Kirjoitus jatkuu: ”Hyvä sisko, sillä mitä sinä teet, ei ole mitään sijaa uskonnossa. Se on länsimainen ammatti ja paholaisen tekosia. Älä odota, että tekisin yhteistyötä kanssasi tässä saatanan työssä. Sinun pitää katua. Jumala antaa anteeksi syntisille, hän sanoi ja sulki puhelimen kuuntelematta minua.”
Afganistanissa neljä viidestä naistoimittajasta on menettänyt työnsä talibanien valtaantulon jälkeen. Toimittajat ilman rajoja -järjestön ja Afganistanin freelance-toimittajien yhdistyksen mukaan kaikkiaan noin 6 400 toimittajaa on jäänyt työttömäksi sen jälkeen, kun hallinto vaihtui. Eniten ovat kärsineet juuri naistoimittajat.
Arvioiden mukaan lähes 70 prosenttia maan tiedotusvälineistä on suljettu taloudellisten ja muiden vaikeuksien vuoksi.
Lupaava yhteinen koulutushanke
Juon teetä ja juttelen kabulilaisessa hotellissa journalismia opiskelevan nuoren naisen kanssa. Hän on tullut erehdyksessä tuntia liian aikaisin suomalaisten ja afganistanilaisten naistoimittajien järjestämään koulutustyöpajaan. Niinpä minulla on hyvää aikaa kysellä nuoren opiskelijan suunnitelmista ja urahaaveista.
”Tulevaisuus näyttää lohduttomalta. Haluaisin elää omassa maassani, mutta täällä soditaan aina vain. Miksi en saa elää maassa, jossa on rauha?”, nuori nainen sanoo ja purskahtaa itkuun.
On kovin vaikea keksiä mitään lohduttavaa sanottavaa. Mietin, kuinka erilaisessa tilanteessa omat suurin piirtein saman ikäiset lapseni ovat Suomessa. Heitä voi surettaa, jos netti ei toimi tai sushibaari onkin mennyt kiinni ennen kuin he ehtivät tilata take away-iltapalaa.
Mieleeni painuneesta juttutuokiosta on aikaa viisi vuotta. Olen usein miettinyt, mitä tälle fiksulle nuorelle naiselle nyt kuuluu. Jos hän on edelleen Afganistanissa, hänen elämänsä on todennäköisesti entistä kamalampaa.
Olin mukana suomalaisten naistoimittajien ja afgaaninaistoimittajien yhteisessä koulutushankkeessa. Afganistanissa kävin kahdesti, ensimmäisen kerran 2014 ja toisen 2017. Silloin olin pitämässä työpajoja sekä Kabulissa että Bamyanissa. Bamyan oli tuolloin enää ainoa paikka Kabulin lisäksi, jonne uskallettiin mennä. Hankkeen alkuaikoina työpajoja järjestettiin eri puolilla maakuntia.
Jälkimmäinen oli viimeinen koulutusmatka, ennen kuin yhdeksän vuotta kestänyt hanke lopetettiin.
Hanke oli saanut alkunsa, kun Naistoimittajat ry:n puheenjohtajana 2000-luvun jälkipuoliskolla toiminut Eeva Koskinen oli tavannut afganistanilaisen ison naisjärjestön puheenjohtajan YK:n naistenrahaston kokouksessa Kabulissa.
Afgaanipuheenjohtaja tiesi, että Suomessa naisten asema on hyvä ja koulutus erinomaista. Hän kutsui suomalaisia naistoimittajia jatkokouluttamaan maansa naistoimittajia.
Naistoimittajat ry. sai hankkeelle ulkoministeriön tukea. Omavastuuta kerättiin järjestämällä muun muassa konsertteja ja arpajaisia. Itsekin raahasin selkä vääränä arpajaispalkinnoiksi tarkoitettuja mattoja Kabulin lentokentän loputtomissa turvatarkastusjonoissa.
Eeva Koskinen veti hanketta koko sen olemassaolon ajan 2009-2017. Suomalaisia naistoimittajia kävi kouluttajina Afganistanissa tuona aikana parikymmentä. Koulutus tehtiin vapaaehtoistyönä. Moni kollega oli useita kertoja Afganistanissa ja antoi paljon suuremman työpanoksen hankkeelle kuin minä, siitä kiitos heille.
Vajaa kolmannes naisista lukutaitoisia
Yhdeksän vuoden aikana koulutukseen osallistui runsaat 500 afganistanilaista naistoimittajaa ja journalismin opiskelijaa. Kahdeksan valmennettiin jatkokouluttajiksi, jotka järjestivät työpajoja eri puolilla Afganistania.
Käännätimme tekemiämme kurssimateriaaleja dariksi, joita paikalliset kouluttajat pystyivät hyödyntämään omissa työpajoissaan.
Kabulin yliopiston journalismin opetus oli teoreettista ja sitä ei oltu juurikaan kehitetty sitten neuvostoaikojen. Käytännön opetusta oli hyvin vähän. Maan muissa oppilaitoksissa taso oli vielä huomattavasti heikompi. Etenkin maaseudun toimittajat olivat usein itseoppineita.
Suomalaisten koulutukset olivatkin suosittuja. Kurssien sisällöt suunniteltiin afgaanikollegojen toiveiden mukaisesti. Joka kurssilla käytiin läpi meikäläisittäin perusasioita: uutisen ja feature-jutun tekoa, kuvajournalismin perusteita. Harjoiteltiin valokuvausta ja videoiden tekemistä, käytiin läpi journalistin eettisiä ohjeita ja median roolia demokratiassa. Afgaanikollegat halusivat muun muassa kuulla, kuinka Suomessa uutisoidaan vaaleista.
Radiojournalismi oli tärkeä osa koulutusta, koska Afganistanissa radiolla oli ja on edelleen tärkeä rooli mediassa. Radion rooli korostuu, koska lukutaito on alhaisella tasolla. Naisista vajaa neljännes osaa lukea, miehistä noin puolet.
Martat kiinnostivat
Vakiokeskustelunaihe oli naisten asema Suomessa. Afgaanikollegat halusivat tietää, kuinka suomalaiset naiset olivat saaneet itselleen vapauden. Myös naisjärjestöt kiinnostivat.
Usein törmäsin kulttuurieroihin. Feature-luennollani näytin juttuani Marttojen järjestämästä kokkauskurssista vankilassa. Pääkuvassa Martta astuu metallinpaljastimen läpi sisään vankilaan. Kehuin, että eikö olekin vaikuttava kuva, joka saa lukijan kiinnostumaan.
Kuva ei saanut vastakaikua. Sitten äkkäsin: metallinpaljastimissa ei ole mitään dramaattista Afganistanissa, lähes joka paikkaan kulku käy niiden kautta. Sen sijaan Martta-järjestöstä kuulijat kyselivät innokkaasti lisää.
Useimpien naistoimittajien elämä oli jo tuolloin hyvin rajattua ja jo pelkkä yhdessäolo ja kotimaisten sekä ulkomaalaisten kollegoiden tapaaminen tuntui olevan heille iso juttu.
Naisilla omia radio- ja tv -asemia
Vapaan journalismin tekeminen oli jo ennen Talibanin valtaannousua Afganistanissa vaikeaa. Maassa käytiin sotaa, terrori-iskut olivat arkipäivää ja korruptio kukoisti. Medialla oli kuitenkin jonkin asteinen vapaus. Uskontoa ei saanut kritisoida, mutta vallanpitäjiä sai, ainakin kohtuullisesti.
Naisopiskelijoiden ja naistoimittajien asema oli virallisista julistuksista huolimatta huono. Naiset pistettiin tekemään vähäpätöisempiä juttuja tai heidät laitettiin lukemaan televisiossa miesten tekemiä uutisia.
Moni kunnianhimoinen naistoimittaja päätyi perustamaan oman median. Oli naisten pyörittämiä tv- ja radioasemia.
Hankkeen alkuaikoina työpajoja pystyttiin järjestämään eri puolilla maata. Kabulissakin saattoi liikkua suhteellisen turvallisesti. Kun ulkomaisia joukkoja kotiutettiin Afganistanista, turvallisuustilanne heikkeni 2010-luvun loppua kohden.
Kansalaisjärjestönä meillä ei ollut mahdollisuuksia palkata turvamiehiä tai vuokrata panssariautoja. Yritimme olla mahdollisimman hissukseen ja liikkua vähän. Kabulissa asuimme keskitason hotellissa, jossa myös koulutukset järjestettiin.
Koska liityin hankkeeseen vasta myöhemmin, Kabuliin tutustuminen jäi kovin vähiin. Juuri muualla en käynyt kuin lähetystössä ja hotellin vieressä olevassa mattokaupassa sekä naisten puistossa.
Kabulissa oli puisto, jonne pääsi vain naisia ja lapsia. Oli elämys käydä siellä vapaapäivänä, piknikillä olevat naiset nauroivat ja olivat vapautuneita.
Palkinto kelpasi, mutta hanke ei
Naistoimittajat ry:n uusi hallitus päätti lopettaa hankkeen. Hallitus perusteli lopettamispäätöstä sillä, että heistä oli tärkeämpää keskittyä oman maan naistoimittajien aseman parantamiseen kuin kaukana ulkomailla olevien kollegoiden tukemiseen.
En ole koskaan ymmärtänyt, miksi Naistoimittajat ei olisi voinut jatkaa tukalassa asemassa olevien kollegoiden koulutusta Afganistanissa. Hanke ei vienyt yhdistyksen rahoja eikä resursseja, vaan hoiti itse itsensä. Se toi myös uusia jäseniä. Itsekin liityin Naistoimittajiin, koska Afganistan-hanke kiinnosti minua. Enää en ole yhdistyksen jäsen.
Jouduimme vastoin tahtoamme päättämään hankkeen 2017. Hanke sai postuumisti oikeusministeriön 5 000 euron ihmisoikeuspalkinnon 2018. Ministeriö järjesti hienon palkintojenjakotilaisuuden, jossa kunniavieraana oli presidentti Tarja Halonen. Hankkeen lopettamista kiihkeästi ajanut uusi Naistoimittajien puheenjohtaja kävi pokkaamassa palkinnon ja otti vastaan kiitokset.
Puheenjohtaja sai myös kutsun tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän vastaanotolle. En luonnollisestikaan tiedä, tuliko kutsu hänen lopettamansa koulutushankkeen vuoksi.
Suomi ei evakuoi naistoimittajia
Kun talibanit ottivat vallan vuosi sitten elokuussa, valtaosa maan naistoimittajista menetti työnsä. Moni joutui ja joutuu edelleen pakoilemaan uusia vallanpitäjiä kodeissaan ja turvataloissa. Pelkkä naistoimittajuus riittää nykyhallinnolle vainon aiheeksi.
Vielä epäilyttävämmäksi naistoimittajan tekee se, jos hän on vehkeillyt länsimaisten kanssa. Siksi tässä kirjoituksessa ei mainita koulutukseen osallistuneiden afganistanilaisten nimiä ja muita tarkempia tietoja, joilla asianosaisia voisi jäljittää.
Jotkut ovat onnistuneet pääsemään pois maasta. Esimerkiksi Ranska, Kanada ja Portugali ovat antaneet paljon turvapaikkoja naistoimittajille. Vetoomuksista, jopa painostuksesta, huolimatta Suomi on pysynyt lujana. Yhtäkään naistoimittajaa Suomi ei ole tähän mennessä evakuoinut.
Kaikesta kauheudesta huolimatta voi ajatella, että Afganistan tarvitsee nyt journalismia ja toimittajia enemmän kuin koskaan. Maassa kolme vuosikymmentä toukokuuhun 2022 asti työskennelleen Associated Pressin toimittajan ja asemapäällikön Kathy Gannonin mukaan naisten asema ei ole aivan toivoton talibanien hallitsemassa Afganistanissa.
Suurin televisioasema Tolo-TV on palkannut viime aikoina myös naisia. Gannonin mukaan länsimaiden kannattaisi keskittyä tukemaan maassa olevia toimittajia kaikin keinoin ja auttaa heitä jaksamaan tekemään työtään ja pitämään yllä ammattitaitoaan. Ja tietysti pysymään hengissä vaikeasta yhteiskunnallisesta tilanteesta huolimatta.
Työ jatkuu
Ryhmä suomalaisia naistoimittajia sai lokakuussa 2021 Jokesilta 10 000 euron apurahan, jolla on pystytty tilamaan Afganistanissa olevilta naistoimittajilta juttuja heidän arjestaan ja siitä, minkälaista on elää talibanien hallitsemassa maassa.
Tammikuussa 2022 ulkoministeriö antoi kymppitonnin toiminta-avustuksen, jolla blogi-palstaa on pystytty jatkamaan.
Kirjoittajat saavat juttupalkkion, tekstit käännetään vapaaehtoistyönä suomeksi. Suomen Kuvalehti tarjoaa blogeille alustan, jossa niitä voi lukea maksutta.
Nyt rahat alkavat olla loppu. Parhaillaan mietitään, mistä saada rahoitusta afgaaninaistoimittajien tukemiseen.
Suomalaisten vapaaehtoisten ryhmä on päättänyt jatkaa työtään Toimittajat ilman rajoja -järjestön siipien suojassa, mutta rahaa tarvitaan. Ideoita otetaan vastaan. Jos afgaaninaistoimittajien tukeminen kiinnostaa ja haluaa esimerkiksi kääntää ja editoida vapaaehtoistyönä blogeja, voi ilmoittautua Toimittajat ilman rajoja -järjestölle.
Afganistanin naisten katsetta voi lukea Suomen Kuvalehden verkkolehdessä.
Susanna Särkkä
KUKA?
Ensimmäinen kuukausipalkkainen työni toimittajana oli kesätyö Kuorevesi-Mänttä-Vilppula -lehdessä. Pääsin paljasjalkaisena helsinkiläisenä kesätoimittajaksi Mäntän paikallislehteen käymättä edes työhaastattelussa. Mainitsin hakemuksessani isoäitini olleen sodan aikana lehden päätoimittajana. Kun miehet olivat rintamalla, nainen kelpasi päätoimittajaksi.
Olen tehnyt lähes koko työelämäni erilaisia pätkä- silppu- ja free-töitä. 1980-luvun loppupuoliskolla nuorena toimittajana olin töissä muun muassa Ylioppilaslehdessä. Sittemmin olen työskennellyt muun muassa Yleisradion uutis- ajankohtais- ja tiedetoimituksissa. Free-juttuja olen tehnyt kaikkiin isoimpiin lehtitaloihin. Tällä hetkellä kirjoitan paljon Otavan lehtiin.
Juttujen lisäksi Susanna Särkkä on kirjoittanut ja toimittanut tietokirjoja. ”Suurin myyntimenestys tällä saralla lienee vuonna 1993 ilmestynyt Äitikirja, jossa pohdin yhdessä Lotta Lehmusvaaran kanssa äitiyden monia paineita.”
BLOGI
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Blogeja julkaistaan noin kerran kuukaudessa.
