Kirjailijoita ja lehtimiehiä Syvärannan terassilla 1920-luvun alussa. Kuvan oikeassa reunassa Eino Leino. Kuva: Museovirasto

Onni V. Tuisku ja unelma lepokodista

Journalistiliiton juhlavuonna myös Onni V. Tuiskun säätiö täyttää 100 vuotta. Säätiö perustettiin 25. huhtikuuta 1921 päätoimittaja Onni Valentin Tuiskun testamentin mukaisesti. Tuulispää -lehden päätoimittajan nimeä kantava säätiö jakaa yhä vuosittain matka- ja virkistysstipendejä toimittajille sekä lehtitalojen toimihenkilöille.

Säätiön alkuvaiheisiin liittyi leimallisesti Syväranta, Tuusulan Rantatien lepokoti. Tuiskun testamentin turvin hankittuun toimittajien lepokotiin saavuttiin alkuaikoina hevoskyydillä Keravan rautatieasemalta, mutta pian porkkanoiden avulla matkaan maanitellun Sirkka-hevosen korvasi säätiön oma auto.

Syväranta. Kuva: Lottamuseon kuva-arkisto

1920-luvun lopulla käytössä oli tuliterä Buick, joka haki väsyneitä toimittajia viikonlopun viettoon Helsingistä saakka.

Tuiskun säätiön toimintaperiaatteet muuttuivat radikaalisti vuonna 1936. Tuolloin säätiö luopui lepokodista ja möi sen Lotta Svärd -järjestölle kurssikeskukseksi.

Nykyisin lottamuseona toimiva rakennus on mukaeltu jäljennös Syvärannasta, sillä huvila paloi poroksi aprillipäivänä 1947. Alkuperäisestä toimittajien lepokodista on jäljellä enää kaksi vieraskirjaa Päivälehden arkistossa.

Lennokkaasti nimensä vieraskirjaan vetäneen Olavi Paavolaisen ja monien aikansa kulttuurivaikuttajien ohella muun muassa Eino Leino oli hetken Syvärannan kanta-asukas.

 

Päätoimittaja Tuisku sensuurin ikeessä

2000-luvun kontekstissa Onni V. Tuisku (1869-1920) on harvalle tuttu nimi, mutta 1900-luvun alussa Tuisku oli kävelevä Tuulispää, hyvällä liikemiesvaistolla varustettu maan suurimman pilalehden perustaja ja päätoimittaja.

Onni V.Tuisku

Tuisku toimitti Tuulispäätä 17 vuoden ajan, kuolemaansa asti.

Kun Tuisku vuonna 1919 täytti 50 vuotta, oli Tuulispää mainoksia myöten täynnä hyväntahtoista naljailua päivänsankarille. Tyyliin sopi, että osa hulvattomista tarinoista oli lähtöisin päätoimittajan kynästä.

Tuulispään juhlanumero on luettavissa Kansalliskirjaston arkistossa.

Ennen Tuulispäätä Tuisku oli edennyt avustajan pestin kautta päätoimittajaksi Matti Meikäläiseen, yhteiskunnallisesti kipakampaan pilalehteen, jonka Bobrikov lokakuussa 1899 määräsi lakkautettavaksi. Lehden viimeisessä numerossa toimitus julkaisi kuolinilmoituksen, jossa kerrottiin pojan kuolleen ”toisen käden kautta 15 vuoden ja 9 kuukauden ikäisenä kaihoksi ja kaipaukseksi lukuisille ystävillensä koko maanpiirin päällä, kaiken ilman kannen alla.”

Matti Meikäläinen on luettavissa Kansalliskirjaston arkistossa.

Matin kuoleman oli aiheuttanut ”Kyyrölän rettelöön” liittynyt pilakuva, jossa mustakaapuinen ortodoksipappi ajoi ruoska viuhuen suomenkieltä ja historiaa opettanutta opettajaa perheineen pois Kyyrölän venäjänkielisestä kansakoulusta.

Kyyrölän tapauksen jatkokäsittelyä lehdissä ei sallittu. Koulu siirrettiin Suomen koulutoimen ylihallitukselta Venäjän kansanvalistusministeriön alaisuuteen – häädetylle opettaja Huhdalle sentään maksettiin vuoden palkka. Painoviranomaisten edellytettiin jatkossa valvovan, ettei humoristisissa sanomalehdissä esiinny enää mitään venäläiseen papistoon liittyvää.

Onni V. Tuisku muisteli Tuulispään 10-vuotisnumerossa vuonna 1913, miten hänen kotiinsa Temppelikadulle oli tupsahtanut yllätysvieras lääninhallituksesta.

Venäjänvoittoista ruotsia puhunut mies oli esittänyt vuoteessa loikoilleelle Tuiskulle ”kuolemaantuomitsemispaperit”, ja ”ei minun auttanut muu kuin kirjoittaa tämän venäläis-ruotsalaisen paperin alle, jossa, sen verran kun siitä sain selvää, selitettiin että Matti Meikäläiseltä on otettu henki pois.”

Vähävaraisille tilaisuus lepoon

1900-luvun alku oli sekä poliittista satiiria että käytännön arkihuumoria edustavien pilalehtien kulta-aikaa. Tuulispää kävi kaupaksi ja kerrytti SKS:n kirjapainossa latojana ja oikolukijana lehtiuransa aloittaneen päätoimittaja Tuiskun omaisuutta.

Keuhkotautia sairastanut ja kohta 50-vuotisjuhlien jälkeen kuollut Tuisku testamanttasi kolmasosan omaisuudestaan ”tuperkuloosi yhdistykselle, joka tälle summalle juoksevalla korolla tulee palkata niin monta sairaanhoitajaa minkä sillä summalla saapi”.

Loppuosuudella Tuisku määräsi perustettavaksi rahaston ”joka pannaan kasvamaan korkoa siksi kunnes se on kasvanut niin suureksi, että rahoilla voidaan perustaa sanomalehtimiehille ja -naisille lepokoti, jossa suomenkielisille sanomalehdistössä työskenteleville henkilöille, niinhyvin toimittajille kuin konttorihenkilökunnalle, varsinkin vähävaraisille, valmistetaan tilaisuus levon saantiin.”

Lepokotihankkeen edistäjiksi nimettiin testamentin toimeenpanoaikana toiminnassa olleet sanomalehtimiesyhdistykset, joita Tuiskun kuolinvuonna 1920 oli kaksi.

Seuraavana vuonna Nuorsuomalainen Sanomalehtimiesyhdistys ja Suomalainen Sanomalehtimiesliitto muodostivat yhteisen säätiön. Varallisuuden kartuttamiseksi säätiö ryhtyi Tuulispään ohella kustantamaan kerran vuodessa illmestyvää Jousimies -lehteä, sanomalehtimiesten yhteisjulkaisua.

Jo vuoden 1922 Jousimiehessä Tuiskun säätiön puheenjohtaja ja Helsingin Sanomien toimitussihteeri Oiva R. Kyrö saattoi kertoa, että sopiva lepokoti oli löytynyt Tuusulan Rantatieltä.

Syvärannan omistaja liettualainen tohtori Herman Hansen oli halukas myymään rapistuneen suurhuvilan kohtuulliseen hintaan ”maasta poismatkustamisen vuoksi”.

Tuusulan kulttuurimiljöö ja itse rakennus, jonka Hansenia edeltävä omistaja, moskovalainen teekauppias Konstantin Ushkov oli laajentanut suurhuvilaksi näkötorneineen, teki vaikutuksen Tuiskun säätiön delegaatioon.

Toimittajien kesäjuhlat Syvärannassa 1920-luvulla. Kuva: Lottamuseon kuva-arkisto

”Näin oli lepokotihankkeemme toteutunut ja luonnonihanalla paikalla sijaitseva Syvärannan kaunis huvila oli, oltuaan lähes 20 vuotta muukalaisten hallussa, joutunut suomalaisten sanomalehtimiesten omaksi”, raportoi Oiva Raitis Kyrö, kirjailijoiden Jenni Linturin ja Tuomas Kyrön isoisoisien veli.

Tuusulan taiteilijayhteisön ytimessä ja Aleksis Kiven kuolinmökin lähellä sijaitsevan huvilan ”muukalaisuus” tarkoitti myös komeaa kulttuurihistoriaa. Salin tammisen kasettikaton alla oli soittanut pianoa Sergei Rahmaninov. Ushkovien kesävieraisiin olivat kuuluneet myös talon emännän sisaren mies Fjodor Shaljapin ja Sibeliuksen musiikkia sittemmin Yhdysvalloissa tunnetuksi tehnyt kapellimestari Sergei Koussevitzky, Ushkovin Natalia-tyttären puoliso. Ainolaan olisi ollut neljä kilometriä, mutta yhteys syntyi Yhdysvalloista käsin.

Lehmiä Tampereelta

Toimittajien lepokodin kunnostamisesta sukeutui kansallinen projekti, jota tuettiin arpajaisin ja iltamin pitkin Suomea.

Avustuksia tulvi sekä yrityksiltä että yksityisiltä lahjoittajilta. Syvärantaan lähetettiin muun muassa pöytäkalusto 25 hengelle, seinäkello, mattoja, patjoja, Orion-suuvettä ja hopeinen maustehäkki. Kunnallisneuvos Meurman lähetti Kangasalta lehmän, Tamperelta tuli toinen. Taidekauppias Gösta Stenman lahjoitti Edelfeltin, Gallen-Kallelan, Järnefeltin ja Sallisen teoksia lepokodin seinille.

Oy Pyynikki ilmoitti tarjoavansa vuoden mallasjuomat ja Suomalainen Tupakkatehdas vapaat Pallas-savukkeet. WSOY ja Otava lähettivät kirjallista tuotantoa kirjakaapin kera. Suomi-Filmin valokuvaaja kuvasi Syvärannan kesäidylliä uimahuoneineen ja puutarhoineen postikortteihin, joita myytiin lepokodissa 2 markan hintaan.

Jutun kirjoittaja onnistui hankkimaan aidon Syväranta-postikortin tori.fi palvelusta. Kuvassa lepokodin uimahuone.

Kun Syväranta helluntaina 1923 vihittiin käyttöön, kultaisesta hämähäkkiportista asteli juhlavieraita paikalle Oulua ja Käkisalmea myöten.

Pinnan alla oli aistittavissa silti jännitteitä Helsingin ja muun Suomen välillä. Jo vihkiäisvuonna Uusi Aura kirjoitti kitkerästi Kordelinin rahastosta. Se oli evännyt maakuntien toimittajilta ulkomaisia apurahoja ja tarjonnut sijaan vapaapaikkoja Syvärannasta, mistä käsin toimittajat voisivat vierailla helsinkiläislehtien toimituksissa oppia saamassa.

Uusi Aura Lehti ironisoi kolmen kuukauden vetelehtimisen hyötyjä ja arveli, että apurahaa nauttivien toimittajien piiri supistunee muutamiin helsinkiläisiin, jotka näyttävät lepokotia parhaiten tarvitsevan.

Leinon kaksi vanerilaukkua

Syväranta nousi nopeasti pääkaupunkiseudun kulttuuripiirien suosioon. Vieraskirjat todistavat vilkkaasta seuraelämästä.

Joukkoon liittyi vauraana perijättärenä ja mesenaattina esiintynyt Minna Craucher – Mika Waltarin Suuren illusionin madame Spindel – joka vuodesta 1925 alkaen hurmasi lepokodin toimittajia.

Seura -aikakauslehden (1926-28) perustanut Craucher sai neuvoja alalle HS:n Santeri Ivalolta ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja L.M. Viherjuurelta. Viiden vuoden intohimoinen suhde avustaja Olavi Paavolaisen kanssa alkoi Tuusulassa.

Avokätinen Craucher lahjoitti Syvärantaan valkoisen pianon. Maksut Hellakselle tosin jäivät hoitamatta ja säätiö joutui lunastamaan pianon.

Minna Crauche poseeraa Syvärannan hämähäkinseittiportilla. Kuva: SKS

Lepokodissa asui tuolloin myös Eino Leino. Hyrylän rykmentin lääkäri Väinö Lindén oli suositellut Syvärantaa kodittoman, kirjattoman ja karjattoman runoilijan levähdyspaikaksi.

Samalla Collegium Keravense eli Leinon Baudelairea mukaellen Myrkyksi, Miekaksi ja Musteeksi kutsuma kolmikko (Väinö Lindén, komentaja Lauri Malmberg ja Leino itse) saattoi istua iltaa shakkilaudan ääressä.

Kahden vanerilaukun kanssa – toisessa kirjat, toisessa vaatteet – Tuusulaan matkannut Leino ei kuitenkaan viihtynyt Syvärannassa kuin pari kuukautta. Kirjeessään L. Onervalle Leino valitti kivuliasta reumatismia ja huoneen sijaintia toisessa kerroksessa, ”jonne jyrkkiä portaita monta kertaa päivässä ikenet irvessä kuljen”. Sekin harmitti, että huonetoveriksi tupsahtanut nuori toimittaja lauloi ja vihelteli liikaa.

Päivälehden arkistossa on vielä tallessa kaksi lepokodin vieraskirjaa.

 

Boheemin Leinon oma elämäntyyli ei sen paremmin solahtanut täpötäyden lepokodin päivärytmiin. Pian loukkaantunut runoilija pakkasi reissulaukut ja muutti Onnelaan, viereiseen lepokotiin.

Leino kiersi viimeisinä vuosinaan monet Tuusulan majapaikat. Vierailut Syvärannassa kuitenkin jatkuivat. Siellä hän saneli Elämäni kuvakirja -mustelmateoksen ensimmäistä ja myös viimeiseksi jäänyttä osaa nuorelle toimittajalle V. Artille, joka toimi Leinon pikakirjoittaja-sihteerinä.

 

Lotat ostavat Syvärannan

Syvärannan alkuaikoina Tuulispää -lehti mainosti, ettei lepokoti ole ”Dalai Laaman luostari, jonne ei olisi pääsyä muilla kuin sanomalehtimiehillä”. Porttien vakuutettiin olevan avoinna kaikille hyville ja siisteille ihmisille.

Avoimet ovet eivät silti tuoneet riittävää kassavirtaa säätiölle. Tuulispään ja Jousimiehen julkaiseminen oli edelleen 1930-luvulla kannattavaa toimintaa, mutta osin velaksi hankittu lepokoti tuotti tappiota. Korjauksiin ja ylläpitoon oli palanut miljoona markkaa.

Koska toimittajatkin olivat lepokodin käyttäjinä jääneet pieneen vähemmistöön, vaihtoehdoiksi nähtiin joko Syvärannan myyminen tai vuokraaminen.

Syvärannan vuokraus ei parantanut tilannetta. Karu kuntoarvio vuodelta 1936 kypsytti myyntipäätöksen: ”Kaikki tontilla sijaitsevat rakennukset ovat vanhoja ja huonossa kunnossa, siis välttämättömän korjauksen tarpeessa.”

Syväranta myytiin rakennuksineen ja irtaimistoineen Lotta Svärd -järjestölle 400 000 markalla – ei kuitenkaan tauluja, kirjoja ja muistoesineitä.

Pikkulotat pesevät astioita Syvärannan lottaopistolla 1930-luvun loppupuolella. Kuva: Museovirasto

Myynnin jälkeen Onni V. Tuiskun testamentin alkuperäistä tarkoitusta ryhdyttiin toteuttamaan virkistysstipendien kautta.

Säätiön omaisuus oli 1940-luvulla sijoitettuna lähinnä pankkiosakkeisiin ja arvopapereihin, tuottoja tuli myös Tuulispään myydyistä julkaisuoikeuksista. Arvotauluja oli tuolloin jäljellä enää muutama, Pekka Halosen talvimaisema sijoitettiin Uuden Suomen ja Maria Wiikin kukka-aiheinen maalaus Helsingin Sanomien toimitaloon. Myöhemmin 2000-luvulla nekin myytiin.

Virkistystä yhden hengen konttoriin

Päivälehden arkistoon talletetuista kiitoskirjeistä ja anomuksista voi lukea, miten tärkeitä virkistysapurahat ovat hakijoille olleet, oli kyse lomamatkasta uupuneen ihmisen oljenkortena tai vuokramökistä, jonne eronnut isä saattoi viedä lapset.

Ote 1970-luvulla kirjoitetusta kirjeestä voisi olla keväältä 2021: ”Työpaikkani on ns. yhden hengen konttori, joten joudun huolehtimaan koko konttorin toiminnasta. Virkistysapurahaa haenkin juuri siksi, että kun kontaktit työtovereihin ovat puhelimen varassa, voisin esimerkiksi lomani aikana käydä joitakin heitä henkilökohtaisestikin tapaamassa.”

1990-lopulla säätiön toimintaa ryhdyttiin uudistamaan, ensin päätoimittaja Janne Virkkusen ja myöhemmin päätoimittaja Antero Mukan puheenjohtajakaudella. Hallituksen jäsen lehdistöneuvos Jyrki Vesikansa muotoili uudistuksen toteutuksen yksityiskohtineen.

”Hyvä yhteistyö hallituksessa mahdollisti tämän. Jossakin muualla yhä tuntuneita jännitteitä nuorsuomalaisten ja suomettarelaisten lehtitalojen kesken ei Tuiskussa ollut”, muistelee Vesikansa.

Tarvetta säätiön toimintaperiaatteiden uudistukselle oli, sillä vanhat säännöt olivat peräisin 1920-luvulta jolloin journalisteja oli vain muutama sata. Avustukset oli jaettu tasan ylläpitäjäyhdistysten jäsenten kesken.

Vuosituhannen vaihteessa vanhakantaisesta tyylistä päästiin eroon. Virkistysapurahoja voivat hakea kaikkien lehtitalojen työntekijät ja free-toimittajat.

Säätiön nykyinen hallituksen puheenjohtaja Antero Mukka muistuttaa siitä, että Onni V. Tuiskun perintö ja alkuperäinen idea ovat edelleen tämän päivän toiminnan ohjenuorana.

”Mediatalojen työntekijöiden tarpeet virkistäytyä ja saada hetkeksi vastapainoa raskaalle työrupeamalle ansaitsevat yhä huomiota. Apurahojen jaossa keskeisiä perusteita ovat erilaiset sosiaaliset syyt, jotka voivat liittyä työttömyyteen, työttömyysuhkaan, oman tai läheisen sairauksiin tai ylipäänsä hankalaan taloudelliseen tilanteeseen”, Mukka kertoo.

Säätiö saa vuosittain keskimäärin sata hakemusta virkistysstipendien tarpeessa olevilta. Mukana on niin toimittajia kuin vaikkapa asiakaspalvelun työntekijöitäkin. Stipendien saajat lähettävät myöhemmin säätiön hallitukselle vapaamuotoisen raporttinsa avustuksen käytöstä.

”Useimmat hakijat ilahtuvat oikeasti, kun saavat tiedon myönnetystä stipendistä. Reaktioista aistii, että avustusrahat ovat osuneet oikeisiin kohteisiin. Meille on tärkeätä tuntea, että Onni V. Tuiskun aloittamalla työllä on merkitystä yli sukupolvien. Uskon, että voimme omalta osaltamme olla tukemassa alan työntekijöiden hyvinvointia median murroksen keskellä, ” Mukka arvioi.

Tuiskun säätiön nykyiseen hallitukseen kuuluvat Antero Mukka (puheenjohtaja), Pauliina Siniaurer (sihteeri), Marketta Mattila ja Elina Simonen.

Teksti: Marketta Mattila

Lue myös:
Jyrki Vesikansa: Muistikuvia Tuiskun säätiöstä


HUOM! Tekstissä linkit on merkitty sinisellä värillä. Klikkaamalla niitä pääset lukemaan lisää aiheesta.

Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään