Latojan huomautus: Sanna Marin nosti muotisanan hiljattain julkisuuteen. Boomeri tarkoittaa ”suuria ikäluokkia”, nykyisin myös ”kaikkia kalkkiksia” – siis ”meitä”.
Kun aloitin toimittajan hommat 70-luvun puolivälissä, toimituksissa oli sentään puhelimet, jokaisella työpöydällä oma. Paikallispuheluja soitettiin ihan vapaasti, mutta kaukopuheluja ei rimputeltu miten sattuu, vaan puhelu piti tilata. Satakunnan Kansan keskusrouva oli erityisen tarkka, kun toimittaja halusi soittaa muualle kuin Poriin tai Satakuntaan. Jos minun piti soittaa, vaikka johonkin ministeriöön Helsinkiin, piti puhelu tilata keskusrouvan kautta. Hän kysyi joka kerta, onko ihan pakko soittaa Helsinkiin, eikö lähempää löydy haastateltavaa. Aina ei löytynyt, joten hän välitti pitkin hampain puhelun Helsinkiin saatesanoin: Älä puhu pitkään!
Kuinka pitkä on sammakon…
Työpuheluissa ei turhia jaariteltu eikä työpuhelimella soiteltu yksityispuheluita, ehkä joskus, kun pomon silmä vältti. Ja kun puhelin soi toimituksessa, piti aina vastata. Iltavuorossa puhelin soi usein ja lehden lukijat halusivat tietää vastauksia, jos vaikka mihin kysymyksiin. Yleensä taustamelusta selvisi, että puhelu tuli baarin puhelinautomaatista, oli lyöty vetoa. Monista kysymyksistä yhden muistan erityisen hyvin: Kuinka pitkä on sammakon kieli? Sitä en muista, löysinkö siihen hätään vastauksen, kun ei ollut Wikipediaa…
Lankapuhelin oli toimittajalle vuosikymmeniä tärkeä työkalu. Ja tietysti myös ns. normaaleille ihmisille. Puhelimella hoidettiin, vaikka mitä asioita. Kodeissa oli lankapuhelin, ja puhelinnumeron muistivat kaikki. Muistatko sinä lapsuudenkotisi puhelinnumeron? Minä en muista. Oli puhelinmuistioita, joissa oli tärkeät puhelinnumerot. Puhelimeen ei saanut vastata ”haloo”. Piti sanoa nimensä, mieluiten kokonimensä.
Uudessa Suomessa olin hetken uutispäällikön sijainen. Puhelin soi ja vastasin. ”Onko uutispäällikkö”, kysyi miesääni. Vastasin, että puhelimessa. Soittaja sanoi, että hän voi odottaa vapautumista. Hänelle ei siis kelvannut nainen juttukaveriksi. Sinne jätin miehen odottamaan, odottaa varmaan vieläkin!
Kuka hullu enää soittaa…
Töitä tehtiin vuosikausia ja soiteltiin lankapuhelimella, kunnes elämäämme tuli uusi asia eli langaton puhelin, kännykkä! Siirtymävaihe oli muistaakseni erittäin lyhyt ja helppo. Puhelimet olivat kovin yksinkertaisia, niillä vain soiteltiin, ei ollut kummoisia härpäkkeitä. Toiset luopuivat kotona lankapuhelimesta saman tien, meillä lankapuhelin oli vielä pitkään. Yli 90-vuotiaalla äidilläni on vieläkin lankapuhelin, jossa on SIM-kortti.
Kännykän kanssa opimme elämään sujuvasti, ja halusimme koko ajan lisää ominaisuuksia. Pelkkä puhuminen ei riittänyt. Ja tuleman piti: puhelimesta tuli kamera, muistikirja, viestiväline… eikä loppua näy.
Nyt olen kuullut kauhukseni, kun joku sanoo, että kuka hullu enää puhuu puhelimessa. Puhelin on nyt kaikkea muuta kuin laite, jolla soitetaan ja johon vastataan. Mutta sitä vielä sanotaan puhelimeksi.
Minusta puhelin on toimittajan työssä korvaamaton väline. En halua tehdä juttuja sähköpostin välityksellä. Ei, minä haluan puhua ihmisen kanssa, kysellä loputtomiin ja vielä lopuksi esittää ns. tyhmät kysymykset. En halua lähettää kysymyksiä sähköpostilla ja copypeistata vastaukset juttuun. Sen verran voin joustaa, että lähetän kysymyksiä etukäteen sähköpostilla, mutta sitten haluan puhua puhelimessa. Vielä se onnistuu, kun ei anna periksi.
Hoidan tai siis yritän hoitaa muun muassa terveyteen liittyviä asioita puhelimella. Koskaan puhelimeen ei vastata heti, no sitten odotellaan ja painellaan nappuloita: Jos haluat, että sitä, paina yksi, jos haluat tätä, paina kaksi jne. jne. jne. Loputonta odottamista, sekös minua suututtaa.
Terveysasemalla on sentään käytössä takaisinsoitto. On niin ihanaa, kun joku ystävällinen ihminen soittaa minulle, ja voin esittää asiani oikealle, elävälle ihmiselle.
”Mikä se vaihde on?”
Vielä yksi työmuisto. Tämä tapahtui noin 15 vuotta sitten. Kesätoimittaja oli jutun kimpussa, mutta ei saanut tarvitsemaansa ihmistä kiinni. Kysyin, että oletko soittanut vaihteeseen ja kysynyt, missä tyyppi on. Kesätoimittaja katsoi suurilla silmillään ja kysyi: ”Mikä se vaihde on?” Laskin mielessäni sataan ja aloitin, että vaihde on… No, siitäkin selvittiin ja juttu syntyi.
Jos puhelimella ei enää soiteta, niin sillä tehdään kaikkea muuta. Istuin nyt syksyllä oopperan toisella parvella ekalla rivillä, siis hyvät näkymät alas permannolle. Permanto alkoi täyttyä, jännitys tiheni. Valot sammuivat, orkesterimonttu hiljeni. Tosca oli valmis alkamaan. Parvelta näki hyvin, kuinka permannolla istuvat pitivät viimeiseen hetkeen saakka puhelintaan auki, valot loistivat, ja niitä oli paljon. Minä vain kysyn, mitä he kaikki tutkivat puhelimestaan, siis oopperassa!
Ostin itselleni pullon kuohuvaa siitä ilosta, kun näin äidin työntävän lastenvaunuja eikä hänellä ollut puhelinta kädessään. Harvinainen näky. Puhelin on kädessä kaikilla: pyöräilijöillä, juoksijoilla, autoilijoilla, bussimatkustajilla ja kuljettajilla, kävelijöillä. Puhelin on tiukasti hyppysissä suojatiellä, elokuvissa, teatterissa, ruokapöydässä, kirjastossa, kirkossa, konserteissa. Siis joka paikassa, myös saunassa.
Puhelin on tuhattaituri
Minä olen boomeri, joten minulla ei ole puhelimessa kaikkia mahdollisia nuorekkaita sovelluksia eikä hienouksia. Mutta ihan tällaisella tavallisella seniorinaisellakin on monenmoisia äppeja, jotka helpottavat elämääni. En oikein ymmärräkään kuinka olen tullut juttuun, kun ruokareseptit olivat ennen vain kotona mapeissa ja keittokirjoissa. Nyt voin lukea ruokaohjeita puhelimesta, jee! Niin ja kauppalista on tietysti puhelimessa. Sitten vain puhelin kädessä tötterehdin kaupassa ja etsin mantelijauhoja.
Ja äppejä piisaa: parkki, bussilippu, mittanauha, taskukirjasto, shazam (tunnistaa musan), journalistiliitto, äidin pankki, yr, 112 Suomi, lämpömittari, kamera, sanelin, kompassi, laskin, kääntäjä, herätyskello, kotitalon aurinkovoimala…ja tietysti google, mobilepay, messenger, sport tracker, signal, instagram, lehdet, onenote, koronavilkku, kalenteri, HSL. Onhan näitä. – Ja mikä hurjinta, käytän näitä kaikkia, vaikka seniori olenkin.
Kaikki uudet jutut eivät ole kuitenkaan vähentäneet tavallista puhelimessa puhumistani, ehkä vähän kuitenkin. Voin ihan huoletta rupatella ystäväni kanssa, vaikka tunnin, voin laittaa kaiuttimen päälle ja samalla vaikka kutoa sukkaa.
Soitellaan!
Kuka?
Tarja Salo on toimittaja, joka on ollut myös toimitussihteeri, tuottaja ja toimituspäällikkö. Tiedotusopin opintoihin Tampereen yliopistossa 70-luvulla kuului pakollinen toimitusharjoittelu. Ensimmäinen paikka oli Karjalaisessa Joensuussa, seuraava Uudessa Suomessa Lönnrotinkadulla Helsingissä ja sen jälkeen Satakunnan Kansassa Porissa. Porissa Tarja oli töissä myös kesätoimittajuuden jälkeen, mutta pääsi omaksi onnekseen Turun Sanomiin. Sieltä tie vei toimitussihteeriksi Uuteen Suomeen Kaivokselaan. Seuraava etappi oli Kauppalehti, jossa hän oli toimitussihteerinä 11 vuotta. Kun Taloussanomat perustettiin, Tarja siirtyi sinne tuottajaksi. Viimeiset vuodet ennen työelämästä poistumista hän oli Gloriassa. Mutta eivät työt eläkkeeseen loppuneet. Nyt hän pitää omaa Tarja neuvoo -palstaa Otavamedian Viva-lehdessä.
Kuvat: Tarja Salon arkisto
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Blogeja julkaistaan noin kerran kuukaudessa.
