Muutin Helsingistä Kurikkaan juhannusaattona 1981. Olin törmännyt 1979 Smolnassa hauskaan maajussi-Penaan, aloittanut Vanhan Maestron keskustelujen jatkoksi hilpeän kirjeenvaihdon, sopinut ekat treffit Mannerheimin patsaalle ja lopulta lyönyt hynttyyt yhteen Penan kaa (eteläpohojammaata) ”suojelupyhimyksemme” Mannerheimin syntymäpäivänä 4.6.1981.
Kurikassa kuulin ensi kerran hepusta nimeltä Samuli Paulaharju. Opin tietämään, että hän oli syntynyt Kurikan Kampinkylässä 1875, opiskellut opettajaksi Jyväskylässä ja opettanut elämäntyönään käden taitoja kuuromykkäin koulussa Oulussa. Sinne hänet on myös haudattu 1944.
Kurikkalaiset pitävät Paulaharjua omana poikanaan ja ovat nimenneet hänen mukaansa kadun ja koulun sekä pystyttäneet kirjaston eteen patsaan ja hänen synnyinkotinsa paikalle muistomerkin. Omanaan häntä tosin pitävät myös oululaiset ja lappilaiset.
Mutta kuka kumma oli siis Samuli Paulaharju? Sen opin tietämään pohjamutia myöten, kun lupauduin 2010 Kurikan kaupungin 1999 perustaman Samuli Paulaharjun säätiön sihteeri-rahastonhoitajaksi. Seuraavat yhdeksän vuotta kuluivatkin sitten enemmän tai vähemmän Samulin parissa. Järjestettiin seminaareja, julkaistiin vuosikirjoja ja tehtiin retkiä Samulin jalanjäljille.
Opin tuntemaan Paulaharjun sukulaisia, muun muassa viisaan tietokirjailijan, pojantytär Marjut Paulaharjun, joka kirjoitti 1989 isoisästään elämäkerran Ruijanrannan reppuherra ja tämän muistiinpanoista kirjat Inkerinmaalta ja Hailuodosta, sekä vauhdikkaan tyttärentyttärentytär Terhi Vuojala-Maggan, joka kootessaan kulttuuriantropologina Lapissa graduaineistoa tapasi saamelaisen poroisäntänsä, Mauno Maggan, ja muutti Oulusta porotilan emännäksi Ivalon Kutturaan.
Opin tuntemaan myös Juha Hurmeen, joka innostui 2010-luvulla hieman jo unohdetun Paulaharjun Tunturien yöpuolta -novelleista. Hurme puhui säätiön seminaareissa ja organisoi kirjan tarinoihin perustuvan huikean Operaatio Paulaharjun kuutena kesänä eri Lapin tuntureille. Operaatiosta ja Paulaharjusta on ilmestymässä kirja mahdollisesti syksyllä.
* * *
Samuli Paulaharju kirjoitti ainoana kaunokirjallisena teoksena pidettävän Tunturien yöpuolta -novellikokoelman 1934. Siitä tehtiin ensimmäinen käännös saksaksi 1943 (Nachtschatten der Tunturis: Sagen aus Lappland), toinen puolaksi 1972 (Nocne cienie tunturi: opowiesci laponskie) ja kolmas amerikanenglanniksi 1982 (Actic twilight: old Finnish tales) sekä vielä uusi englanninnos 2018 ilmestyneestä Tunturien yöpuolta-sarjakuvakirjasta (The Night’s Edge).
Tuorein käännös ilmestyi tämän vuoden huhtikuussa, tällä kertaa italiaksi nimellä Tundra notturna. Sen käänsi suomalaisia klassikoita jo yli 10 vuotta italiantanut Marcello Ganassini.
”Pidän Samuli Paulaharjun novellikokoelmaa klassikkona huolimatta siitä, että kyseessä on kirjailijan ainoa kaunokirjallinen teos. Se oli aikansa kuuma peruna, joka sai ilmestyttyään negatiivista palautetta Paulaharjun ystävältä ja kollegalta Arvid Järventaustalta. Herää kysymys, millainen kaunokirjailija Paulaharjusta olisikaan tullut, jos Järventaus ei olisi Kaiku-lehden artikkelilla katkaissut kerralla hänen uraansa”, pohtii Marcello Ganassini suomeksi kirjoittamassaan sähköpostiviestissä.
Tunturien yöpuolta-kokoelman viimeisessä novellissa Niilas Saaran kiroissa katsottiin Ganassinin mukaan olevan jumalanpilkkaa ja siksi se jouduttiin karsimaan pois jatkosodan aikana julkaistusta saksankielisestä käännöksestä Nachtschatten der Tunturis. Tarinassa riivattu pappi tanssii kiroissa alttarin päällä. Paulaharju kirjoitti kääntäjän pyynnöstä tilalle toisen novellin, Inari-Elle, jota ei alkuperäisestä kirjasta löydy.
* * *
Ganassini aloitti suomalaisten klassikoiden kääntämisen ei enempää eikä vähempää kuin Kalevalasta, jonka hän oli löytänyt isoisänsä kirjahyllystä Paolo Emilio Pavolinin 1910 italiaksi kääntämänä.
”Italialaisten kiinnostus suomalaisiin klassikoihin oli huipussaan juuri ennen toista maailmansotaa, jolloin Pavolinin ja hänen oppilaansa Paola Faggiolin käännöksiä löytyi jokaisesta kirjakaupasta. Italiankielinen Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ilmestyi 1940, mutta sodan jälkeen kiinnostus hiipui”, Ganassini selvittää.
Kalevalan jälkeen hän on kääntänyt italiaksi mm. Eino Leinon Helkavirret, Juhani Ahon Panun ja Juhan sekä Santeri Ivalon, Martti Haavion, Minna Canthin ja Aino Kallaksen teoksia.
”Silloin, kun klassikko ”syntyy uudelleen” toisessa maassa, siitä tulee jotain laajempaa eli José Saramagoa siteeraten ”kirjailijat luovat kansallista kaunokirjallisuutta, kääntäjät universaalikirjallisuutta”, Marcello Ganassini hahmottelee.
Hän uskoo italialaisen yleisön löytävän Tundra notturnan, sillä Italiassa oli 1800-luvun lopulla merkittävä itämerensuomalaisen kansanrunouden tutkija Domenico Compretti, jonka mukaan ainoastaan Pohjolan kulttuurissa on mahdollista löytää yhdestä eepoksesta yhtä laaja ilmaisun spektri, aina sankarillisesta tarustosta itkuvirsiin ja loitsuihin. Parhaillaan Ganassiinilla on työn alla Uno Harvan essee Sammon ryöstö vuodelta 1943.
Italialais-sveitsiläinen Marcello Ganassini asuu osan vuotta Sveitsissä, Lugano-järven rannalla sijaitsevassa pienessä Paradison kylässä ja osan vuotta Helsingissä, missä hänen suomalainen vaimonsa Nina asuu heidän 11-vuotiaan Ondi-poikansa kanssa.
* * *
Samuli Paulaharju kulki kaikki kesälomansa yli 40 vuoden ajan Lönnrotin lailla eri puolilla Suomea, Karjalaa, Vienaa ja Inkerinmaata sekä Suomen, Ruotsin, Norjan ja Kuolan Lappia. Hän haastatteli ihmisiä, keräsi kansanperinnettä, piirsi ja valokuvasi rakennuksia, esineitä ja ihmisiä. Muistiinpanoistaan hän julkaisi yhteensä 21 kirjaa, kirjoitti lukuisan määrän artikkeleita eri lehtiin, kokosi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistoon yli 65 000 muistiinpanoa ja 4000 sivua kansatieteellisiä kertomuksia.
Rakkaan synnyinpitäjänsä Kurikan murretta hän keräsi 1902-1917 kaikkiaan 45 000 sanaa ja hänen viimeiseksi jäänyt kirjansa, Rintakyliä ja Larvamaita, ilmestyi 1943. Sitä varten hän keräsi koko elämänsä aineistoa Kurikan ”Wanhasta elämästä” ja haastatteli aina kotikonnuilla käydessään kymmeniä kurikkalaisia tietäjiä eri kylistä. Kurikassa teos on kulttimaineessa.
Samuli Paulaharjun ensimmäinen vaimo, Kreeta-Liisa Isokorpi, oli myös kurikkalainen. He saivat viisi lasta: Lyyli (Anhava), Aili (Suorsa), Lauri, Ahti ja Paula. Kreeta-Liisa kuoli 1913, kun nuorin lapsista, Paula, oli vain 4-vuotias. Samulin kierrellessä keruumatkoillaan lapset viettivät kesiä Isokorvessa, Kurikassa. Toinen avioliitto 1919 opettajakollega Jenny Simeliuksen kanssa oli lapseton. Professorin arvonimen Paulaharju sai 1943.
Kuka?
Pirkko Paaermaa syntyi 1945 Helsingissä, kävi koulunsa Meilahdessa ja kirjoitti ylioppilaaksi Meilahden yhteiskoulusta 1963. UFY-vaihto-oppilasvuoden 1963-64 hän vietti USA:ssa, Michiganin Ann Arborissa, jonka jälkeen opiskeli HY:ssa valtiotieteellisessä tiedekunnassa 1964-1974 valtio-oppia, kansantaloustiedettä ja tiedotusoppia sekä pääaineenaan sosiaalipsykologiaa. Opiskelujen lomassa hän avioitui Lauri Lounasheimon kanssa 1966, sai kaksi tytärtä ja valmistui mainoshoitajaksi Markkinointi-instituutista 1970. Työtehoseuran tiedotus- ja toimitussihteerinä hän toimi 1974-80, jonka jälkeen seurasi lyhyt toimittajapesti Tukon Kauppa- ja Koti -lehdessä ennen Kurikkaan muuttoa 1981. Toimittajan hommat jatkuivat Kurikkalainen-lehdessä, MTV:n Kymmenen uutisissa, Etelä-Pohjanmaa-lehdessä sekä 1988-2008 Ilkassa. Poika Jaakko Yli-Karjanmaa syntyi 1984. Eläkkeellä Pirkko on yhdessä miehensä Pentti Yli-Karjanmaan kanssa tehnyt juttuja Kurikka-lehteen.
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Aluksi blogeja julkaistaan kerran kuukaudessa.