5 | 2020

BLOGI // Jyrki Vesikansa

Historian haamut ja kevyt, pirteä kynä

Koronakaranteenissa on ollut hyvä viimeistellä tutkimusta Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain kilpailusta vuosina 1956-76 otsikolla Vastahyökkäyksestä konkurssin partaalle.

Usarihan kavensi Eero Petäjäniemen johdolla hieman Hesarin kolminkertaiseksi revähtänyttä etumatkaa levikissä Eljas Erkon voimien ehdyttyä Ludviginkadulla. Sitten US joutui taas kerran poliittiseen myrskyyn ns. Honka-liitossa. Se johti käännökseen oikealle ja luisuun, jota 1970-luvun alun saneerausyritykset eivät pystyneet pysäyttämään.

Voi tietenkin kysyä, miksi tutkia mediahistorian keskiaikaa somen ja kaiken muun myllerryksen keskellä. Kriiseissä on kuitenkin saman kaltaisia piirteitä alasta ja ajasta riippumatta. Tyypillistä niin Uuden Suomen eri kriiseille kuin vaikkapa Viipurinlahden katastrofille talvisodassa oli touhukkuus ja organisaatioiden myllertäminen. Samoja piirteitä tai ainakin niiden uhkaa voi havaita koronakriisissä. Varmaan myös nykyisissä mediataloissa. 

Historiaa toki hyödynnetään tarkoitushakuisesti muuallakin kuin Vladimir Putinin Venäjällä. Niinpä Aamulehden päätoimittaja on toistellut, miten hänen lehtensä on puolustanut vuodesta 1881 alkaen Pirkanmaan etuja. Vielä 1981 lehti julkaisi juhlakirjan nimellä Sata vuotta Suomen puolesta. Ilmeisesti tuleva juhlateos – missä muodossa se julkaistaankaan – on 150 vuotta Pirkanmaan puolesta.

Tietenkin Aamulehti palveli myös paikallisia intressejä jo silloin, kun isäni isoisä julkaisi siinä yhden lehden ensimmäisistä ilmoituksista. (Se liittyi sukutilamme perintökuvioihin). Tällaisia tarkoituksia varten Tampereella oli kuitenkin ennestään Tampereen Sanomat. Uudella lehdellä oli korkeammat tavoitteet suomalaiskansallisen liikkeen äänenkannattajana. Aamulehden perustajista etenkin Agathon Meurman saattaa pyöriä haudassaan nykyisen ohuen näkemyksen takia.

Jussi Tuulensuulla on painotukseensa tietenkin syynsä. On torjuttava pelko, että maineikkaasta lehdestä tulee vappufuusion jälkeen vainHelsingin Sanomain Tampereen-painos, jollei peräti saksalaistyylinen Kopfblatt, jossa omaa ovat logon ohella vain paikallisuutiset.

Aika näyttää, paljonko Sanomain yhteistä aineistoa käytetään. Sanoma-konserni irtisanoi heti Lännen Median sopimuksen sanoen haluavansa ”avata keskustelua mediatalojen yhteisestä tuotannosta”. Tällöin pohditaan myös Sanomain hallitseman STT:n roolia. ”Julkaisemme tulevaisuudessakin valtakunnallisia ja ulkomaan uutisia, mutta niiden tuotannon tavan mietimme nyt tarkasti uudestaan”, päätoimittaja Tuulensuu kertoi. (AL 8.5.). Muu kuin paikallinen materiaali voisi siis tulla laajasti HS:lta ja STT:ltä?

Jääkiekko pysynee sentään manselaisena. Samoin hyvä Moro-liite – onhan  Hesarillakin stadilaisliitteensä. Ja iso kaupunkitoimitus.

Aamulehden valtakunnallinen päämäärä näkyi jo sen nimessä, jota ei sidottu mihinkään paikkaan tai Ilkan lailla historian henkilöön. Aamulehti oli valtakunnallinen vaikuttaja jo liittomme pitkäaikaisen puheenjohtajan Jaakko Tuomikosken päätoimittajakaudella; hän kannatti 1930-luvun kuohuissa malttia Uuden Suomen heilahtaessa kovin oikealle. 

Jaakko Hakalan kaudella Aamulehden iskulause oli ”maan kolmas päivälehti” – siis HS:n ja US:n veroinen. Kun levikissä ohitettiin 1963 vanhempi, mutta väsyneempi kokoomuslehti, Haksi järjesti tarjosi koko väelle joulurahan, vaikka Mansessa oltiin yleensä saitoja.

Valtakunnallista vaikutusvaltaa tavoittelivat myös Raino Vehmas ja Pertti Pesonen – siksi professorit päätoimittajiksi kutsuttiinkin. Käänne koettiin 1990-luvun laman paineissa. Silloin Mansessa päätettiin pysytellä mahdollisimman etäällä kaatuneen Uuden Suomen perinnöstä ja keskittyä Pirkanmaahan, joksi aiempi Ylä-Satakunta oli ristitty. Matti Apusella oli laajempia tavoitteita, mutta hän siirtyikin muille areenoille.

Tutkimuksessani peilaan Uuden Suomen kehitystä Sanomain historiasarjan havaintoihin. Sarjan päätösosa Suomen suurin on ensimmäinen lukemani historiateos, jossa on onnistuneesti luovuttu kronologiasta ja käsitelty lehtitalon ja etenkin HS:n vaiheita temaattisesti. Taustalla on tosin monta kronologista tutkimusta, kuten ”Suuri affääri”, Eero ja Eljas Erkon laajat elämäkerrat sekä Antti Blåfieldin mainio journalistinen teos HS:n avainhahmoista. 

Arno Ahosniemi teilasi Suomen suurimman HS:ssa. Ehkä sekä kriitikko että HS:n kulttuuritoimitus halusivat näyttää riippumattomuutensa teoksen maksajasta? Niklas Jensen-Eriksen, Reetta Hänninen ja Aleksi Mainio saivat kuitenkin ansaitusti Vuoden historiateos-palkinnon Lahden historiapäivillä.

Sanomain sarjaan kuuluu myös Hännisen tuore väitöskirja Kevyt ja pirteä kynä? Naisten ensimmäinen aalto Helsingin Sanomien toimituksessa sotien välisenä aikana. Valitettavasti hän otti omakustanteesta kovin pienen painoksen, vaikka sitä olisi mennyt kaupaksi jo väitöstilaisuudessa. Verkkoversio kyllä löytyy.

Oman tutkimukseni esityötä Sota, säännöstely ja suvantovaihe voi sen sijaan ostaa sihteeriltämme Silja Latvaselta (sihteeri@sanomalehtimiesliitto.fi). SSL:n kotisivuilla on myös luettavissa lisensiaattityöni Uuden Suomen viimeinen nousu ja tuho 1976-91.

Hänninen osoittaa, että vastoin aiempaa käsitystä naisten määrä ainakin HS:n toimituksessa nousi jo 1930-luvulla eikä vasta sotavuosina. Ilmeisesti Eljas Erkko näki tässäkin selkeän tarpeen. Tosin jo Päivälehdessä oli ollut Suomen ensimmäinen päätoiminen naistoimittaja, tohtoriksi ja kansanedustajaksi sittemmin edennyt Tekla Hultin, mutta hänen jälkeensä Ludviginkadullakin oli pitkä kuiva kausi.

Uudessa Suomettaressa ei ollut koskaan naistoimittajaa – ei, vaikka päätoimittaja-toimitusjohtaja Viktor Löfgrenin (Lounasmaan) puoliso Elisabet oli merkittävä feministi ja kirjailija. Iltalehteen pestattiin Anna Pohjanheimo 1925 – osin siksi, että hänen palkkansa oli pienempi kuin kaikilla miehillä. Se sentään nousi samalle tasolle kuin heikoimmin palkatun miehen. Ensimmäisen IL:n muututtua 1930 Lapuan liikkeen Ajan Sanaksi Pohjanheimo siirtyi siihen jatkaen sitten IKL:n Ajan Suunnassa.

Uusi Suomi sai ensimmäisen naistoimittajan 1926. Anni Voipiosta tuli alamme legendoja – lopulta muistelmiensa (Lehtimatka, 1966) takia. Annikka oli rohkea ja reipas journalisti – mutta uutistoimittajana kauan ainoa nainen US:ssa. Vasta 1930-luvun lopulla hänen rinnalleen tulivat Kerttu Niilonen, Salama Simonen (Hirvonen) ja Marjatta Tulenheimo (Tyrkkö). Berliinin-kirjeenvaihtajaksi oli 1929 vakinaistettu Ada Norna ja Seere Salminen teki 1929-33 US:n viikkoliitettä ja Serpin pakinoita. Eljas Erkko ”osti” hänet kuitenkin Ludviginkadulle.

Ennen talvisodan syttymistä 1939 Helsingin Sanomissa työskenteli jo 11 naista – siis noin tuplasti Usariin verrattuna. Ehkä tämä vaikutti HS:n etumatkan kasvamiseen? Naisilta odotettiin Hännisen teoksen nimen mukaisesti ”kevyttä ja pirteää kynää”, mikä on edelleen hyvä taito kaikille.  Esimerkiksi HS:n Sirkka-Liisa Virtamo oli kuitenkin haka myös uutisten hankinnassa. Hänestä tulikin sittemmin tiukka asianajaja Helvi Sipilän toimistoon.  

Suositun mikrohistorian hengessä Hänninen kuvaa etenkin Vappu Roosin uraa HS:ssa. Häneltä on jäänyt antoisa kirjeenvaihto. Roos aloitti 1930 HS:n satamareportterina Turussa. Uusi Suomi oli palkannut tehtävään hieman aiemmin Maija Suovan, joka oli osoittanut, miten hyvä uutiskaivo Turun satama oli. Sehän oli etenkin talvikaudella 1960-luvulle saakka pääväylä Suomesta länteen. Satamassa saattoi siis bongata kiintoisia haastateltavia. 

Uskaltanen kirjoittaa, että tehtävä taisi soveltua parhaiten naisille, sillä Suovaa ja Roosia seurasivat sellaiset ”laivatytöt” kuin US:n Kyllikki Hiisku ja HS:n Eira Nurminen. Lentoliikenteen vilkastuminen lopetti työn aikanaan. Roos taas siirtyi pian Helsinkiin Ilta-Sanomiin – toimitussihteerin sijaiseksikin ja sitten teatteri- ja kirjallisuuskriitikoksi.

Hänninen käsittelee etenkin Roosin, Salmisen ja Sirkka Ruotsalaisen kirjekokoelmien pohjalla monipuolisesti HS:n toimituksen kulttuuria, kuten Erkon patruunamaisuuden hyviä ja huonoja puolia, palkkausta sekä myös ”me too”- teemaa. Roosin kirjeiden mukaan journalistien keskinäiset suhteet olivat HS:ssa kylläkin reilut eikä sukupuoleen kiinnitetty juuri huomiota. Pientä flirttiä saattoi ilmetä ja syntyihän tunnetusti romanssejakin, mutta siis tasa-arvoisesti. 

Hänninen on laatinut myös HS:n toimittajien matrikkelin vuosilta 1928-39. Tein puolestani Sinivalkoiseen Suomeen -teokseen US:n ja sen edeltäjien toimittajien sekä keskeisen avustajien luettelon vuosilta 1847-1939. Katsotaan nyt, pystynkö jatkamaan sitä. Toimittajakunnan henkilötietojen julkaiseminen on kaikkiaan häpeällisen heikkoa – viimeinen alan matrikkeli on vuodelta 1954, kun muiden ammattikuntien, koulujen ja eri tahojen matrikkeleja on paljon.

Lehdistöneuvos ja filosofian lisensiaatti Jyrki Vesikansa.

Kuka?

Jyrki Vesikansa on lehdistöneuvos ja filosofian lisensiaatti, joka aloitti Uuden Suomen kesätoimittajana 1964. Lehden päätoimittajiin hän kuului 1983-91 ja vaikutti Iltalehden artikkelitoimittajana 1991-2018. Hän on julkaissut toistakymmentä historiateosta, yli sata elämäkertaa Kansallisbiografiassa ja muita teoksia. SSL:n puheenjohtajana hän toimi 1997-2017.


BLOGI
Ajatuksia journalismista ja sen vierestä.

BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Aluksi blogeja julkaistaan kerran kuukaudessa.

Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään