Kun presidentti Mauno Koivistolta kysyttiin Moskovan radion suorassa lähetyksessä yllättäen ”Mikä on Suomen idea? ”, tuli hänen vastauksensa sujuvalla venäjällä kuin pyssyn suusta ”Säilyä hengissä.”
Sodankäyneellä pikakiväärimiehellä oli varmaan vastauksessaan mielessä puolustusvoimain rooli, mutta vähintään yhtä tärkeä on ollut kansakunnan yhteinen tahto tämän tavoitteen toteutumisessa.
”Suomi on puolustamisen arvoinen maa”- tahtoa oli ennen itsenäistymistämme rakennettu jo lähes sadan vuoden ajan kirkon, koulu- ja yliopistolaitoksen, kirjastojen ja erityisesti lehdistön voimin. Sanomalehdistä ensimmäisten joukossa oli Uuden Suomen edeltäjä Suometar, joka alkoi ilmestyä 1847. Työväelle suunnatun lehdistön ensimmäinen oli Vaasassa julkaistu wrightiläistä suuntausta edustanut Suupohjan Työmies, jota seuranneen Työmies- lehden ensimmäinen numero ilmestyi 1895. Helsingin Sanomat perustettiin 1899 Päivälehti nimellä, ja vuosisadan vaihteeseen tultaessa suomalaisten sanomalehtien yhteislevikki nousi jo neljännesmiljoonaan. Olikin luontevaa, että Aleksis Kivi kirjoitti Seitsemän Veljeksen Jukolan Eerosta, joka ”tutkiskeli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioita pitäjästä samaan lehteen.”
Kriittisenä maailman tarkastelijana lehdet joutuivat 1880-luvulla puolustamaan Suomen asemaa venäläistä lehdistöä vastaan mitä erilaisimmissa asioissa Suomen sodan muistomerkeistä upseereiden junalippuihin. Kuten tri Risto Volanen ”Suomen synty” kirjassaan toteaa, kiista huipentui polemiikkiin maittemme välisistä suhteista ”reaaliunionina.”
Lehdistö oli pitkään ainoa media kansalaisille laajemman julistamisen saralla, jota täydensivät runous, kuorolaulu ja musiikki. Jean Sibelius antoi tukensa lehdistölle säveltämällään Finlandia-hymnillä, joka sai ensi- esityksensä 1899 lehdistön päivänä. Myös Maamme -laulu kutsui suomalaisia ja suomalaisuutta myönteiseen kansan nousuun.
Sähköiset joukkoviestimet tulivat kartalle 1900-luvulla. Yleisradio perustettiin v.1928 ja sota-aikana sen toiminta oli kytketty tiukkaan valtiovallan ja sodanjohdon tavoitteisiin kansakunnan taistelutahdon ylläpitäjänä. Keinoina käytettiin myös huumoria, joista Jahvetin propagandalähetykset Moskovan Tiltua vastaan olivat suosittuja väestön piirissä. Lehdistö pyrki noudattamaan vapaan journalismin perinteitä joskus jopa sensuuria rikkoen. Siitä esimerkkinä Hitlerin vaatiman 160 Itävallan juutalaispakolaisen Saksaan luovuttamisen estäminen.
Sisäministeri Toivo Horelli oli hallituksen tietämättä alistunut vaatimukseen ja yhdeksän juutalaista oli jo lastattu lähtevään laivaan. Fagerholmin vihjeestä pääministeri Väinö Tannerin väliintulo keskeytti salaisen operaation. Helsingin Sanomat ja Suomen Sosialidemokraatti paljastivat hankkeen ja valtaosa, 149 juutalaispakolaista pääsi myöhemmin Yhdysvaltoihin, kuten Lasse Lehtisen Väinö Tanner elämäkerta kertoo.
Sotien jälkeen tuli television aika. Rooman Olympialaiset 1962 moninkertaisti TV-lupien määrän Suomessa sataan tuhanteen ja miljoonan luvan määrä meni rikki 70-luvun lopulla.
Itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlaan valmistauduttaessa yhtenäinen tahto sen puolustamiseen näkyy vähemmän pirstaloituneessa mediassa. Yli 70 jatkuvan rauhan vuotta ovat tehneet tässä suhteessa tehtävänsä. Suomessa ilmestyy lähes 200 sanomalehteä ja muita painotuotteita lukematon määrä. Sähköisellä puolella Yleisradion kanavien 40 prosentin osuus sähköisestä viestinnästä on ylivoimainen. Kansalaisten erikseen maksamalla pakkoverolla Ylelle kerätään lähes 500 miljoonan euron rahoitus, vaikkei yhtiön palveluja käyttäisikään. Ratkaisu katkaisi samalla luontevan asiakassuhteen, kun Ylestä tuli ”valtion virasto”, jonka kanssa ansaintapohjainen media joutuu kilpailemaan. Yle on kuitenkin tärkeä ”oma kanava” kansalaisten olohuoneisiin poliitikoille, jotka aliarvioivat avoimesti painettua sanaa. Se kävi ilmi esim. arvonlisäveron käsittelyn yhteydessä kansanedustajien Heinäluoma-Sasi lausunnoista ”luen vain Financial Timesiä, koska suomalaiset lehdet ovat niin huonoja ”. Eduskunta rankaisikin lehdistöä 12-24 prosentin arvonlisäverolla, joka useissa EU-maissa liikkuu 0-3 prosentin tuntumassa. Myös Postin jakelua on ajettu alas ja hyvästä palvelustaan tunnettu Suomen Tietotoimisto on vaikeuksissa erityisesti HS:n ja YLEn ansiosta.
Painettu sana on työvoiman supistamisesta huolimatta siirtynyt monimediaaliseen (printti- -radio -TV -netti) palveluun. Suomen ensimmäinen verkkolehti ilmestyi Turun Sanomissa juhannusviikolla 1995 vakiintuen nopeasti koko alan palvelukonsepteihin.
Suuri kysymysmerkki tänään on ”sosiaalisessa mediassa”- somessa. Kansainvälisten Googlen, Facebookin, Youtuben jne., räjähdysmäinen sisällöltään hallitsematon kasvu vaikuttaa monella tavoin yhteiskuntaan. Jos toiminnasta koituvia veroja maksetaan, ne menevät rapakon taakse. Jäljelle jää sijaintimaan veropohjan rapistuminen sekä vihapuheiden ja valeuutisten hämmentämät mielialat.
Olisikin tärkeää, että EU-maiden keskinäinen veroilla ja lisäeduilla kilpailu lopetettaisiin. Irlannin, Hollannin ja Luxemburgin kaltaiset välistävetäjät olisi saatava kiireesti yhteistenpelisääntöjen piiriin.
100-vuotiaan Suomen lehdistön elinvoiman ylläpitämisessä meillä on ainakin kolme valttia käytettävissämme. Ensimmäisenä Suomen kieli, jolla ammattitaitoinen henkilöstö palvelee lukijakuntaansa. Toisena lehtien luotettavuus, joka on lukijatutkimusten mukaan edelleen joukkoviestimistä uskottavin. Trollaajien kynnys painetun lehden sivuille on korkea. Kolmantena paikallisuus, paikallisuus ja paikallisuus- on etu, jota robotitkaan eivät päihitä. Paikallis- ja kaupunkilehtien laaja kirjo osoittaa, miten ajassa elävän lehden lukijakunta ja ilmoittajat luottavat lehteen, jonka tiedot ne itsekin näkevät yhteisössään todeksi. Tulevaisuuden uskoa antaa myös tuorein Pisa-tutkimus, joka kertoo lukemisen olevan erityisesti tyttöjen keskuudessa edelleen korkealla tasolla.
Ari Valjakka, Uuden Suomen ja Turun Sanomien päätoimittaja, eläkkeellä
