Kun toimittajana liikuin paljon Turkissa, jouduin joskus presidentti Recep Tayyip Erdoğanin kannattajien hampaisiin sosiaalisessa mediassa. Vaikka kahdessa tapauksessa hyökkäykset olivat laajoja ja myös hallitusmediaan levisi kuvia ja keksittyjä tarinoita minusta ”terrorismin kannattajana” asia oli minulle aika ongelmaton. Disinformaatio ei purrut minulle tärkeisiin ihmisiin Turkissa, koska he tiesivät, kuka olen ja Suomessa harva edes tiesi turkinkielisessä somessa riehuvasta paskamyrskystä.
Vaikka olen Suomessa saanut olla rauhassa, tiedän tunteen, kun sosiaalisessa mediassa vyöryy eteen mitä ihmeellisimpiä väitteitä ja solvauksia.
Erityisesti oikeistopopulistiset ryhmät ovat kunnostautuneet toimittajien maalittamisessa mutta painostusta tulee muualtakin.
Kun populismiin liittyvän kirjaprojektin yhteydessä tapasin Saksan journalistiliiton puheenjohtajan Mika Beusterin hän kertoi, että Saksassa oikeiston lisäksi monet muut radikaalit voimat ovat toimittajien kimpussa. Näihin kuuluu Beusterin mukaan myös vasemmistolaisia ja palestiinalaismielisiä ryhmiä.
Saksassakin aktiivisimmat hyökkäykset tulevat oikealta, ensisijaisesti Vaihtoehto Saksalle (AfD) -puolueesta. AfD nousi toiseksi suurimmaksi puolueeksi helmikuun 2025 liittopäivävaaleissa ja on sen jälkeen ottanut ykköspaikan useissa mielipidemittauksissa. Kotimaan tiedustelupalvelun seurannassa olevan puolueen edustajat ovat luonnehtineet toimittajia muun muassa valehtelijoiksi ja agenteiksi. Yksittäisissä tapauksissa AfD on myös estänyt toimittajien pääsyn puolueen tilaisuuksiin.
Ilmapiiri vaikuttaa polarisoituneelta ja journalistien parissa on keskusteltu, voiko kotimaantiedustelun äärioikeistolaiseksi määrittelemää puoluetta yleensä kohdella kuin muita puolueita. (Kotimaantiedustelun arviosta on käynnissä oikeusprosessi.) Niin kuin useimmat muut oikeistopopulistiset ryhmät AfD haluaa heikentää perinteistä mediaa ja muun muassa lakkauttaa Saksan nykymuotoisen julkisen palvelun yleisradiojärjestelmän.
Taistelua käydään kahdella rintamalla: sekä yksittäisiä toimittajia että niin sanottua valtamediaa vastaan. Oikeistopopulistien propagandan ytimessä on perinteisten tiedotusvälineiden leimaaminen puolueellisiksi ja vaikkapa vihervasemmistolaisiksi tai yltiöliberaaleiksi. Toimittajia mustamaalataan puolestaan poliittisiksi aktivisteiksi ja heihin lyödään erilaisia kommunisti- ja viherpiipertäjäleimoja.
Vihollinen löytyy Pasilasta
Suomi ei muodosta poikkeusta, kuten käy ilmi vaikkapa yksittäisten perussuomalaisten toistelemista vaatimuksista Ylen lakkauttamisesta. Esimerkiksi puolueen entinen varapuheenjohtaja, europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen on vaatinut Ylen lakkauttamista, koska yhtiö on hänen mielestään vihervasemmistolaisuudessaan perussuomalaisten vihollinen.
Osa perussuomalaisten Yle-arvostelusta on ollut tolkullisempaa, kuten kansanedustaja Joakim Vigeliuksen ihmettely miksi Yleltä ja erityisesti Yle Areenasta löytyy niin paljon tositv-ohjelmia. Joillekin perussuomalaisille suurin Yle-trauma näyttää liittyvän vuonna 2019 julkaistuun seksuaalisuutta käsittelevään Pillupäiväkirjat-pientuotantoon. Puolueen edustajat ovat palanneet kerta toisensa jälkeen ohjelmasarjaan, johon Yle kertoi käyttäneensä 2 500 euroa.
Perussuomalaisten ja oikeistoaktivistien mediakritiikki, jos sitä sellaiseksi voi kutsua, kohdistuu myös Helsingin Sanomiin ja muihin valtamediaksi kutsuttuihin mediataloihin. Perussuomalaiset syyttävät Helsingin Sanomia puolueellisuudesta vähän samaan tyyliin kuin Yleäkin.
Arvostelu saa välillä erikoisia piirteitä. Kun perussuomalaisten eduskuntaryhmän puheenjohtaja Jani Mäkelä koki, että Helsingin Sanomat oli tulkinnut presidentti Alexander Stubbin uudenvuodenpuhetta väärin, hän pohti viestipalvelu X:ssä ”meneekö tämä laajemmassa kontekstissa Helsingin Sanomien harjoittaman yleisemmän maanpetoksellisen toiminnan piiriin?” Letkautus on viittaus Helsingin Sanomien toimittajien saamiin tuomioihin viestikoekeskusjutussa. Perussuomalaisissa tuomiosta onkin otettu ilo irti.
Vielä pahempaa on luvassa
Donald Trumpin hallinnon uuden turvallisuusstrategian on tulkittu tarkoittavan eurooppalaisten oikeistopopulistien tukemista. Strategian mukaan niin sanottujen patrioottisten puolueiden vaikutusvallan kasvu antaa toivoa, että Eurooppa voi pelastua muun muassa maahanmuuton ja sananvapauden rajoittamisen aiheuttamilta vaaroilta. Miljardööri Elon Muskin julkinen tuki on ollut merkittävä piristysruiske oikeistopopulisteille esimerkiksi Saksassa. Muskin omistama viestipalvelu X on muodostunut erityisen merkittäväksi niille, jotka haluavat kaivaa maata eurooppalaisten instituutioiden, median ja Muskin mielestä vastenmielisten poliitikkojen alta. On epäilty, että alustan algoritmi suosii oikeistolaisten aktivistien ja ryhmien sisältöjä. Ei ole yllättävää, että monet oikeistopopulistit ovat innoissaan X:n kehityksestä ja pitävät alustaa sananvapauden tyyssijana.
Ilmassa on vaaran merkkejä. Disinformaation levittäminen helpottuu, kun perinteisen toimitetun median asema heikkenee ja ihmiset hakevat tietoa vaikkapa juuri X:stä, joka nykyisin pursuaa keksittyjä juttuja kaikista aiheista aina henkilökohtaisesta terveydestä maailmanpolitiikkaan.
Oikeistopopulistien puheenparsi on usein kovin samantapaista eri maissa. Suomen Janit, Teret, Sebut ja heidän hengenheimolaisensa ovat tietenkin omasta mielestään isänmaan asialla. He ovat myös pienimuotoisesti Trumpin hallinnon asialla, vaikka Yhdysvallat ei ehkä ole kovin kiinnostunut Suomesta ja oikeistopopulisteistamme. Vakavampi asia on, että kasvava epäluulo mediaa kohtaan ja yleinen eripuran lietsominen on myös Venäjän etujen mukaista. Mitä heikompi ns. perinteinen media on, sitä paremmin erilaiset valheet leviävät ja yhteiskunnan kyky vastata vaikuttamisoperaatioihin uhkaa heikentyä.
Oliko sitten ennen kaikki paremmin? Sosiaalinen media on tehnyt vaikuttamisen avoimeksi, kun näemme poliitikkoja ja heidän kannattajiaan median kimpussa.
Aiemmin asiat hoidettiin toisin. 1980-luvulla, kun aloittelin toimittajan uraani Ylessä, tein mielestäni erinomaisen haastattelun silloisen ulkoministerin Kalevi Sorsan kanssa. Halusin tietää, miksi Kenian kiistanalaisen presidentin Daniel arap Moin suunniteltu Pohjoismaiden kiertomatka oli kutistumassa vierailuksi diktaattori Nicolae Ceaușescun Romaniassa ja Suomessa. Ministeri suuttui kysymyksistäni ja heilutti minulle vihaisena sormea kameran käydessä. Kun palasin toimitukseen kerroin, että minulla on hyvää materiaalia liittyen kiisteltyyn vierailuun. Asia oli jo tiedossa, koska Sorsa oli ehtinyt soittaa Yleen ja esimieheni totesi yllättäen, että haastattelu ei ole yleisön kannalta mielenkiintoinen. Videonauha päätyi kaappiin, jossa näkyi muitakin nauhoja. Esimieheni yritti lohduttaa minua kertomalla, että alkoholiongelmista kärsinyt keskustapoliitikko ja Suomen Pankin pääjohtaja Ahti Karjalainen oli kerran nukahtanut kesken haastattelun, mutta ei siitäkään mitään numeroa tehty.
”Suojatyöpaikassa notkuva kommunisti”
Takaisin tähän päivään. Olen muutaman kerran havainnut, että jos kirjoittaa jotain perussuomalaisiin liittyvää sosiaalisessa mediassa paikalle ilmestyy myös ärhäköitä anonyymitilejä, jotka julistavat minut kommunistiksi tai vähintäänkin vasemmistolaiseksi. Sitten voi seurata sekavaa tekstiä jostain Ylen taistolaisnavetasta ja toimittajien suojatyöpaikoista. Erdoğanin tehotrollien rinnalla kotimaiset somesoturit vaikuttavat aika onnettomilta. En ole löytänyt viitteitä siitä, että perussuomalaisilla olisi jonkinlainen vastustajiksi miellettyjen maalittamiseen keskittyvä verkosto. Veljespuolue ruotsidemokraatit jäi sitä vastoin vuonna 2024 kiinni pienimuotoisen trollitehtaan pyörittämisestä.
Mitä tilanteelle voisi tehdä? Olen tavannut joitakin sosiaalisessa mediassa aggressiivisesti tai epäasiallisesti käyttäytyviä poliitikkoja. Kasvotusten he ovat hyvin toisenlaisia. Eli olisiko jonkinlainen dialogi mahdollinen? En tiedä, koska osa suomalaisistakin poliitikosta elää julkisuudessa entistä vahvemmin vastakkainasettelulla ja muiden mustamaalauksella. Näitä hahmoja löytyy ainakin perussuomalaisista ja kokoomuksesta, jonne on kasvanut pieni hiukan ilkeästi kravattipersuiksi luonnehdittu siipi. En ole kattavasti tutkinut poliitikkojen somekäyttäytymistä, joten öyhöttäjiä varmasti löytyy muualtakin.
Yksi asia on mielestäni täysin selvä. Mediatalojen on suojeltava työntekijöitään. Myös oikeusteitse. On epäilty, että poliisi ja syyttäjäviranomaiset ovat innottomia tutkimaan kunnianloukkausepäilyjä. Tästä saatiin viitteitä Iltalehden toimittajan Ida Erämaan tapauksessa. Erämaa joutui laajamittaisen häirinnän ja solvausten kohteeksi kirjoitettuaan kolumnin perussuomalaisten mediasuhteesta. Syyttäjä päätti kuitenkin lopettaa esitutkinnan. Se heräsi henkiin uudestaan vasta Journalistiliiton kanneltua ratkaisusta valtakunnansyyttäjälle. Ehkä työnantajien ja työntekijäjärjestöjen kannattaisi keskustella yleisellä tasolla viranomaisten kanssa, miten suhtautua toimittajien vaientamisyrityksiin.
Media tekee tietysti virheitä ja osa arvostelusta on perusteltua, ellei se muutu yksittäisten toimittajien solvaamiseksi. Tiedotusvälineiden on pidettävä oma tontti puhtaana eli niiden on oltava entistä tarkempia työssään. Yksittäiset virheet tai tulkinnanvaraisuudet suurennellaan median vastaisessa kampanjoinnissa ja käytetään todisteena vaikkapa toimittajien ”vihervasemmistolaisesta” tai ”yltiösuvaitsevasta” linjasta.
Entä Turkki, jonka mainitsin alussa? Sananvapaustilanne on synkkä. Hallintoa arvostelevat – niin kansalaiset kuin toimittajat – ovat jatkuvassa vaarassa joutua oikeustoimien kohteeksi ja pahimmassa tapauksessa vankilaan. Riippumaton media on pitkälti nujerrettu ja viimeisissä puolustusasemissa sinnittelevät toimittajat ovat todellisia sananvapauden sankareita. Eli me elämme edelleen idyllissä, ongelmista huolimatta. Valppaus on kuitenkin valttia.
Tom Kankkonen
KUKA?
Tom Kankkonen on Yleltä eläköitynyt ulkomaantoimittaja. Hän on julkaissut neljä tietokirjaa, joista lokakuussa 2025 julkaistu Suuttumuksen aika – Populismin vastustamaton kutsu käsittelee populismin nousua Euroopassa.
