoomus yritti lisätäkin omistustaan. Kansallisseuroja kannustettiin merkitsemään osakkeita, mutta rahat eivät pitkälle riittäneet. Kun Ruoholahden painotaloon tarvittiin paljon pääomia, Oy Uuden Suomen pääosakkaiksi tulivat Uuden Suomettaren Säätiön ja Uuden Päivän Rahaston sijaan Tuko, Pohjola ja Kansallispankki.
Kokoomuksen puoluetoimisto oli toisaalta US-yhtiön vuokralainen. Puolue oli yhtiölle jatkuvissa veloissa niin vuokrarästeistä kuin painotuotteista ja vaali-ilmoittelusta. Aika ajoin rästejä sitten poistettiin luottotappioina, mikä oli tietenkin US-yhtiön puoluetukea Kokoomukselle. Kierre katkaistiin 1958 ilmeisellä suurella diilillä, josta en ole tosin löytänyt vielä dokumenttia. Tappiollinen Kauppalehti työnnettiin US-yhtiölle, Kauppalehti-yhtiön talo Fabianinkadulla siirrettiin Kokoomukselle ja puolueen velat Usarille pyyhittiin yli. Toki puolue velkaantui sitten uudelleen ja lopulta möi tuosta diilistä saadun omaisuuden eli tämän klubitalon osakkeet Suomalaiselle Klubille. Nyt puoluetoimisto on klubin vuokralainen.
Vahva lojaalisuus niin puolueelle kuin presidentille saattoi kuitenkin vaikuttaa siihen, että juuri Ahon aikana Helsingin Sanomat repäisi ratkaisevan levikkieron kilpailijaansa. Kun levikit olivat talvisodan alla melko lähellä toisiaan, oli HS:n etumatka Ahon lähtiessä 1956 jo kolminkertainen. Eljas Erkko oli julistanut lehtensä riippumattomaksi 1943 ja ajoi Eero-isänsä lailla vahvaa uutislinjaa.
Eljas Erkon voimat alkoivat kuitenkin väsyä ja 1950-luvun loppupuolella HS:n levikki kääntyi laskuun. US-yhtiö näki tilaisuuden vastahyökkäykseen poimien päätoimittajaksi Eero Petäjäniemen Ludviginkadulta. Vastahyökkäys menestyi alkuun, mutta se on oma tarinansa. Poliittisesti Petäjäniemi oli ollut edistysmielinen, mutta oli varsin epäpoliittinen ja yritti olla lojaali Kokoomukselle. Poliittista linjaa veti ensi sijassa ns. toinen toimittaja Matti Autio, jolla oli myös edistysmielistä ja HS-taustaa.
Ristiriita puolueen kanssa virisi 1960, jolloin niin Uuden Suomen toimitusneuvostoa kuin Kokoomuksen eduskuntaryhmää johti Päiviö Hetemäki. Autio oli hänen kanssaan yhteydessä päivittäin. Hetemäki ajoi Efta-kysymyksen takia Kokoomuksen osallistumista hallitukseen – jopa ilman Tamminiemessä ulkopoliittisesti epäilyttäviksi katsottuja demareita. Hetemäki hävisi ryhmän äänestyksessä Tuure Junnilan siivelle ja erosi.
Riita jatkui Honka-liiton merkeissä. Kokoomuksen oikeistosiiven mielestä Uusi Suomi tuki Honkaa haluttomasti, jos lainkaan. Tämä johti monenlaisiin kirjelmiin ja jopa vaatimuksiin pää-äänenkannattajuuden poistamisesta Usarilta. Tunnetusti Urho Kekkonen voitti ja jopa lähetti kiitoskirjeen Petäjäniemelle. Kosto kuitenkin seurasi: tammikuussa 1964 Petäjäniemi syrjäytettiin ja Pentti Poukka nostettiin johtavaksi päätoimittajaksi. Autio lähti saman tien saaden pian seuraajakseen Sakari Talvitien, joka kertoi edustavansa ”koskenniemeläistä valkoista Suomea”. Keväällä 1967 Petäjäniemi erotettiin täysin – muodollisesti toki siirtämällä täydelle eläkkeelle 60-vuotiaana.
Poukka veti lehteä oikealle, mikä johti yhteenottoon etenkin kulttuuriosastossa. US-yhtiön hallinnossa niin Kokoomuksen puheenjohtaja Juha Rihtniemi kuin eduskuntaryhmän puheenjohtaja Olavi Lähteenmäki tukivat kulttuuriosaston ”normalisointia” – Prahasta tunnettua käsitettä käyttäen. Mm. Erkki Huurtamo sen sijaan puolusti väljää kulttuurijournalismia. ”Normalisoinnin” takia US menetti asemaansa etenkin nuoren akateemisen sukupolven piirissä.
Samaan aikaan Kokoomuksen oma nuoriso radikalisoitui. Sellaiset nuoret kuin Pentti Kivinen ja Iikko B. Voipio – Markku Lehtolaa unohtamatta – esittivät Oy Uuden Suomen yhtiökokouksissa teesejä jopa yritysdemokratiasta, mutta paljastivat myös tulevan kauppaneuvoksen Tapio Kiiskisen laskelmin yhtiön peitellyn tappiollisuuden.
Ns. remonttimiehet jatkoivat Uuden Suomen arvostelua mm. Jarmo Virmavirran sisäisellä muistiolla 1973. Poukka taittoi kritiikin terää lopettamalla 1971 Vanhan masin eli Talvitien pakinat. Tässäkin Poukka piti kiinni siitä, että päätoimittaja on ”kapteeni laivalla”. Hän yksin päätti ja vastasi – mutta laivanvarustaja sai hänet kyllä erottaa seuraavassa satamassa.
Kokoomuksen ja puolueen kiistat tyyntyivät US-yhtiön taloudellisen kriisin tultua julkiseksi 1970-luvun jatkuessa. Ahdingossaan toimitusjohtaja Pentti Mahlamäki haki tukea puoluetoimistolta – ja saikin lupauksia. Ne synnyttivät varmaan Kansakoulukujalla odotuksia. Pettymys oli suuri, kun Usaria pelastamaan ryhtynyt remppajengi julisti lehden ”riippumattomaksi porvarilliseksi”. Puheenjohtaja Harri Holkeri oli kuulunut lehtiyhtiön hallitukseen, mutta tunsi tulleensa jos ei petetyksi, niin puutteellisesti informoiduksi. Johannes Koroma tietää tästä paljon.
Poukka ja Talvitie tunnetusti erotettiin, pakinoitsija m.o.t. eli Matti Paavonsalo lähti itse.
Uuden Suomen ja sen kannattaman puolueen suhteella oli tietenkin pitkä esihistoria. Uusi Suometar synnytti Suomalaisen Puolueen – ei päin vastoin. Toimitus oli samalla puoluetoimisto ja puoluekokoukseen kutsuttiin lehden ystäviä. Kun puolueorganisaatio luotiin eduskuntauudistuksen edellä 1906, puolueen puheenjohtajasta Ernst Nevanlinnasta tuli samalla Uuden Suomettaren päätoimittaja. Puoluesihteeri Rantakari pyrki hänen seuraajakseen, mutta liian vauhdikkaana joutui tyytymään Uuteen Auraan. Sen hän nosti kukoistukseen – mutta joutui eräiden välivaiheiden jälkeen lepuuttamaan hermojaan sairaalassa.
Uuden Suomen ja Kokoomuksen erityissuhde ei myöskään loppunut lehden julistautumiseen riippumattomaksi porvarilliseksi – paino molemmilla sanoilla. Puolue myönsi lehdelle edelleen valtion tukea kiintiöstään – laittaen ehdotukseensa tosin tyhjän rivin varsinaisten äänenkannattajiensa jälkeen. Jopa Usarin paluu päälehdeksi oli esillä niin 1980-luvulla Arto Tuomisen toimitusjohtajakauden alkuvaiheessa kuin tavallaan Jarmo Virmavirran pelastussuunnitelmissa 1991.
Ennen muuta Uusi Suomi oli jos ei aina Kokoomuksen, niin ainakin kokoomuslaisten lehti. Toinen asia sitten, onko tuollaiselle siteelle enää tarvetta. Vai riittääkö siihen erilainen some-viestintä?
Jyrki Vesikansa on 77-vuotias lehdistöneuvos ja filosofian lisensiaatti. Hän aloitti Uudessa Suomessa kesätoimittajana 1.6.1964 ja toimi muun muassa kirjeenvaihtajana Lontoossa 1966 sekä Bonnissa ja Brysselissä 1969-72, taloustoimituksen päällikkönä 1972-76, toimituspäällikkönä 1976-78 ja yhtenä päätoimittajista 1983-91. Välillä hän oli Keskuskauppakamarin ja Kansallispankin tiedotuspäällikkö. Vuodesta 1991 hän on ollut muun muassa Iltalehden artikkelitoimittaja ja on tutkinut US:n historiaa. Lisensiaattityö Uuden Suomen viimeinen nousu ja tuho 1976-91 ilmestyi 1994, Sinivalkoiseen Suomeen eli US:n historian 1. osa 1997. Tutkimus Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain kilpailusta 1939-75 on loppuvaiheessa. Lisäksi Vesikansa on julkaissut muun muassa toistakymmentä teosta ja yli sata elämäkertaa Kansallisbiografiassa. Hänellä on ollut runsaasti luottamustoimia ja hänelle on myönnetty Valtion journalistipalkinto.
