12 | 2020

BLOGI // Tapani Ruokanen

Sukupolvikokemuksia

Muistatko vielä, missä olit, kun kuulit uutisen Kennedyn ampumisesta 22. marraskuuta 1963?

Muistan lukeneeni saksan kokeisiin, kun äitini kuunteli radiota ja STT:n ylimääräisessä uutislähetyksessä kerrottiin, että Yhdysvaltain presidentti on kuollut salamurhaajan luodista. Se oli lähetyksen ainoa uutinen. Tämä oli minun sukupolvikokemukseni – yksi niistä. Sitä ennen oli katsottu pihalla sputnikkia, jonka vilkkuva valovana kaarsi yli taivaankannen joku koira mukanaan ja kaikki opettajien asuintalon kynnelle kykenevät seisoivat pihalla töllistelemässä taivaalle. Tämä oli 1950-lukua. Ja sitä ennen oli radiossa kuuluva vaalitulos: ”Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen…” vaikka en ole varma muistanko sen vain siksi, että siitä on puhuttu niin paljon.

Sukupolvikokemuksia on riittänyt jokaiselle ikäluokalle: Nelson Mandelan vapautuminen, Saksojen yhdistyminen, Sosialismin romahdus, Martti Ahtisaaren Nobel, 9/11, Tshekkoslovakian miehitys, Martin Luther Kingin puhe ja murha, Kuuban kriisi, Adolf Eichmanin hirttäminen, Unkarin kansannousu, …useimmat kokemukset liittyvät yllättävään väkivaltaan. Ne ovat aloittaneet uuden luvun ihmiskunnan loppumattomassa tarinassa. Tai ainakin meidän itse kunkin kokemusmaailmassa. Nyt on sukupolvikokemus, joka on paljon moniulotteisempi kuin nuo aiemmat. Kukaan ei tiedä, mitä siitä seuraa vai jatkuuko kaikki hetken kuluttua kuten ennen. En usko siihen.

Millenniaalien sukupolvi elää juuri nyt aikaa, jolloin kaikki muuttui. Se tuntuu myös meidän muiden elämässä siten, että nyt viimeistään on opittava käyttämään läppäriä. Mutta kaikki ei muutu.

Milleniaalien sukupolvikokemus on väistämättä korona. Vielä ei ole ihan varmaa, mitä kaikkea on tapahtunut ja muuttunut tämän vuoden aikana. Maailma on hypännyt peruuttamattomasti uuteen. Kommunikaatio yhteydenpitoineen ja matkoineen pitää ajatella uudelleen. Samoin työn tekeminen. Tulee mieleen vanha kellokorttikone, joka oli Kotimaa-lehden toimituksessa tullessani sinne ensi kertaa päätoimittajaksi vuoden 1987 alussa. Potkaisin sen seinästä irti, mitä konttoripäällikkö ei arvostanut. Perusteluni oli se, että toimittajien pitää olla liikkeellä eikä toimistossa nyhjäämässä.

Koronan takia uusi tapa tehdä työtä ei ole enää kummallista. Se on itse asiassa ainoa vaihtoehto. Ja ensimmäiset arviot kertovat, että etätyö on itse asiassa tehokkaampaa ja tuottavampaa kuin valuminen aamuisin ruuhkassa työpaikalle kahville. Tosin ihmettelen, miten tässä mallissa siirtyy vanhempien toimittajasukupolvien elämänkokemus ja ammatilliset vinkit nuoremmille. Se nimittäin oli malli, jolla Suomen Kuvalehdessä koulutettiin ”sukupolvensa parhaita toimittajia”, kuten vaatimattomasti arvioimme.

Yksi Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton olemisen tapa voisi olla uuden ajan yhteydenpito ammattilaisten kesken. Tosin nuoret eivät koskaan tarvitse meitä vanhoja, mutta siitä huolimatta meillä voi olla jotakin heille – ja heillä meille. Millaisin muodoin olisi mahdollista ja järkevää luoda yhteyksiä esimerkiksi ahkerien eläkeläisten ja ruuhkavuosia elävien nuorten aikuisten kesken, ammatillisesti. Mentoroimalla? Väittelemällä seminaareissa? Kirjoittamalla tämmöisiä kolumneja? Puhumalla suu puhtaaksi ja hampaankolot tyhjiksi? En tiedä. Tuntuu vain siltä, että jo sananvapauden takia meidän on pidettävä toistemme puolta. Jos ei toimitustyössä voi, niin muuten.

Muutosten ja sukupolvikokemusten keskellä on yksi hyvä juttu: kaikki ei muutu, jotain pysyy. Se tuli mieleen seuratessa itsenäisyyspäivän juhlintaa, joka meni ehkä paikka paikoin liiankin kuumaksi telkkarissa. Minua liikutti se, miten veteraaneja kunnioitettiin. Muistin isääni, joka kuoli 32-vuotiaana 100-prosenttisena sotainvalidina ehtimättä saada aikaan tuskin muuta kuin kolme poikaa, joista olen vanhin. Meillä suomalaisilla on vahva kansallinen identiteetti, joka on ankkuri muutosten mylviessä. Emme kersku, mutta tiedämme olevamme hyviä, jo polvissa.

On hyviä perinteitä, joista yksi on ihan nurkan takana: joulu. Pidetään yllä ja elvytetään pieniä joulun merkkejä – ei tarvitse vetää henki kurkussa suorituksia. Voi pistäytyä vaikka katsomassa kynttilöitä hautausmaalla tai piipahtaa joulutilaisuudessa pylvään takana, jos niitä nyt vielä on. Sen voi tehdä, vaikka ei olisi varma siitä, kuinka syvällinen kristitty oikeastaan on. Joulun sanomahan on: ei tarvitse kerätä suorituspisteitä, sillä Jumala syntyy ihmiseksi ja tulee meidän luoksemme. Voima on kanssamme.

Tapani Ruokanen

Kuka?

Kirjoittaja on ihmishybridi, joka kävi papinkoulun ja toimittajakoulun eikä vieläkään tiedä, mikä oikeastaan on. Kastaa, vihkii, hautaa ystäviään ja tekaisee tarvittaessa kolumnin tai tv-haastattelun. Hän aloitti friikkuna Lapin Kansassa, työskenteli opiskelujen jälkeen ensin SANA-lehden päätoimittajana, sitten kahteen eri otteeseen Kotimaan päätoimittajana ja lopulta Suomen Kuvalehdessä päätoimittajana yli 18 vuotta eli pitempään kuin kukaan aiemmin siinä virassa. Jossain välissä hän reissasi seitsemän vuotta sotareportterina Suomen Kuvalehdelle ja kumarsi viitisen vuotta mammonaa Yhdyspankin viestintäjohtajana.Tänä itsenäisyyspäivänä kirjoittaja järkyttyi siitä, että Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton aloitteesta hänestä tehtiin ensimmäisen luokan ritari: on myönnetty Suomen Valkoisen Ruusun SVR R1. Kiitos Maarit ja kumppanit!


BLOGI
Ajatuksia journalismista ja sen vierestä.

BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Aluksi blogeja julkaistaan kerran kuukaudessa.


Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle