Matti Virkkusen henkilökohtaisen arkiston löytämistä Marko Paavilainen pitää tutkijan lottopottina. Paavilainen tutkijan huoneessaan. Kädessä vuoden 1968 Matti Virkkusen presidenttivaalien kortti.

12 | 2020

Tutkijan työ Kansallisarkistossa

Kansallisarkistossa on meneillään ja juuri valmistunut useita kiinnostavia projekteja. Esko Aholta on ilmestynyt Mustien joutsenten vuosi ja Tapio Bergholmin Koivisto elämäkertasarja jatkuu nyt julkaistun Kiihkeä Koivisto teoksesta ajasta eteenpäin. Uuden aiheen parissa on myös Marko Paavilainen, joka kertoi tutkijan työstä arkistoissa.

Tutkija Marko Paavilainen: ”Elämäkerrat auttavat ymmärtämään historiassa tehtyjä ratkaisuja”

Valmistuttuaan Helsingin yliopiston historianlaitokselta Marko Paavilainen työskenteli kymmenen vuotta historian ja yhteiskuntaopin lehtorina Espoossa. Sitten hän alkoi kaivata vaihtelua opetustyöhön.

– Olin jatkanut opintojani työn rinnalla, mutta ratkaisevaa alanvaihdoksen kannalta oli se, että professori Markku Kuisma houkutteli minut tekemään täyspäiväisesti väitöskirjaa. Väitöskirja valmistui 2005 ja jäin sille tielle. Vapaan tutkijan työ tuntui, ja tuntuu yhä, unelmatyöltä.

– Parhaillaan työn alla on pääjohtaja Matti Virkkusen elämäkerran kirjoittaminen. Sain hanketta varten apurahan Wihurin säätiöltä ja aloitin kesällä 2020. Virkkunen syntyi Kangasalla 28.2.1908, hänen isänsä oli kirkkoherra Paavo Virkkunen ja äitinsä käsityönopettaja Katri Thulé. Kyse on pitkästä, useamman vuoden kestävästä työstä.

Mikä aiheessasi kiinnostaa, mitä etsit? Onko vaikea löytää uutta?

– Elämäkertojen voima on siinä, että niissä tutkija ja lukija voivat kokea historian vaiheet yksilön elämänä ja näkemänä. Se tuo historian niin sanotusti iholle. Ihmiset kuitenkin historiaa tekevät. Mielestäni vahvojen yksilöiden tunnistaminen on avain historian ymmärtämiseen. Virkkunen pankkimaailman mahtimiehenä ja yhteiskunnallisena vaikuttaja lukeutuu eittämättä Suomen sotien jälkeisen ajan avainhenkilöihin, joten hän on tutkimisen ja elämäkerran arvoinen mies.

– Aivan aluksi luin kaikenlaista Matti Virkkuseen liittyvää. Koska hän oli Norssin poikia, tutkin muun muassa koulun arvostelukirjoja ja yritin selvittää, millainen oppilas hän oli. Kiinnostavaa oli löytää aineistoa ajalta, kun Virkkunen oli varakonsulina Lontoossa – silloin Suomessa oli talvisota. Pitkään olin myös siinä käsityksessä, ettei hänellä ole henkilökohtaista arkistoa. Mutta suureksi yllätykseksi sellainenkin löytyi – se oli työni kannalta varsinainen lottopotti. Matti Virkkusen omistaman Niemelän maatilan ullakolla oli hänen satoja kirjeitään ja muuta aineistoa. Nyt tiedän, millainen tupakkamies ja viskisoodamies hän oli ja ketkä tukivat rahoittamalla vuoden 1968 Matti Virkkusen presidentinvaalit.

– Työni on vasta alussa – ja paljon uutta tietoa on luvassa.

Miten työskentelet – mitä merkitsee, että olet saanut oman tutkijan huoneen Kansallisarkistosta?

– Vaikka tutkijan työ on vapaata, pyrin työskentelemään kurinalaisesti. Teen pituudeltaan normaaleja työpäiviä arkistoissa ja kirjastoissa. Kirjoitusvaiheen alkaessa rytmi muuttuu. Luova työ ei luonnistu puurtamalla, vaan vaatii lyhyitä intensiivisiä jaksoja, taukoja ja ajatusten vapaata lentoa esimerkiksi kävelyretkillä.

Kansallisarkistosta on mahdollista hakea vuodeksi kerrallaan rauhallinen tutkijanhuone.

– Minulle sopii hyvin, että lähden aamulla pois kotoa työhön Kansallisarkistoon. Talossa on käytettävissä runsaasti arkistokokonaisuuksia ja yksityisarkistoja. Siellä myös tapaa kollegoja ja heidän kanssaan on mukava käydä lounaalla. Tutkijan työ on tunnetusti yksinäistä, on tärkeää irrottautua välillä tutkimuksesta ja puhua joutavia. Café Hausen on arkistotalossa ja lähellä työskentelevän yliopistoväen ”työmaaruokala”, jonne voi poiketa pikaisesti virkistymään.

Espoolaislähtöinen Marko Paavilainen kertoo joskus unissaan keskustelleensa tutkimiensa henkilöiden kanssa. Yleisempää kuitenkin on, että tutkimuskohde vaikeuttaa nukahtamista. Asiat jäävät helposti pyörimään päähän.

Mainitse jokin aikaisempi itsellesi tärkeä ja kiinnostava projekti?

– Olen tehnyt pääasiassa tilaustöitä: kirjoittanut yritys- ja järjestöhistorioita sekä elämäkertoja. Ihmeellisellä tavalla olen aina innostunut tutkimuskohteistani ja ennen kaikkea kokenut oppineeni ja kehittyneeni niiden ansiosta tutkijana. Jonkinlaisia lempilapsiani ovat Valtameri Osakeyhtiön historia Karjalasta kaukomaille (1998) ja Thomén veljesten traagisen tarinan kertova Murhatut veljet (2016). Ensiksi mainittu oli ensimmäinen suuri työni ja törmätessäni sattumalta jälkimmäiseen kirjan aiheeseen minulle syttyi palava halu selvittää syy veljesten kohtaloon.

Entä mitkä ovat tutkijan ilot, mitkä surut? Milloin tutkijalla on ”joulu”?

– Mietin usein, mitä meidän ajastamme jää historiantutkijoille. Tekstiä tuotetaan enemmän kuin koskaan, mutta se katoaa jonnekin verkkojen syövereihin. Minä saan sentään lukea vielä arkistoissa paperilta ihmisten välistä kirjeenvaihtoa, mutta sähköposteja ei kukaan tallenna. Sama pätee valokuvaukseen, digikameran tulo tuhosi valokuvakulttuurin. Kuvia otetaan tolkuttomasti, mutta niiden tallentamisesta ei huolehdita. On juhlavaa saada käsiinsä vanha nahkakantinen valokuva-albumi, jossa kuvat ovat järjestyksessä ja varustettu tekstein. Olen onnellinen, kun saan tehdä perinteistä historiantutkimusta. Viihdyn arkistokoteloiden, kirjeiden, sanomalehtileikkeiden ja albumeiden parissa.

Arkistoihin koottu materiaali tarjoaa tutkijoille kiinnostavaa tietoa ja mahdollistaa uusia tulkintoja.

Arkistoja, joihin kannattaa tutustua:

Kansallisarkisto www.arkisto.fi

Maakunta arkistot/ nyk. Kansallisarkiston toimipisteitä

Sota-arkisto/ nyk. liitetty osaksi Kansallisarkistoa

Puoluearkistot Elinkeinoelämän keskusarkisto Mikkelissä www.elka.fi

Kansalliskirjasto www.kansalliskirjasto.fi

Teksti ja kuvat Maarit Tyrkkö

Katso myös Heljä Salosen video Marko Paavilaisen puheevuorosta.

Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään