Me naistenlehtien toimittajat olimme vuosia tiedostavien, äkäisten miesten ja naisten maalitaulu. (Tosin kiukkuisimmatkaan kriitikot eivät koskaan kieltäytyneet haastattelusta.) Erityisesti viikkolehdet Me Naiset, Jaana ja Anna olivat luupin alla. Vähemmällä pääsivät hyvinvointiin keskittyvät lehdet sekä Kotiliesi, Kodin Kuvalehti, Viva ja ET, jotka panivat kanteensa mieluummin sillipurkin kuin julkkiksen. Eevan katsottiin elävän omaa elämäänsä jossain vuorineuvoksetar-stratosfäärissä.
Meitä syytettiin epärealistisen maailmankuvan antamisesta, todellisuuspaosta jne. Syytteet olivat lukijoiden aliarvioimista, viisas suomalainen nainen osaa ottaa sokeroidut julkkisjutut viihteenä eikä saa alemmuuskompleksia kauniiden kotien esittelystä katkeroitumisesta puhumattakaan.
Ennen pitkää päivälehtikollegojen kritisoimat ihmissuhde-, menestyksen hinta-, terveys-, hyvinvointi- ja näin selviydyin (avioerosta, sairaudesta, konkurssista) -jutut alkoivat valua heidän lehtiensä viikonvaihdenumeroihin. Laihdutuskuureista tuli iltapäivälehtien lööppien vakitavaraa. Akkainlehdistä ei enää puhuttu niin ponnekkaasti.
Kiilusilmäfeministit
60- ja 70-luvuilla rakennettiin hyvinvointivaltiota, väki muutti kaupunkeihin. Naiset hakeutuivat töihin ja se aiheutti kiihkeän keskustelun – päivähoito vai kotihoidon tuki. E-pilleri vapautti seksin. Naisasialiike nosti päätään. Politisoituminen alkoi.
Tutkijoiden mukaan näinä vuosikymmeninä naistenlehdet vaikuttivat merkittävästi naisen aseman parantumiseen. Naiskansanedustajat kiittivät toimittajia siitä, että jutuilla muokattiin asenteita suopeiksi uudistuksille.
Olin silloin töissä Annassa ja Jaanassa. Vastaperustetuissa naisten viikkolehdissä, joissa me nuoret toimittajat lähdimme innolla mukaan muuttamaan maailmaa. Me ideoimme iltakaudet juttuja toimituspäällikkö Sonja Tantun kotona emmekä edes ajatelleet tekevämme ylitöitä. Se oli kiehtovaa aikaa.
Päätoimittaja Kirsti Lyytikäinen ennakoi ajan hengen ja rohkaisi meitä tekemään kärjekkäitäkin juttuja. Lukijat innostuivat ja valitsivat muun muassa naisten varjohallituksen Suomeen. Kun presidentti Urho Kekkonen vähätteli suomalaisia naiskansanedustajia Feminan haastattelussa, vaati Anna UKK:lta perusteluja väitteelleen ja kysyi kaikkien naiskansanedustajien mielipidettä asiasta. Presidentti lähettikin toimitukselle kirjeen, jossa selitteli mielipidettään.
Mutta ennen kaikkea halusimme rohkaista naisia käyttämään ääntään ja ottamaan vastuuta.
Kotirouva on siivellä eläjä
Kun haluttiin lehteen jotain raflaavaa sukupuolirooleista, soitettiin Lenitalle tai Jörn Donnerille. He olivat mielipideautomaatteja ja nauttivat kohahduttamisesta.
Näyttelijöiden, muotoilijoiden, naisurheilijoiden, kulttuuriväen, Armi Ratian (Ratia oli Annan kestosuosikki) rinnalle tuli feministijulkkikset. Toimitus teki reportaaseja naisista työpaikoilla, maaseudulla, kotona, opiskelemassa ja kovisteli ay-pomoja. Naisasian tienraivaajat Kaari Utrio, Elina Haavio-Mannila, Riitta Jallinoja. Marianne Laxén, Margareta Mickwitz, Päivi Istala, Marja-Leena Mikkola, antoivat teräviä haastatteluja.
Vuosisadan rakkaustarinan alaston avioliittokuvaus nosti sen kirjoittajan Märta Tikkasen kiintohaastateltavaksi. Kaikki raportoitiin: kun neljän lapsen äiti Tikkanen kertoi. ettei hän pyynnöstä huolimatta saanut sterilointia, kiirehdimme heti kysymään lukijoiden mielipidettä kiellosta. Heidän vastaustaan en muista.
Jutta Zilliacus nosti 60-luvun loppupuolella myrskyn nimittämällä kotirouvia siivellä eläjiksi. Me työssäkäyvät toimittajat olimme lämpimästi samaa mieltä tajuamatta, kuinka typerää on usuttaa naisia toisiaan vastaan.
Siskot, tämä vuosi on meidän
Jaana on oma lukunsa naistenlehtien historiassa. Hymyä ja Alibia kustantava Urpo Lahtinen halusi kunniallisen maineen ja haaveili perustavansa Suomeen Newsweekin kaltaisen lehden. Sen sijaan miehille perustettiin tyylikäs, hiukan Playboyta jäljittelevä VIP. Sen kohderyhmä oli kenties liian suppea ja lehti jouduttiin lopettamaan.
Sitten Lahtinen osti kuukausilehti Jaanan, josta haluttiin erilainen naisten viikkolehti.
Demokratia kukoisti: toimitus valitsi itse työtoverinsa ja esihenkilönsä. Ensimmäinen numero ilmestyi 1973, kannessa Ilja Glazunovin siihen asti kassakaapissa ollut ennakkokohua herättänyt maalaus Urho Kekkosesta.
Jaanalla ei ollut mitään linjaa. Me olimme mukana yhtä hyvin sodissa, lottovoittajien kotona, vaaleissa, luonnonkatastrofeissa, filippiiniläisten ihmeparantajien kynsissä kuin ostetuissa julkkishäissä. Lehdellä oli oma selvänäkijä ja astrologi.
Mutta naisasiasta ei tingitty. Kansainvälisenä naisten vuonna 1975 Jaana teki jokaiseen numeroon jutun, joka liittyi naisen asemaan. Sarjan vinjetiksi tuli Siskot, tämä vuosi on meidän, toimituksen naisten äänekkäistä vastalauseista huolimatta. Meistä se oli naiivi slogan.
YK:n apulaispääsihteeri Helvi Sipilä – ensimmäinen nainen siinä asemassa – perusti naisten vuoden suunnatakseen valokeilan kehitysmaiden naisten kurjaan tilanteeseen. Tein siitä juttusarjan Jaanaan ja sain huomata, millainen sankari Sipilä oli Itä-Afrikassa.
Hän asettui presidenttiehdokkaaksi vuonna 1982, vaikka hyvin tiesi häviävänsä. Hän raivasi tietä tuleville elisabethrehneille ja tarjahalosille.
Lukijat pitivät lehdestä, iImoittajat eivät. Lehti loppui 80-luvulla ja liittyi kuolleitten naistenlehtien murheelliseen ketjuun: Viuhka, Hopeapeili, Uusi Nainen, Monalisa, Olivia, Sara…
Minä ja ainutkertainen ongelmani
80-luvulla tehtiin juttuja menestyvistä naispuolisista yritysjohtajista suurine olkatoppauksineen. Sotaisia feministisiä juttua ei enää tarvittu, nyt oltiin rauhan asialla. Saatiin laki tasa-arvosta ja naisen oikeudesta omaan sukunimeen avioliitossa.
90-luvulla yritettiin auttaa lukijoita selviytymään.
Vuonna 2017 MeToo-liike teki seksuaalisen häirinnän näkyväksi ja se siirtyi meilläkin rikoslakiin.
Entä nyt? Nyt yksilö traumoineen on vallannut median. Näitä juttuja on tehty aina ja lukijapalautteesta tiedän, kuinka tärkeitä ne saattavat olla. Ihmistä helpottaa tieto siitä, ettei ole ainoa ongelmineen.
Mutta nyt ei mistään muusta kirjoitetakaan kuin yksilön ahdistuksesta. Joel Haahtelan mukaan suomalaisesta kirjallisuudesta on tullut traumapalvonnan pyhättö. Liisa Keltikangas-Järvinen kirjoittaa kirjassaan Itsekkyyden aika yltiöyksilöllisestä ja minäkeskeisestä ajastamme.
Yhteisestä naisasiasta ei saa ottaa takapakkia. Kaipaan kiukkuisia kommentteja ja huolestuneita puheenvuoroja, aloitteita ja naistenlehtien ryhtiliikettä.
Syitä on. Suomen hirveä perheväkivaltatilanne. Koventuneet asenteet. Päätään nostava naisviha. Raiskauksista uutisoidaan lähes päivittäin. Joko niitä tehdään enemmän tai niistä raportoidaan enemmän kuin ennen. Usein näyttää siltä, että varkaudesta saa kovemman tuomion kuin raiskauksesta. Entä mitä tapahtuu tulevaisuudessa, kun nuoret naiset liberalisoituvat ja nuoret miehet kallistuvat oikealle. Työmarkkinat ovat edelleen eriytyneet ja naisen euro on 84 senttiä.
Elina Simonen
KUKA?
Journalismin alalla yhteensä 44 vuotta, siitä ajasta noin puolet reportterina (Naisten Maailma, Uusi Maailma, Anna, Jaana) ja loppuaika pomoportaassa. Ensin seitsemän vuotta Seuran toimituspäällikkönä, sitten 18 vuotta Kotilieden päätoimittajana.
Alan luottamustehtävissä kymmenisen vuotta. Niistä tärkeimmät: Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liiton puheenjohtaja (ensimmäinen nainen siinä hommassa) ja Suomen Sanomalehtimiesten Liiton (nyk. Suomen Journalistiliitto) varapuheenjohtaja, myös ensimmäisenä naisena. Julkisen sanan neuvoston jäsen vuodet 1999-2002. Valtion Journalistipalkinto vuonna 2007.
