Saatteeksi
Olen selvittänyt Uuden Suomen vaiheita painetun lehden kuolinpäivistä marraskuussa 1991 alkaen. Uusi Suomi Oy:n hallituksen puheenjohtaja Heikki Tavela ja Aamulehti-yhtymän toimitusjohtaja Timo Laatunen tarjosivat silloin Uuden Suomen pesän hoitamisen rinnalla sen historian kirjoittamista. Hyväksyin tarjouksen mielelläni. Samalla siirryin Iltalehden avustajaksi ja sittemmin – eläköitymiseeni saakka – sen artikkelitoimittajaksi. Lehteä olen avustanut runsaasti sen jälkeenkin.
Uuden Suomen kesätoimittajana olin aloittanut 1.6.1964. Työskenneltyäni ulkomaantoimittajana, Bonnin ja Brysselin kirjeenvaihtajana, taloustoimituksen päällikkönä sekä yhtenä toimituspäälliköistä siirryin syksystä 1978 kevääseen 1983 ”pöydän toiselle puolelle”, Kansallis-Osake-Pankin tiedotuspäälliköksi. Uuteen Suomeen palasin 1.4.1983 yhdeksi päätoimittajista vaihtelevin tehtäväkuvin ja työtoverein. Lehden loppuvaiheessa vastasin lähinnä artikkeli- ja mielipideosastosta sekä hallinnosta, mutta ajoittain edelleen myös uutistoiminnasta.
Historian maisterina olin tietenkin perehtynyt lehden vaiheisiin ja kuunnellut mielelläni vanhempien kollegojen muisteloita. Suomettaren seuraajan 140-vuotispäiväksi 1987 teetin työtoverillani, fil. tohtori Seppo Kuusistolla lehden juhlanumeroon laajan, alkuperäislähteisiin nojanneen historiakatsauksen. US:n viimeisin arkinumeroon 1.10.1991 tein itse laajan historiakatsauksen.
Työhön lähtiessäni tiesin siis jotakin, mutta ennakkokäsitykset oli luonnollisesti tarkistettava historian työmetodien mukaisesti. Oli siis selvitettävä Leopold von Ranken ohjeen mukaisesti ”wie es eigentlich gewesen ist” – ”miten asiat oikeastaan olivat”.
Aamulehti-yhtymä nimesi työtä varten historiatoimikunnan puheenjohtajanaan konsernin uusi toimitusjohtaja Matti Packalén, joka suhtautui innostuneesti hankkeeseen. Toimikunnan jäseniä olivat professorit Seikko Eskola ja Päiviö Tommila sekä toimitusjohtaja Risto Takala. Myöhemmin mukaan tulivat vielä päätoimittajat Raimo Seppälä ja Erkki Teikari. Olin hyvähenkisen toimikunnan sihteerinä. Tutkijalle jätettiin täysi vapaus johtopäätöksiin ja tulkintoihin.
Ehdotuksestani tutkin ensin US:n loppuvaiheet 1976-91, koska siitä oli tuoretta muistitietoa. Samalla järjestin eri tahoilla ollutta lehtitalon asiakirja-arkistoa siirrettäväksi Kansallisarkistoon. Tämäkin työ toi lisävalaistusta tuoreisiin ja vanhoihinkin asioihin; esimerkiksi Uuden Suomettaren levikkitiedot löysin Kaivokselan kellarista vasta työn ensi vaiheen valmistuttua, samoin professori O.W. Louhivuoren kokoelman vuosien 1938-40 omistustaistelun ajoilta.
US:n loppuvaiheista julkaisin Suomen historian lisensiaattityön Uuden Suomen viimeinen nousu ja tuho 1976-91. Erinäisten mutkien jälkeen se hyväksyttiin Helsingin yliopistossa 1994 hyvin arvosanoin. Työ on ollut kymmenisen vuotta luettavissa Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton kotisivuilla yliopiston ja eräiden muiden kokoelmien ohella.
Tämän jälkeen julkaisin 1997 US:n ja sen edeltäjien vaiheista Otavan kustantaman teoksen Sinivalkoiseen Suomeen. Alaotsikoksi laitoin Uuden Suomen ja sen edeltäjien historia I 1847–1939 – hyvin tietäen järjestysnumeron riskin. Esimerkiksi opettajani Eino Jutikkalan 1938 ilmestynyt Suomen postilaitoksen historia I ei saanut koskaan jatko-osaa huolimatta akateemikon tuotteliaisuudesta ja pitkästä iästä. Ystäväni Jaakko Numminen julkaisi sen sijaan nuorisoseuraliikkeen historian ykkösosalle neljäkin jatko-osaa –mutta lähes puolen vuosisadan tauon jälkeen.
Ainekset US:n historian toiselle osalle ovat nyt, yli 20 vuoden jälkeen, koossa. Välivaiheelle on monta selitystä. Arvioin, että lähestyttäessä uudempia aikoja laajahkolla julkisuudella – lisensiaattityöhän ei sitä etenkään alkuvaiheessa nauttinut – kohtuullinen etäisyys monille tunneherkkiin tapahtumiin tekee hyvää niin kirjoittajalle kuin muille mukana olleille. Tarjolle tuli myös monia muita tutkimushankkeita, jotka toivottavasti vahvistivat ammattitaitoani. Monet luottamustoimetkin veivät aikaa.
En kuitenkaan unohtanut työtäni, vaan julkaisin aihepiiristä artikkeleja ja pidin siitä esitelmiä. Annoin myös pyynnöstä tekstini luonnoksia muille aihepiirin tutkijoille, kuten Helsingin Sanomain historiasarjan kirjoittajille ja Helsingin kaupungin historiaa tutkineelle prof. Martti Häikiölle. He ovat aineistoani myös hyödyntäneet.
Työni loppusuora aukeni noin vuonna 2017. Pian kirjoittauduin myös – prof. Markku Kuisman kannustamana – Suomen historian tutkijaseminaariin, olihan tavoitteena ollut alun alkaen julkaista US:n historian jatko-osa väitöskirjana. Työtäni on seminaarissa ohjannut prof. Niklas Jensen-Eriksen sekä HS:n muista historiankirjoittajista tohtorit Reetta Hänninen ja Aleksi Mainio ovat olleet eri vaiheissa opponenttejani. Yli 75-vuotiaan sedän on tietenkin ollut innostavaa toimia nuorten tutkijoiden piirissä.
Yleiseen tapaan tekstiluonnokset laajenivat yhteensä yli miljoonaan merkkiin, vaikka olin rajannut tutkimusteemaksi Helsingin Sanomain ja Uuden Suomen kilpailun eli sen selvittämisen, miksi US kuoli. Sivuun jätin siis pääosin lehden journalismin ja sen poliittisen linjan selvittämisen; tietenkin ne ovat tärkeitä kilpailutekijöitä ja tältä kannalta tutkimukseni kohteina. Toisaalta selvitin Tukholman lehtikilpailua, joka rinnastuu paljossa US:n ja HS:n ”satavuotiseen sotaan”. Tästä on valmiina erillinen artikkeli.
Väitöskirjojen vaatimukset ovat viime vuosina muuttuneet. Suosituksen mukaan väitöskirjan laajuus ei saisi ylittää 250 sivua – fonttia ei tosin kerrota, mutta perinteisen mittaliuskan mukaan se olisi vajaat puoli miljoonaa merkkiä. Väitöskirja tarvitsee sitä paitsi empiirisen osan ohella teoreettisen kehyksen tutkimuskysymyksineen ja johdantoineen. Erilaiset liitteetkin ovat tarpeen, samoin grafiikka ja muu kuvitus.
Yli 800-sivuisia historian väitöskirjoja on hyväksytty 2000-luvullakin, mutta päädyin ohjaajani kanssa sinänsä perinteiseen ratkaisuun ottamalla väitöskirjan pohjaksi kolme kokonaisuuden päälukua eli vuosien 1956-76 väliset tapahtumat. Silloin Uusi Suomi lähti vastahyökkäyksen HS:n kehityksen puolestaan jopa taantuessa. Vastahyökkäyksellä saavutettiin alkuun tuloksiakin, mutta 1960-luvun loppupuolella US:n levikki taittui tuntuvaan laskuun lehden ja pian koko lehtiyhtiön kääntyessä tappiolliseksi. Tätä tosin peitettiin kirjanpitojärjestelyin ja pönkittämällä levikkiä sen tarkastusten ajaksi ilmaisjakelulla. Vastatoimista huolimatta US:n ongelmat kärjistyivät 1970-luvun alkupuolella ja 1975 koko lehtiyhtiö oli konkurssin partaalla.
Myöhempää kehitystä vuodesta 1976 alkaen olen siis tarkastellut lisensiaattityössäni. Se heijastaa toki kirjoittamisaikaansa. Julkaisenkin siitä päivitetyn tiivistelmän. Lopuksi tavoitteena on Uuden Suomen historian II osa vuodesta 1939 nykypäivään saakka – Usarihan alkoi ilmestyä 2007 uudelleen verkkolehtenä.
Vaikka vuosia 1939-56 leimasivat myös US:ssa ensin poikkeusolot ja sitten eräänlainen suvantovaihe, myös tämä kausi oli tärkeä lehden tulevaisuudelle – puhumatta Uuden Suomen merkityksestä kansallisena tiedon ja näkemysten areenana tuolloinkin. Julkaisen siksi tämän osan verkossa ja eräänlaisena monisteena – myös voidakseni tarvittaessa viitata siihen väitöskirjassa. Vuosiin 1939-56 palataan mahdollisuuksien rajoissa tavoitellussa myöhemmässä kokonaisesityksessä, jossa on tiivistämisen ohessa tietenkin myös kuvitusta ja ehkä keventävää täydennystäkin.
Pieni varoitus lukijalle: tämä teksti saattaa tuntua kuivalta.
Siinä kerrotaan vähän uutisvoitoista tai kommelluksista, jotka usein värittävät journalistien muisteloita. Lehden sisältöäkin kuvataan vain aika ajoin. Sen sijaan olen pyrkinyt HS:n historiankirjoittajien lailla selvittämään, mitä tapahtui julkaistun lehden taustalla – sitä, mitä ei vuosikerroista voi ainakaan suoraan lukea. Moni keskeisissäkin tehtävissä ollut US:n toimittaja on huomauttanut, etteivät he ole siitä tienneet kovinkaan paljon.
Olen siis nojannut ensi sijassa US-yhtiön asiakirjoihin – johtoelinten pöytäkirjoihin ja muistioihin, toimituksen laajaan kirjeenvaihtoon sekä yhtiön tilinpäätöksiin. Tärkeitä lähteitä ovat olleet mm. Eero Petäjäniemen ja Lauri Ahon yksityiskokoelmat Kansallisarkistossa – tosin lähinnä vuoden 1956 jälkeiseltä ajalta. Muistitietoakin on lähinnä tästä vaiheesta.
Toimittajien muistelmat kertovat ajankuvasta, mutta niissä on kovin paljon muistivirheitä ja epätarkkuuksia. Helsingin Sanomien osalta olen nojannut lähinnä sen omiin historiateoksiin. US:lle tärkeän Kansallisen Kokoomuksen vaiheissa olen turvautunut ennen muuta prof. Vesa Vareksen teossarjaan – muistaen, miten opastin tuon graduaan tekevän ujon ylioppilaan US-yhtiön lähteille Kaivokselassa 1980-luvulla. Muut lähteet selviävät lähdeluettelosta. Teknisistä syistä siinä on myös myöhempien osien lähteitä.
Olen kiitollinen etenkin juhlamaisteri-kollegalleni Eero Saurille, työtovereilleni Jyrki Haikoselle ja Martti Savojärvelle sekä prof. Martti Häikiölle kommenteista ja kannustuksesta. Tekstistäni vastaan tietenkin itse.
Kiitän myös Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton puheenjohtajaa Maarit Tyrkköä tuesta tekstini julkaisemisessa. Ennen muuta kiitän puolisoani Päiviä ymmärryksestä uurastustani kohtaan, jo aikuisia lapsiani Jarkkoa, Sannaa ja Kristoa sekä heidän perheitään. Tyttärenpoikani, abiturientti Vili Haapaniemi on jo laskenut pari tilastoliitettä.
Käpylässä, 23 marraskuuta 2019
Jyrki Vesikansa
Jyrki Vesikansa: Uuden Suomen vaiheita, osa I / prologi
Jyrki Vesikansa on 77-vuotias lehdistöneuvos ja filosofian lisensiaatti. Hän aloitti Uudessa Suomessa kesätoimittajana 1.6.1964 ja toimi muun muassa kirjeenvaihtajana Lontoossa 1966 sekä Bonnissa ja Brysselissä 1969-72, taloustoimituksen päällikkönä 1972-76, toimituspäällikkönä 1976-78 ja yhtenä päätoimittajista 1983-91. Välillä hän oli Keskuskauppakamarin ja Kansallispankin tiedotuspäällikkö. Vuodesta 1991 hän on ollut muun muassa Iltalehden artikkelitoimittaja ja on tutkinut US:n historiaa. Lisensiaattityö Uuden Suomen viimeinen nousu ja tuho 1976-91 ilmestyi 1994, Sinivalkoiseen Suomeen eli US:n historian 1. osa 1997. Tutkimus Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain kilpailusta 1939-75 on loppuvaiheessa. Lisäksi Vesikansa on julkaissut muun muassa toistakymmentä teosta ja yli sata elämäkertaa Kansallisbiografiassa. Hänellä on ollut runsaasti luottamustoimia ja hänelle on myönnetty Valtion journalistipalkinto.
