24 hengen seurueemme oli herännyt lauantaina 5. lokakuuta kukonlaulun aikaan. Suora lento Kosovon pääkaupunki Pristinan Adem Jasharin kansainväliselle lentokentälle laskeutui aamupäivällä. (Henkilöön, jonka mukaan kenttä on nimetty, tutustumme myöhemmin.) Albanialainen paikallisopas Genti Proseku ja rustiikkinen pikkubussi olivat porukkaa vastassa.
Vaikka pääosa matkan ohjelmasta sijoittui Kosovoon, ensimmäiseksi suunnattiin Pohjois-Makedonian pääkaupunkiin Skopjeen. Sinne huristeltiin Pristinasta hyväkuntoista moottoritietä pitkin. Vuonna 2008 itsenäiseksi julistautunut Kosovo haluaa Euroopan Unionin jäseneksi ja EU avustaa maata eri tavoin. Tästä on muun muassa osoituksena noin 15 kilometrin pituinen, korkeiden pilareiden päälle rakennettu silta, joka seurailee laaksoa ja sen pohjalla olevaa jokea.
Rajamuodollisuudet Kosovon ja Pohjois-Makedonian rajalla veivät aikansa. Passeihin iskettiin leimat. Hieno moottoritie muuttui Pohjois-Makedonian puolella kuoppaiseksi asfalttitieksi. Bussin ikkunoista näkyi tien reunamilla monia kasinoita – yksi näistä sijaitsi heti rajalla.
Skopje – patsaiden kaupunki
Pohjois-Makedonian pääkaupungista Skopjesta tuhoutui 80 prosenttia vuoden 1963 maanjäristyksessä. Yli tuhat asukasta kuoli.
Nykyisin Skopjessa on puoli miljoonaa asukasta ja yhtä paljon patsaita – näin ainakin oppaan kertoman sanonnan mukaan. Kuvanveistäjiä ovat työllistäneet etenkin mahtipontiset ”näköispatsaat” maan merkkimiehistä. Pääkaupungin keskusaukiolla on valtavat patsaat Aleksanteri Suuresta ja hänen isästään Filippos II:sta. Pohjois-Makedonialla on ollut Kreikan kanssa kiistaa herrojen synnyinmaasta – ehkä jättipatsaiden avulla halutaan tehdä pientä kiusaa.
Vardar-joki jakaa Skopjen vanhaan ja uuteen osaan. Hyvä paikallisopas kertoi vähän liiankin laveasti historiasta ja johdatteli porukkamme vanhalla puolella sijaitsevan basaarialueen läpi, Vardar-joen ylittävälle sillalle ja sitten uudelle puolelle. Kaupunki on aika sekamelska eri tyylisuuntia. Toki rakennuskanta on melko uutta, koska valtava maanjäristys tuhosi lähes kaiken. Keskustassa on yksi pieni kirkko, joka selvisi pystyssä.
Patsaisen lisäksi näimme muun muassa Äiti Teresan museon. Äiti Teresa syntyi vuonna 1910 Pristinassa, mutta kotitalo tuhoutui vuoden 1963 maanjäristyksessä. Kauppakadun varrella sijaitseva museo avattiin vuonna 2009.
Aamulla sanoimme näkemiin Skopjelle, mutta ennen lähtöä ehdimme vielä kiivetä kaupungin yllä olevaan linnoitukseen. Kukkulan rinteellä oleva linnoitus on rakennettu aikoinaan strategisesti hyvälle paikalle ja sieltä näkee pitkälle. Muurit ja tornit tietysti tuhoutuivat maanjäristyksessä, mutta nyt suurin osa on rakennettu uudelleen.
Vuoristotietä Prirzeniin
Pohjois-Makedonian pikapyrähdyksen jälkeen bussi palasi eilistä reittiä kohti Kosovoa. Onneksi sunnuntaina aamupäivällä Pohjois-Makedonian ja Kosovon rajalla ei ollut ruuhkaa. Kohta rajan jälkeen käännyttiin moottoritieltä pienemmälle vuoristotielle. Vuoret ympäröivät Kosovoa lähes joka puolelta.
Kiemuratien varrella lähes 2000 metrin korkeudessa on muutama Titon hallintokauden aikana rakennettu ja Kosovon itsenäisyyden aikana kunnostettu hiihtokeskus. Lokakuun alussa näytti aika hiljaiselta. Paikalliset ihmiset myivät torikojuissa tuotteitaan, kuten omenoita, hunajaa, pikkelssiä, hilloja.
Tien varrella on kyliä. Kosovossa ei voi erehtyä, mitkä ovat albaanien asuttamia ja mitkä serbienemmistöisiä kyliä – talojen liput kertovat sen selvästi. Kosovon väestöstä on 93% albaaneja, 1,6% bosniakkeja, 1,5% serbejä ja 1,1% turkkilaisia. Vaikka vuoristotien alue on etupäässä albaanien asuttamaa, on välissä muutama serbikylä.
Tie kohti Kosovon toiseksi suurinta kaupunkia Prizreniä vei Prevala-solaa pitkin läpi rehevän lehtometsän. Kaunis vuoristoalue voisi olla kiinnostava kohde vaeltajille ja maastopyöräilijöille, mutta näitä matkailumahdollisuuksia ei ole oikein osattu hyödyntää, ainakaan vielä. Solan pohjalla virtaavan joen rannat olivat täynnä muoviroskaa. Jätehuolto on maassa alkutekijöissään.
Solan päässä avautuu Prizrenin viehättävä kaupunki. Kosovon sodan aikana 1998-99 suurin osa kaupungin asukkaista pakeni 20 kilometrin päässä sijaitsevan Albanian puolelle.
Pieni tihkusade ei haitannut kaupunkikierroksen tekemistä. Serbit tuhosivat sodan aikana Albanian historiasta ja kansanperinteestä kertovan museokokonaisuuden (The Albanian League of Prizren Site), mutta se on rakennettu uudelleen. Albaniasta kotoisin oleva Genti-oppaamme kertoi museossa aika vuolaasti albanian kielen asemasta ja Suur-Albanian ideasta.
Viehättävä luostari ja sodan tuhoja
Maanantaiaamuna lähdettiin bussilla kohti seuraavia nähtävyyksiä. Matka tyssäsi noin tunnin ajamisen jälkeen, kun vasemmasta takarenkaasta alkoi nousta pahan katkuista savua. Porukka pois bussista ja kuski sekä opas alkoivat soitella, mistä löytyisi lähin apu. Onneksi olisimme kylässä, jossa oli matkalaisille kahvila ja bussille sopiva korjaamo. Kivi oli mennyt jarrulevyjen väliin ja aiheutti käryn – ei onneksi sen suurempaa vikaa. Päivän ohjelmaan ei tullut viivästyksiä.
Kauniin vuoriston kupeessa, albaanikylien keskellä sijaitsee Serbian ortodoksikirkolle kuuluva Visoki Decanin luostari, joka on nykyään KFOR-joukkojen suojeluksessa. Sisäänpääsy edellyttää passien näyttämistä. Raja-alueella ei saanut kuvata. Portin jälkeen avautui viehättävä luostarinäkymä: hyvin hoidetut rakennukset nurmikentän reunoilla sekä keskellä 1300-luvulta yhtäjaksoisesti toiminut kirkko.
Erinomaista englantia puhunut Petar-munkki jakoi meille suomenkieliset esitteet, kertoi luostarin toiminnasta ja esitteli kirkkoa. Luostarissa asuu tällä haavaa 20 munkkia. He ovat iältään melko nuoria 20-25-vuotiaita.
Luostari näyttää rauhan tyyssijalta, mutta KFOR-joukot eivät ole sen ympärillä turhaan. Petar-munkki kertoi, että vuonna 2014 auto yritti ajaa luostarin portista läpi ja tarkastuksen yhteydessä autosta löytyi Kalashnikov-kiväärejä.
Luostarin kaupassa tehtyjen ostosten jälkeen matka jatkui läpi maaseutukylien. Tien varrella hyvin monet talot näyttävät puolivalmiilta. Oppaalta kuulimme, että kosovolaisia on paljon töissä muualla Euroopassa, etenkin Saksassa. He lähettävät rahaa perheelleen tai palaavat itse rakentamaan taloaan, kun taloudellinen tilanne niin suo.
Tie vei kumpuilevan maaston läpi Prekazin kylään. Se on tunnettu serbijoukkojen tekemästä joukkomurhasta. ”Yli 50 ihmistä vaatinut verilöyly käynnistyi maaliskuun alussa 1998 ja vaati yhteensä yli 50 ihmisen hengen. Jugoslavian sisäministeriön erikoisjoukot kostivat perheen isännän, mustapartaisen Adem Jasharin, aseellisen vastarinnan serbipoliiseja vastaan”, uutisoi Helsingin Sanomat 8.3.1998.
Alueella on nyt museo, Jasharin pihapiirin talojen jäänteiden yllä on katokset, tulitaistelussa kuolleiden viimeinen leposija on surmatalon vieressä. Museossa esiteltiin kuvien kera kaikki surmatut. Kun olimme poistumassa museosta, vastaan tuli perhe, jonka pikkutytöillä oli päällä UCK-logolla varustetut armeijan maastokuosiset t-paidat. Alueella oli matkamuistokojuja, joista niitä sai ostaa. Joukkomurhan ei anneta poistua mielistä.
Bussissa istui varsin hiljaista väkeä Prekaz-kylän jälkeen. Päivän ohjelma vei tunnelmista toiseen. Välillä kävimme syömässä hyvän lounaan kalankasvattamon yhteydessä olevassa ravintolassa. Kauniilla terassilla, kirkkaassa auringonpaisteessa kelpasi ruokailla ja ihailla maisemia alas laaksoon. Kaukana kavala maailma.
Ilta jo pimeni, kun saavuimme Kosovon pääkaupunkiin Pristinaan ja hotellille.
Maan EU-polulla vielä monta mutkaa
Viimeinen matkapäivä oli varattu Suomen suurlähettilään ja paikallisten journalistien tapaamiselle, kaupunkikierrosta unohtamatta. Hotellilta oli lyhyt matka kävellä Suomen suurlähettilään residenssiin, jossa Matti Nissinen otti meidät vastaan. Hän on toiminut kaksi vuotta suurlähettiläänä tässä eräässä maailman nuorimmista valtioista.
Suomen ulkoministeri Elina Valtonen vieraili juuri syyskuun alussa Länsi-Balkanin alueella, muun muassa Kosovossa. Agendalla oli EU:n laajentuminen, alueen turvallisuustilanne ja vakaus. Suomi tukee maiden EU-polkua. Kosovo haki EU:n jäsenyyttä vuonna 2022.
Nissisen mukaan Suomella on Kosovossa hyvä maine. Tämä varmaan juontaa juurensa siitä, että Martti Ahtisaari johti maan rauhanneuvotteluja 2007-2008. Nyt EU välittää dialogia Serbian kanssa. Kosovon pohjoisosien serbiväestön asema on dialogissa ratkaisevassa asemassa. Kansainvälinen yhteisö yrittää löytää kompromisseja. Serbiväestö ei äänestä maan vaaleissa eikä osallistu väestönlaskentaan.
”On huolestuttavaa, jos osa maan väestöstä aidosti kokee, että se on vain pelinappula, jolta puuttuu mahdollisuus rakentaa yhteistä tulevaisuutta”, Nissinen kuvasi tilannetta. Sitä ei muun muassa auttanut albaanitaustaisten pormestareiden nimittäminen neljän serbikunnan johtoon maan pohjoisosassa.
Lähinnä omista sisäpoliittisista syistään EU:n jäsenmaista Espanja, Slovakia, Romania, Kreikka ja Kypros eivät ole tunnustaneet Kosovon itsenäisyyttä. Nissinen katsoi kuitenkin, että Serbian kanssa käytävän dialogin tarpeellisuudesta EU on hyvin yhtenäinen.
Yksi merkittävä este Kosovon taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehittymisen tiellä on korruptio. Nissisen mielestä trendi on kuitenkin saatu kääntymään parempaan päin.
”Oikeita askelia otetaan, mutta paljon työtä on vielä tehtävänä. Esimerkiksi tullin ja poliisin kanssa voi asioida ilman räikeää korruptiota”, Nissinen sanoi.
Korruptiota tulee vähentää myös EU:n jäsenyyshaaveiden vuoksi. EU on jo nyt maan suurin rahoittaja. Myös Turkki on merkittävä taloudellinen tekijä.
Lopuksi puhuimme Nissisen kanssa tuoreessa muistissa olevasta vierailusta Jasherin perheen joukkomurhan muistomerkillä ja sen jättämistä tunnelmista.
”Viha on edelleen monilla syvässä. Sodan vuodet ovat vielä niin lähellä. Asioita ei tarvitse unohtaa, mutta niistä pitää päästä yli.”
Hallitus pitää mediaa oppositiona
Iltapäivällä tapasimme hotellin kokoushuoneessa kaksi kosovolaista toimittajaa. Paikallista journalistiliittoa (Association of Journalist of Kosovo) edustavat Getoarbë Mulligi ja Jehona Hulaj antoivat varsin synkeän kuvan median toimintamahdollisuuksista.
Hallitus on lopettanut median tukemisen. Toimittajia kohtaan esitetään uhkauksia. Uusimmassa lehdistönvapausindeksissä maan sijoitus putosi 19 sijaa. Varsinkin nyt vallassa olevan hallituksen toiminta sai toimittajilta varsin kovaa kritiikkiä.
”Kun hallitus tuli valtaan vuonna 2021, olimme vielä ”media-darlings”, mutta nyt suurin osa toimittajiin kohdistuvista uhkauksista tulee nimenomaan hallituksen taholta”, Mulligi kertoi. Ministereiltä ei saa haastatteluja. Toimittajia kutsutaan pettureiksi, kun he tekevät hallituksen toimista kriittisiä juttuja.
Printtilehtiä maassa ei ole ilmestynyt vuoden 2020 jälkeen. Televisio- ja radiokanavia on useita, mutta some on kansalaisille tärkein media.
Toimittajien palkka on surkea – noin 200 euroa kuussa. Silti media-ala vetää nuoria, ja yliopistollisiin koulutuspaikkoihin riittää hakijoita. Vähän aikaa alalla toimittuaan monet kuitenkin siirtyvät paremmin palkattuihin hommiin.
Seuraavat parlamenttivaalit ovat ensi helmikuussa, mutta Mulligi ja Hulaj ennustivat, että nykyinen vallassa oleva puolue jatkaa eikä median asemaan ole tulossa parannuksia.
Lopuksi journalisteja pyydettiin vertaamaan tilannetta esimerkiksi Turkkiin, jossa vallanpitäjät heittävät toimittajia vankilaan. Niin surkeaksi median asema Kosovossa ei ole sentään mennyt. Getoarbë Mulligi kiitti tästä maan hyviä lakeja.
Kiertokävely ja kotimatkalle
Tiistaipäivä jatkui vielä oppaan perässä tehdyllä kävelyllä Pristinan keskustassa. Näimme muun muassa Äiti Teresan kirkon, maan ensimmäisen presidentin Ibrahim Rugovan patsaan, lievästi sanottuna erikoisen kirjastorakennuksen, Kosovon sodassa serbialaisten raiskaamien lähes 20 000 naisen muistomerkin, Kosovon itsenäisyyspäivänä (17.2.2008) pystytetyn ja joka vuosi eriväriseksi maalattavan Newborn-monumentin.
Runsaan aterian jälkeen oli sitten aika suunnata bussi kohti Adem Jasharin kansainvälistä lentokenttää. Jos kentän nimi ei ollut tuttu maahan tullessa, matkan aikana se oli varmaan kaikille kirkastunut.
Oli myös aika kiitellä matkanjärjestäjää, opasta ja bussikuskia, mutta etenkin kaikkia mukana olleita reippaasta osallistumisesta ja erinomaisesta seurasta. Koimme ja näimme neljän intensiivisen päivän aikana paljon.
Kirsti Sintonen
