Jyrki Vesikansa:

Muistikuvia Tuiskun säätiöstä

Säätiössä alkoi pitkän tasaisen kauden jälkeen 1990-luvun lopulla vilkas uudistaminen.

Avainhenkilönä tässä olivat pitkäaikainen puheenjohtaja Janne Virkkunen sekä loppuvaiheessa Antero Mukka. Minulla lienee kuitenkin ollut heitä enemmän aikaa Tuiskulle, joten muotoilin monien uudistusten lähtökohdat ja yksityiskohdat.

Hyvä yhteistyö hallituksessa mahdollisti uudistusten toteuttamisen. Jossakin muualla yhä tuntuneita jännitteitä nuorsuomalaisten ja suomettarelaisten lehtitalojen kesken ei Tuiskussa ollut. Jännitteiden taustahan oli yli sadan vuoden takaisissa kuvioissa.

Toiminnan pyörittämisessä avainrooli on ollut sihteereillä. Heistä Kristiina Ritvos, Varpu Helpinen ja Aino Frilander vaalivat tarkkuutta, mitä säätiössä tarvitaan. Sami Sykkö toi puolestaan virkeyttä työhömme.

Perinteisesti Tuiskun käytännön asioita oli hoidettu korvauksetta Sanoma-konsernissa. Tällainen patriarkaalisuus oli Suomessa yleistä. Vastaavasti Uusi Suomi- yhtiö pyöritti takavuosina Uuden Suomettaren Säätiön ja Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton hallintorutiineja. Esim. nykyistä UPM:ää kutsuttiin peräti Köyhtyneiksi Urheilutehtaiksi.

Patriarkaalisuus hävisi markkinaliberalismin myötä. Tuiskussakin tilinpito ja tilintarkastus siirrettiin 2010-luvulla Sanoma-konsernin hoivista kilpailutetuille alan toimistoille. Janne Virkkunen oli ohjannut jo 1990-luvulla Tuiskun sijoitusten hoidon ammattilaisille eli silloiselle Leonialle. Nykyisin sijoituksia hoitaa Handelsbanken. Sijoituspolitiikka on ollut varovaista. Vuosittain on jaettu noin 40 000 euroa.

*

Säätiön toiminta oli Syvärannan lepokodin ja sen jälkeisten asuntosijoitusten myynnin jälkeen ollut virkistysapurahojen jakamista suomenkielisten lehtitalojen journalisteille ja toimihenkilöille – Onni V. Tuiskun jälkisäädöksen mukaan ”etenkin vähävaraisille”. Journalistien avustukset oli perinteisesti jaettu tasan ylläpitäjäyhdistysten jäsenten kesken. Jotkut kuvittelivat tässä jopa vuorottelua. Muuan kollega valitti helsinkiläisten suosimista, kun oli kolmasti stipendin saatuaan jäänyt sitä vaille.

Vuosituhannen vaihteessa virkistysapurahoja alettiin jakaa hakemuksesta kaikkien lehtitalojen väelle sekä free-journalisteille. Samalla todettiin, että Onni V. Tuiskun alkuperäistä, yhteisöllistä tavoitetta palvelisi jopa paremmin ylläpitäjäyhdistysten matka- ja muun virkistystoiminnan tukeminen. Ehtona on riittävä omavastuu ja käytetyn tuen tilittäminen.

*

Säätiön säännöt kuvastivat 1920-luvun oloja, jolloin journalisteja oli muutamia satoja. Tuiskun tilinpäätökset oli siten luontevaa käsitellä kummankin ylläpitäjäyhdistyksen vuosikokouksissa. Ehkä tämä heijasti myös perisuomalaista epäilyä herroja kohtaan (naisia nähtiin Tuiskun hallinnossa kai vasta 1990-luvulla); onhan esimerkkejä säätiöiden hallitusten rellestämisestä pääoman tuotoilla.

Perinteinen järjestely oli kuitenkin kovin raskas ja prof. Heikki Halilan mukaan jopa lainvastainen. Ylläpitäjäyhdistysten hakemuksesta säännöt uudistettiin 2017 niin, että Tuiskua valvovat ensi sijassa Nuorsuomalaisen Sanomalehtimiesyhdistyksen ja Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton johtokunnat, mutta säätiön tilinpäätös on edelleen esiteltävä yhdistysten vuosikokouksille. Jos Tuiskun asioiden hoito ei tyydytä. ne voivat antaa vaikkapa ponsia, – ja määräajoin vaihtaa säätiön hallituksen jäsenet.

*

Tuiskun haltuun oli aikanaan päätynyt – ehkä Syvärannasta – myös taidetta. Pekka Halosen näkymä Tuusulanjärveltä oli sijoitettu Uuden Suomen, Maria Wiikin kukkataulu Helsingin Sanomain toimitukseen. Avotoimituksiin siirtymisen jälkeen tauluille ei ollut kuitenkaan oikein ripustuspaikkoja ja ne myytiin.

Onni V. Tuiskun säätiö tukee siis edelleen journalistien yhteisöllisyyttä ja virkistäytymistä. Tämän tarve lienee vain korostunut korona-aikana.

 

Lue myös:
Marketta Mattila: Onni V. Tuisku ja unelma lepokodista

Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään