Kun itselläni on ollut nyt tilaisuus entistä tarkemmin ja lähemmin ja pitempään seurata Sotkamon eli ”tämän maailman parhaimman kylän” (nimennyt Huovisen kunniaksi Arto Paasilinna) elämänmenoa, olen myös ajatellut millaisia mahdollisuuksia professori Huovisella oli toimia yksin studionsa ajankohtaisena toimittajana vuosikymmenien ajan. Hommia kyllä riitti tiedonvälittäjällä, kun paikallisten, kainuulaisten, suomalaisten, venäläisten, liettualaisten ja koko maailman asiat olivat seurattavina.

Valpas uteliaisuus ja virkeä mieli olivat lähtökohtia ja tietysti terävä kynä. Mutta mistä lähteet, kun ei ollut maailmalla omia kirjeenvaihtajia eikä kuvanvälittäjiä, ei a-talkeja, ei viikon ladyja, ei putouksia eikä sohvaperunoita.

Lähteinä aluksi vain omat lukemiset, kokemiset, sitten jo radio, puhelin, lehdet, ihmisten puheet ja paljon myöhemmin TV. Nettiä ei koskaan… No kyllähän niissä riittää, kun sotkamolainen ja kainuulainen ihminen puhuu asiat niin halki, että etelän vetelät lökäpöksyt eivät koskaan.

Vaan olipas sittenkin lähteitä, olivat muutamien Rinteelän Aleksien ja hänen laistensa miesten köörit, jotka kokoontuivat – yleensä kesäisin – joskus talvellakin pohtimaan porukalla maailmanmenoa ja asioita, joita olivat saaneet liikkuessaan korviinsa ja silmiinsä eri lähteistä ja sitten sekoittivat ne omassa aivokopassaan sellaiseksi tiedonmuussiksi, että siinä oli etelän lössyköillä setvimistä, kun tuli Sotkamosta hurja kirja. Eikä se anti ollut kovin vähäinen, ja oman osansa siitä sai myös kirjailija, joka kirjan kuin sähkeen lähetti toisille ihmisaivoille pohdittavaksi. Jotkut nauroivat itseänsä läkähdyksiin ja jotkut kävivät entistä totisemmiksi, uhkasivat valittaa jopa kuluttajansuojalautakuntaankin.

Mutta nythän sitä kirjailijalla vasta olisikin kirjoitettavaa, kun on terrafamet ja talvivaarat, on Sotkamon areenat ja on koko maailman koronat.

Niihin kirjailija kävisi käsiksi huumorilla, mutta nyt on ihmisten tyytyminen vain arkisiin lausuntoihin tai presidentin nyrkkeihin, joista kirjailija vetäisi hurjat siivut maailman kirjoihin entisenä nyrkkeilijänä.

Ei kulje kylän keskustassa enää koiralaumoja, joista saisi aihetta kylän koiriin. Nyt ne koirat ovat semmoisia sisällä olevia tepsukoita, jotka katsovat televisiota, syövät lohta ja sisäfilettä sekä kulkevat lääkärissä. Ulkona ollaan, jos ollaan niin silloin punainen talvipomppa päällä ja vertaillaan, kenellä on kivoin pipo.

Aikoinaan Rinteelän Aleksi istui terveyskeskuksen vastaanotossa äkäisen lentsun kourissa nuhapuikot nokassa ja sai vaivaansa helpotuksen. Nyt istutaan samassa paikassa maskit kasvoilla kuin pecosbillit ja junanryöstäjät aikoinaan, ettei tiedä, jos vaikka tuttu tai muu vihamies istuisi vieressä.

Kylän keskusta on päivisin kiireinen kuin New Yorkin Manhattan, mutta yöaikaan yhtä pimeä ja yhtä vähän kulkijoita, mitä näkee Manhattanilta suorana on line tv-webmailista. – Sotkamon keskustaan ei muuten näe, ellei itse käy kurkistamassa.

Monet jäljet on kirjailija jättänyt kyläänsä. Hirvensalmella seisoo Konsta-patsas lumisen hirven kyljessä. Ja kun insiderina (vrt. outsider) katsoo sinisiä vaaroja, miettii heti sinisiä ajatuksia.

Mutta mitä ihmettä? Konstankujalla, kirjailijan entisen kotitalon rannassa kaivaa iso kaivuri, hullu-Jussi rantaa syvemmäksi, komea kuusiaita on poissa ja kuulen, että pihaan, Huovisen rantaan rakennetaan 10 huoneiston rivitaloa. Nimikin sille jo keksittiin ”Konstan kortteeri”, mutta sitten on kerrottu, että nimeksi tuleekin ”Konstan ranta”.

Niin muuttuu maailma – ja Sotkamo siinä sivussa. Kirjailijan Ajankohtainen studio kirjoineen ja kirjoituskoneineen sekä kaikkine työtarpeineen on siirretty toisaalle vanhaan koulurakennukseen, jossa sitä voi käydä aukioloaikoina katsomassa.

Se on tämä kirjailijoiden muistaminen kumma asia. Eläessään kirjailija voi olla melkoinenkin veronmaksaja ja matkailunähtävyys.

Mutta kun kuolee niin maine saattaa lisääntyä, vaikka enimmäkseen hänestä on kunnalle haittaa ja menoja. Pitäisi ehkä ostaa kotitalo ja tehdä siitä museo.

Ilmari Kiannosta ei ollut juuri haittaa Suomussalmelle, kun oli jo olemassa Kiantomuseo Turjanlinna, patsas sentään laitettiin 100-vuotiaalle. Eino Leinolla oli jo patsas Helsingissä, mutta Kajaaniin laitettiin Alpo Sailon veistämä patsas, Paltaniemelle rakennettiin kopio kotitalosta ja pidettiin kunnon 100-vuotisjuhlat. Kalle Päätalon patsaista huolehti kustantaja siten, että niitä tuli Taivalkoskelle ja Tampereelle. Kallioniemen museo on jo ollut pitkään Taivalkoskella, missä myös Kallen työhuone museoituna lasivitriiniin.

Mutta Kallen kotitalolle Tampereen Hervannassa kävi köpelösti. Kalle itse möi talonsa alehintaan muutamalle pappismiehelle, kun oli vakuuttunut, että tämä pitää siitä hyvän huolen hänen jälkeensä. Vaan ei kauaakaan, kun Kallen tontin toinen puoli myytiin rakennusliikkeelle. Siihen nousi jonkinlainen betoninen kerrostalo ja pappismies häipyi taivaan tuuliin.

Paavo Rintalan nuoruudentalon seinässä Oulussa on laatta ja hänen työhuoneensa Oulussa on ison lasivitriinin sisällä kuin Marskin työhuone Mikkelissä. Veikko Huovisen patsasasia Sotkamossa taas hoidettiin jo kirjailijan elinaikana hänen johdollaan. Hirvensalmen Konsta-patsas paljastettiin vuonna 1989. Kotitalo oli myytävä, kun kunta ei sitä jaksanut ostaa ja niin se myytiin eniten tarjoavalle, joka rakentaa tontille 2-kerroksisen rivitalon. Varsinainen kotitalo on yksityiskäytössä.

Sotkamossa on Pirttijärven rannalla entinen pappistalo Aatoksen pappila. Siinä olisi oiva paikka Huovisen työhuoneelle, kun kirjailija itsekin piti talosta ja oli tiukasti sen säilyttämisen kannalla, kun se meinattiin purkaa.

Että tämmöstä on Sotkamon raitilla. Että kerrassaan paljon täältä puuttuu, kun puuttuu Veikko Huovinen. Maisema sentään on jäänyt… Sotkamon sankarivainajien hautausmaalla – ei kovin kaukana Veikko Huovisen haudasta – on suuri muutamien metrien korkuinen risti. Yksi pikkupoika kulki yhtenä kesäpäivänä tämän ison ristin ohi ja itsekseen kummasteli, että kukahan siihenkin on haudattu.

”Varmaan Jumala – tai Veikko Huovinen”, arveli pikkumies.

Kuka?

Eero Marttinen on syntyperäinen kainuulainen. Hän työskenteli yli 40 vuotta Kainuun Sanomissa kulttuuritoimittajana, kirjoitti siinä sivussa artikkeleita muihinkin lehtiin ja lisäksi muutaman kirjan, kulki kulttuurin risukot läpi aina Amerikkaa, Japania ja Kiinaa myöten, sai maailmalta muutamia hyviä ystäviä, viettää eläkepäiviä Sotkamon rauhassa seuraamalla maailman tapahtumia syrjässä vähän kaikesta. Jos kuulee sanan kulttuuri, irrottaa heti varmistimen…ellei kyse ole Pariisista.

BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Aluksi blogeja julkaistaan kerran kuukaudessa.