”Niin kaunista muuall´ ei löytyä saata kuin Saarenmaan nurmien kesäinen yö”
Georg Ots laulaa radiossa. Saarenmaan valssi avaa silmien eteen kerran koetun maiseman jossakin siellä. Korkealta kumpareelta näkyy vain vihreää, nurmea luonnonkukkineen ja perinteinen kyläkeinu, jota tuulenvire hiljaa liikuttaa.
Olemme Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton retkellä tutustumassa tuntemattomaksi jääneeseen etelänaapuriin. Kukkulalle pitkin kiemurtelevia ruohottuneita polkuja meitä on noussut monia. Illan tunnelma on haikea mutta yllättäen myös isänmaallinen. Hannu Salokorpi lausuu ulkomuistista säkeitä Vänrikki Stoolin Tarinoista.
Muisto säilyy, vaikka Hannu ei ole enää keskuudessamme.
Turun Sanomat yrittää varastaa bussin!
Viro itsenäistyi uudelleen 20.8.1991 Neuvostoliiton hajottua. Heti seuraavan vuoden syksyllä Suomalainen Sanomalehtimiesliitto teki kaksipäiväisen tutustumismatkan Tallinnaan. Vaikka ohjelma oli tiukka, olin sopinut yhden oman haastattelun kaupunkikiertoajelun ajaksi. Näin reissusta tuli työmatka ja sain mukaan myös valokuvaaja Sakari Sahlsteinin.
Tarkoituksenamme oli mennä keskustasta muutaman kilometrin päähän Piritaan jututtamaan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Baltian paikallisedustajaa Jukka Paljärveä. Minulla oli mukana Turun Sanomien Tallinnassa käyttämän taksin puhelinnumero, mutta siihen ei vastattukaan useista yrityksistä huolimatta. Oli keksittävä jotakin muuta. Kysyin oppaalta, voisiko tämä pyytää bussinkuljettajaa ajamaan Piritan kautta. Kuljettaja suostui ja kaikki meni hyvin – kunnes bussi jumittui lumiseen ja jäiseen ylämäkeen Piritassa.
– Turun Sanomat yrittää varastaa bussin!, Laitisen Matti huomasi ja ilmoitti kaikille.
Me Sakarin kanssa pyysimme anteeksi ja jatkoimme matkaa jalan. Olimmehan jo Piritassa ja lähellä Paljärven taloa.
Omakotitaloalueella marraskuisessa pikkupakkasessa kävellessä nenässä tuntui kivihiililämmityksen pistävä haju vai olikohan se palavaakiveä. Lapset leikkivät lumessa ja vartiokoirat haukkuivat vieraita aidatuilla pihoilla. Perillä isäntäväki Jukka ja Maiju Paljärvi ihmettelivät, kuinka nopeasti me löysimme perille. Olimme soittaneet heille tuntia aiemmin kolmenkymmenen kilometrin päästä.
Baltian maista Viro elpymässä ensimmäisenä
Ekonomisti Jukka Paljärvi oli Washingtonista komennuksella Tallinnassa valvomassa kansainvälistä rahoitusta Baltiaan. Hänen mukaansa Viro oli sopeutunut markkinatalouteen yllättävän nopeasti. Entisestä Neuvostoliitosta irronneista muista Baltian maista, Liettuasta ja Latviasta, se oli elpymässä ensimmäisenä. Paljärvi kertoi, ettei yllättyisi, jos Viro ei tarvitsisi Maailmanpankkia enää kymmenen vuoden kuluttua. Talouden moottoreina toimivat massiivinen kansainvälinen talousapu ja hyvin vetävä Suomi-vienti.
Ennustus on toteutunut hyvin. Tallinnan ja Viron talouskehitys on ollut ällistyttävän nopeaa. Nykyistä Tallinnaa ei tunne samaksi kuin silloin marraskuussa 1992 ajaessamme Paljärven kyydissä halki pimeän ja harmaan keskustan. Valaistuja näyteikkunoita oli harvassa, jos ollenkaan. Katuvaloja oli vähän. Perillä ravintola Reederissa huokaistiin helpotuksesta, kun me olimme löytyneet.
Hotellimme oli venäläisten pääasiassa asuttamassa Mustamäen lähiössä. Ikkunoista näkyi vain betonierämaata.
Toisena vierailupäivänä tapasimme Viron Pankin tiedotuspäällikön Kaupo Pollisinskin, joka kertoi Viron pankkikriisin olevan ensimmäinen heijastus tulevasta suuresta pankkisaneerauksesta. Tästä kirjoitin myös lehteen jutun. Tapasimme myös Viron Tiedeakatemian Talousinstituutin johtajan Olev Luguksen.
Matkan kohokohtana oli pääministeri Mart Laarin haastattelu Toompealla. 32-vuotias historioitsija Laar edusti oikeistolaista Isänmaa-liittoa ja oli ollut pääministerinä vasta kuukauden verran. Laar aloitti seuraavana päivänä ensimmäisen virallisen vierailun Suomeen. Kirjoitin jutun tuoreeltaan paluumatkalla laivassa ja soitin sen toimitukseen uutistenvastaanottajalle. Päällimmäisiksi asioiksi Laar nosti taloudellisen yhteistyön maidemme välillä, viisumivapauden sekä toiveen mahdollisen Norjan maakaasuputken ulottamisesta Baltiaan.
Luonto yhtä koskematon kuin 1950-luvun Suomessa
Suomalainen Sanomalehtimiesliitto vieraili etelänaapurissa seuraavan kerran elokuussa 1993 tutustumassa Etelä-Viroon. Majapaikkana oli Toravere , josta suunnattiin Tarttoon, Otepäähän, Ronguun ja kolmantena päivänä Viljandiin.
Ennen matkaa kävin kysymässä päätoimittaja Ari Valjakalta, saanko lähteä jälleen reissuun ja saisinko myös kuvaajan mukaan. Vastaus oli myönteinen.
– Mutta älä sitten lähde noissa shortseissa, Valjakka vitsaili.
Menin kuitenkin. Keltaiset shortsit olivat hyvä matkavaate elokuussa. Työpariksi lähti tälläkin kertaa Sakari Sahlstein.
Etelä-Viron kierrokselta mieleen on jäänyt juuri maaseutu. Luonto oli yhtä koskematon kuin 1950-luvun Suomessa, lapsuudessani. Hakkaamattomat upeat metsät, silmänkantamattomiin ulottuvat kolhoosien viljavainiot, kotieläimet laitumilla, maalaamattomat talot – ja haikaranpesät savupiipuissa. Maisemien vilistessä ohi ajattelin, miten tässä kaikessa muutoksessa tavallisen ihmisen elämä mullistuu. Miten hän pärjää.
Vierustoveri huomasi synkän ilmeeni.
– Rentoudu! Ole hyvä jätkä! Nyt ollaan matkalla, irti arjesta, hän kehotti.
Etelä-Viron kierroksella oppaana oli Viro-Suomi -seuran puheenjohtaja, kirjailija Enn Kreem. Hän painotti, että jo vuonna 1030 perustettu yliopistokaupunki Tartto on Viron tärkein kaupunki ja itse Viroa vanhempi. Valta on Tallinnassa mutta henki Tartossa. Sieltä on lähtöisin kansallinen herääminen ja siellä ilmestyy maan vanhin sanomalehti Postimees. Vierailimme niin toimituksessa kuin yliopistolla. Lounaspaikka oli erikoinen: entiseen ruutivarastoon kunnostettu Ruutikellari. Punatiilinen ravintola sijaitsi kallion sisällä.
Otepäässä kävimme kaupassa, lähes tyhjässä. Oli kuin aika olisi pysähtynyt. Löytyi vain shampanjaa, olutta, Viru Valgea, suolakurkkuja ja limppua. Niitä lähti mukaan, kaupanpitäjän onneksi.
Seuraavana päivänä ajoimme Vörtsjärven rannikkoa pitkin Viljandiin ja sieltä sitten Tallinnaan ja kantosiipialuksella Helsinkiin.
Saarenmaan lumoava kapea kärki
Saarenmaan eteläkärjessä puhutteli meri , niin voimakkaasti, että olin jäädä matkasta. Satoi, mutta ihailin vain näkyä. Toisella puolella Sörven niemimaata Itämeri löi rantaan, toisella puolella Riianlahdella oli tyyntä. Minä seisoin siinä välissä, muut olivat jo bussissa. Erikoisen, kapean niemen nimi on kuvaavasti Sääre.
Säären autio kivikkoinen laakea ranta kasvaa heinikkoa ja ruovikkoa. Liuskekivi ulottuu kauas merelle ja muodostaa vedenalaisia karikoita. Täällä viihtyvät lukemattomat linnut.
Tarkastelin majakan lähellä veden silottamia reikäkiviä ja poimin muutaman taskuun muistutukseksi paikasta, jonne voi joskus palata.
Etsin reikäkiviä blogin kuvituskuvaksi, mutta ne olivatkin kadonneet ilmeisesti kukkaruukun pohjakiviksi, enkä tiedä minkä niistä.
– Meri laulaa, se soi aina, Enn Kreem totesi bussissa.
Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton kolmas Viron matka suuntautui elokuussa 1994 Saarenmaalle. Asiantuntevana oppaana toimi jälleen kirjailija Enn Kreem, itsekin saarelainen.
Neuvostoaikana Viron saaret olivat suljettuja. Vain kulkuluvalla pääsi liikkumaan. Monet virolaisetkin käyvät ensimmäistä kertaa Saarenmaalla. Matkailu on kasvanut nopeasti. Myös suomalaiset ovat löytäneet Saarenmaan.
Kreemiä huolestutti, että massaturismi hävittää Saarenmaan omaleimaisuuden.
– Virolaisten heikkous on, ettemme osaa tehdä vastarintaa länsimaistumiselle. Tähän saakka kaikki voimat on keskitetty venäläistymisen vastustamiseen, kukaan ei huomaa englantilaistumista, hän totesi.
Kolmipäiväisellä matkalla tutustuimme ensin Muhun saareen ennen Kuressaareen asettumista. Poikkesimme Koguvan ulkoilmamuseossa, Valjalan kirkossa ja Kaalin meteoriittikraatterin laidalla.
Toisena päivänä ohjelmassa oli käynti Kuressaaren kuuluisassa mutakylpylässä, linnassa ja kotiseutumuseossa. Saarikierroksella Pangan rantatörmä teki vaikutuksen jyrkkyydellään.
Pitkälle kotimatkalle piti ostaa pulla. Leipomossa näkyi herkullisen näköisiä leivonnaisia. Ostin pullan, mutta mitä ihmettä, sen sisällä oli nakki.
SSL vieraili viimeksi Virossa 100-vuotisjuhlavuonna
Viimeksi Suomalainen Sanomalehtimiesliitto on vieraillut Tallinnassa syyskuussa 2018, kun Viro vietti 100-vuotisjuhlavuottaan. Viron tasavalta syntyi 24.2.1918. Neuvostoliiton miehittämänä maa oli 1940-1991.
– Muistatko, kun olimme Viron retkellä? kyseli Ilkka Juva minulta Turun kulttuuriretkellä ravintola Hus Lindmanin naulakolla joulukuussa 2019.
Kyllä, tietenkin minä muistan. Oikeastaan Ilkka onkin syypää siihen, että vaihdoin blogin aihetta. Alun perin minun piti kirjoittaa sataa vuottaan tänä syksynä juhlivasta Turun Journalistiyhdistyksestä (entiseltä nimeltään Turun Sanomalehtimiesyhdistys), josta ilmestyi kesäkuussa historiikki Naakat Turun yllä.
Kuka?
Pia Hanttu-Kiskonen on Turun Sanomista vuonna 2014 eläkkeelle jäänyt toimittaja. Työuransa Pia aloitti Turun ympäristössä ilmestyneessä paikallislehti Uutis-Valjakossa 1969. Turun Sanomiin hän siirtyi 1972. Lehtijuttujen lisäksi hän teki joitakin ohjelmia Turku TV:hen. Yhdessä HS:n kuvaaja V.K. Hietasen kanssa hän toteutti haastatteluja 1984 julkaistuun Kuolemajärven kuvateokseen Taas tulloo itku. Suomalaiseen Sanomalehtimiesliittoon Pia Hanttu-Kiskonen liittyi vuonna 1978.
Lähteet: Turun Sanomissa julkaistut omat jutut. ”Viro uskoo saavansa Norjan maakaasua” ja ”Viro vauhdittaa ulkomaisten sijoittajien tuloa maahan” 17.11.1992, ”Saneeraus vasta alussa” 19.11.1992, ”Länsiapu vetää Viron nousuun” ja ”Viro elpyy yllättävän nopeasti” 23.11.1992, ”Bussi poikki – ja muita kertomuksia Etelä-Virosta” 5.9.1993, ”Omaleimaisuus uhkaa kadota Viron saarilta” ja ”Saarenmaalla laulaa Itämeri” 10.9.1994.
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Aluksi blogeja julkaistaan kerran kuukaudessa.
