Olen uurnaryhmän jäsen. Tosiasiassa minä pelkään näitä hurjia koneita, sillä ne saavat väärin käytettynä tosi pahaa jälkeä aikaan. Silti haluan kuulua porukkaan ja olla mukana työstämässä puusta kaikenlaista mukavaa. Minä tosin olen ryhmän heikoin lenkki. Kaivelen roskiksia ja etsin sieltä muiden heittämiä puunpalasia, joille minulla olisi käyttöä. Teen pieniä töitä esimerkiksi puukoruja, lyhtyjä ja muuta.

Miten sitten eksyin tähän porukkaan, joka on ottanut minut niin sydämellisesti vastaan. Se juontaa lapsuuteen, kun isä opetti maatalojen tulevia isäntiä puutöiden saloihin ja iltaisin hän aina vetäytyi verstaalle puuhastelemaan milloin joululahjoja ja milloin äidin tarvitsemaa korkeaa jakkaraa tai mitä nyt milloinkin. Siellä minäkin kiepuin isän harmiksi.

Tuoreen puun tuoksu oli niin huumaavaa.

Vieläkin haistan tuon tuoksun ihan helposti. Puutyöt ovat rentouttavia ja käden tuotokset näkyvät jo aika nopeasti. Kädentaidot ovat tänä päivänä arvossaan, sen huomaa pienissä putiikeissa, joissa myydään kädentaidon tuotteita. Ihmiset hakevat yksilöllisiä asioita, joilla on oikeasti merkitystä saajalle.

Minä olen aina tehnyt käsilläni. Asuimme myöhemmin Sauson käsinetehtaan vieressä ja nahkamestari nosti minut isoon vanerilaatikkoon, johon käyttökelvoton nahkajämä heitettiin. Siellä sain penkoa itselleni sopivia nahkoja käyttööni ja vielä sain opetuksen, miten saan ne sileäksi. Isä sitten kotona rakensi minulle prässin, johon nahat laitoin puristuksiin ja siliämään kostetuttuani ne ensin. Huomasin, että siellä oli joukossa tosi isojakin paloja. Prässin isä taisi kyllä rakentaa kasvien keräämistä ja kuivattamista varten. Silloin vielä kerättiin keskikoulussa kasveja.

Malttia kysyttiin kärsimättömältä luonteelta, kun odotin nahkojen siliämistä ja kuivumista, päässä pyöri jo miljoona ajatusta, mitä kaikkea niistä voi tehdä. Ja kyllähän niistä sitten syntyikin laukkuja, pussukoita, hameita ja pusakoita. Äidin poljettava Singer oli paras kone nahkojen ompeluun. Ei se ihan helppoa ollut 12-vuotiaalle, mutta niinhän sitä sanotaan, että työ tekijäänsä neuvoo ja myöhemmin minusta tuli varsin taitava. Ja voitteko kuvitella enää ei ole jäljellä kuin yksi takin raato, jonka säilytän muistona.

Nyt eläkeläisenä minusta on taas tullut käsillätekijä.

Tämä hulluus on mennyt jopa niin pitkälle, että olen uskaltautunut ammattilaisten pariin ja ryhtynyt myymään tuotteitani pienessä käsityöpuodissa. Yli 50 vuotta vanhat nahat ovat vielä aivan hyvässä kuosissa ja niistä syntyy korviksia. Puupalikat puolestaan muuttuvat palikkahelmiksi ja kaulakoruiksi. Mitään ei siis kannata heittää pois, aina voi tarvita. Tyttäreni tosin yrittävät opettaa minua karsimaan ja tekevät välillä raivausretken luokseni.

Olen varma, että luovuus kasvaa tekemisen myötä, kun jonkin aikaa pyörittää puupalikkaa kädessään, niin eiköhän se kohta ala elää ja siinä näkee vaikka mitä muotoja ja ajatus lähtee lentoon. Kannustan jokaista eläkkeellä olijaa hakeutumaan jonkin harrastuksen pariin. Olen varma, että jokaiselta paikkakunnalta löytyy työpajoja ja harrastusryhmiä, joihin voi osallistua. Eikä ole väliä mitä tekee, kunhan yrittää. Siitä saa itselleen niin paljon, näin uskon. Kun tekee jotakin, joka vaatii täydellistä omistautumista, aika kuluu nopeasti. Minä henkilökohtaisesti suosin aamupäivän ryhmiä, päivää jää näin paljon jäljelle. Silloin ehtii tehdä niitä lopputöitä, joihin ei tarvitse käyttää koneita. Loppuhionnan ja maalaamisen voi tehdä kotona.

Myönnän, että taidan olla hieman hurahtanut, mutta jos en ketään sillä vahingoita, niin eihän se mitään haittaa. Tosin huushollini on hieman sen näköinen, että aina on jotain tekeillä. Joulu toi tuskaa, kun piti saada myyntiin tuotteita, joita en tietenkään kaikkia saanut valmiiksi. Nyt on onneksi aikaa, sillä putiikkimme Järvenpäässä aukeaa virallisesti vasta helmikuussa.

Tarja Sievänen

Kuka?

”Aloitti toimittajana Keskossa Elintarvikeuutisissa, josta tie vei Tukon Myyntineuvoja-lehteen ja sieltä lyhyen ajan päästä Järvenpäähän Apu-yhtymän perustamaan Järvenpään Uutisiin ja voin sanoa, että silloin löysin itseni. Minä pidin sanomalehden työskentelynopeudesta. Sekään ei kestänyt pitkään, sillä Keski-Uusimaa-lehti osti kyseisen lehden sekä siinä samassa minut ja yhden toisen toimittajan. Sitä rupeamaa kesti sitten 14 vuotta ja se oli hauskaa ja opettavaista. Olin nopea kirjoittaja, koska hallitsin kymmensormijärjestelmän. Parhaimmat juttuni syntyivät henkilöhaastatteluina, sillä osasin kuulemma kuunnella, mitä haastateltava oikeasti sanoo. Sitten tuli se hetki, että voisihan sitä muutakin tehdä. Minusta tuli Sairaala-lehden toimitussihteeri. Voisin sanoa, että se taisi olla vikatikki. Aiheet olivat hyvin kuivia ja niinpä kolmen vuoden jälkeen siirryin takaisin Keskon tiedotukseen ja sehän on taas toinen juttu.”

BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Blogeja julkaistaan noin kerran kuukaudessa.