Nostin varaston perimmäisestä kaapista esiin leikekirjat ja lehtileikepinot, joissa oli vuosikymmenten varrella Uudessa Suomessa ja Iltalehdessä kirjoittamiani juttuja. Pölyttynyt arkistoni oli tarpeen, sillä halusin koota työvuosistani muistelukirjan, joka jäisi lapsille ja lastenlapsille.
Vanhat lehtileikkeet palauttivat mieleeni tilanteita ja juttukeikkoja sekä haastateltavia – niin tavallisia suomalaisia, asiantuntijoita kuin julkisuuden henkilöitäkin. Monesta hankalana pidetystä julkisuuden henkilöstä oli kuoriutunut haastattelun edetessä yllättävän avoin jututettava. Toki niitäkin riitti, jotka olivat maineensa veroisia.
Annoin kirjalle nimen Muistaakseni. Nimi tuntui hyvältä, sillä se antoi tietynlaisen taitelijan vapauden. Ennen kaikkea halusin tallentaa pieniä, hauskoja sattumuksia, joihin toimittaja työssään usein törmää.
Nyt ei onneksi ollut deadlinea
Oli syksy, kun aloitin puuhasteluni. Kävin materiaaliani läpi, skannasin lehtileikkeitä sekä vanhoja valokuvia ja siirsin niitä tietokoneelle omiin kansioihinsa. Sitten latasin ilmaisen kuvakirjaohjelman ja valitsin sivumäärän.
Huomasin nopeasti, etten mitenkään saisi mahtumaan siihen sivumäärään työvuosiani. Pelkästään Charlesin ja Dianan häätunnelmiin Lontoossa menisi aukeamia, samoin prinsessan hautajaisten tunnelmiin.
Lähipiiri yllytti, että tee kirjasarja, kolme satasivuista kirjaa. Innostuin. Ensimmäinen osa käsittelisi kesätoimittaja-aikoja ja Uuden Suomen vuosia ja toinen sekä kolmas osa Iltalehden aikoja.
Kuvakirjaohjelma osoittautui yllättävän helpoksi. Se tarjosi erilaisia valmiita sivupohjia, mutta en käyttänyt niitä, vaan sijoittelin kuvat ja tekstit sivuille mieleni mukaan. Rakensin kirjoja vähitellen, tallensin ja jatkoin kun taas huvitti. Välillä taitto meni uusiksi, kun huomasin jonkin oleellisen asian tai kuvan unohtuneen.
Työvuosiin verrattuna nyt ei onneksi ollut deadlinea. Oli nautinto edetä omaan tahtiin.
Hovimestariherra punastui ja poistui
Kun posti seuraavana keväänä toi valmiit kirjat, olin supertyytyväinen. Yhden kirjan tilaaminen maksoi alle 80 euroa, ja kolmesta kappaleesta sain jo alennusta.
Nyt on tallella muisto tästäkin hupaisasta tilanteesta keväällä 1994:
”Oli torstai-iltapäivä, kun sain tehtävän haastatella viikonvaihteen lehteen työministeri Ilkka Kanervaa, jonka naisasiat olivat nousseet otsikoihin tuon tuosta. Aikataulu oli tiukka, mutta lopulta illansuussa sain ministerin puhelimen päähän. Hän suostui haastatteluun ja sanoi varaavansa Palacen ravintolasta kabinetin iltayhdeksäksi haastattelua varten.
Menin paikalle hyvissä ajoin ja sanoin hovimestariherralle, että minulla on tapaaminen ministeri Kanervan kanssa yhdeksältä. Hovimestari totesi, että ministeri ei ole vielä tullut, mutta johdatti minut kabinettiin. Siellä odotti katettu pöytä kahdelle. Jäin seisomaan ovensuuhun ja sanoin odottavani siinä.
Hovimestari katsoi minua, rykäisi ja kysyi, laittaako hän tunnelmavalaistuksen. Parahdin, että ei missään nimessä, sillä haastattelen ministeriä, joka on kova puhumaan. Totesin vielä, että muistiinpanojen kirjoittaminen ei onnistu kynttilän valossa ikkunattomassa kabinetissa. Hovimestari punastui korviaan myöten ja poistui ovesta takaperin.”
Itse haastattelu sujui mutkattomasti, ja parsat hollandaisekastikkeella maistuivat hyviltä. Lauantaina 23.4.1994 Iltalehdessä oli juttu: Ilkka Kanerva puhuu elämästään armottomassa julkisuudessa ”Minua pommitetaan kuin tikkataulua”.
Löysin yllättäen esi-isiä ja esiäitejä
Kun sain työmuistot kansien väliin, tein kirjat vanhempieni suvuista. Kokemuksesta viisastuneena osasin nyt valita sivumäärän paremmin, myös kirjasintyyppiä vaihdoin.
Isovanhemmiltani ja vanhemmiltani jäi paljon vanhoja valokuvia, kirjeitä, sukututkimustietoja, lehtileikkeitä, c-kaseteille kerrottuja sotamuistoja ja paikallishistoriakirjoja. Ymmärsin, että olen viimeisiä, joka tietää vielä jotain tästä hajanaisesta materiaalista. Jos en kokoa tietoja yhteen, jälkipolvilla ei ole kunnon käsitystä sukujuuristaan.
Otin yhteyttä sukulaisiin ja tarkistelin heiltä asioita. Aiemmin tehdyistä sukututkimuksista oli myös apua, mutta muutama pimennossa oleva sukuhaara innosti penkomaan vielä lisää. Yllätyin, että kotona tietokoneen ääressä voi löytää esi-isiä ja esiäitejä.
Etsinnöissäni hyödynsin muun muassa Suomen Sukututkimusseuran Historiankirjat-tietokantaa ja sen HisKi-hakuohjelmaa, Genin sukututkimustietokantaa, Suomen Sukuhistoriallisen Yhdistyksen tietokantaa sekä eri seurakuntien arkistojen digitoituja kirkonkirjoja. Valitettavasti digitointiprojekti etenee monessa seurakunnassa vielä hitaasti, enkä aina löytänyt haluamiani tietoja.
Papin koukeroista lopulta tolkkua
Vanhoja kirkonkirjoja oli paikoin vaikea lukea, sillä monen papin käsiala oli koukeroista ja monet ruotsinkieliset sanat outoja. Löysin esimerkiksi isoäitini isän syntymätiedot Ruoveden seurakunnan arkistosta 1800-luvun puolivälistä, mutta en saanut selvää vanhempien nimistä.
Siksi ilahduin, kun viime vuonna ilmestyi viiden historiantutkijan kirjoittama Vanhojen käsialojen lukuopas (Gaudeamus 2021). Lainasin kirjan ja yritin sen avulla saada selvää papin hieroglyfeistä, mutta en onnistunut vieläkään.
Harmitti niin, että lähetin sähköpostin yhdelle kirjan kirjoittajista, selitin asiani ja kysyin, osaisiko joku auttaa. Titteliksi nimeni alle kirjoitin: Toimittaja, eläkkeellä.
Vastaus tuli seuraavana päivänä. Hän lupasi auttaa muutaman viikon kuluttua, kun töiltään ehtii. Meni kolme kuukautta, mutta lopulta sain syntymätiedoista transkription ja asiasisällön tarkkoine huomioineen. Kiitin tutkijaa, kun pääsin selvittelyssäni eteenpäin.
Riemun hetket päihittivät pettymykset
Halusin sukukirjoihin elämän makua enkä vain nimiä ja syntymä- ja kuolinaikoja.
Tiedonmurusia löytyi paikoin jo 1500-luvulta lähtien, mutta itse tarinoinnin aloitin isovanhempieni isovanhemmista, sillä heistä oli tietoja ja osin valokuviakin. Sitten etenin isovanhempieni vanhempiin, isovanhempiini ja lopuksi vanhempiini. Maantieteellisesti sukkuloin Varsinais-Suomessa, Kanta-Hämeessä, Pirkanmaalla ja Keski-Pohjanmaalla.
Moni asia jäi edelleen pimentoon. Harmittelin, että olisi aikoinaan pitänyt kysellä isovanhemmilta ja vanhemmilta paljon enemmän menneistä ajoista. Aikaa ja innostusta näyttää kuitenkin tulevan vasta sitten, kun nämä tietolähteet eivät ole enää elossa.
Loppujen lopuksi sukutietojen penkominen oli koukuttavaa puuhaa, jossa riemun hetket päihittivät pettymykset. Myös vanhoihin työmuistoihin sukeltaminen huvitti monta kertaa. Tuntuu siltä, että kirjat valmistuivat siinä sivussa, vähän niin kuin vaivihkaa.
Nyt jälkipolvilla on suvun vaiheet kansien välissä. Samoin muistoja siitä, minkälaista toimittajan työ oli viidellä eri vuosikymmenellä. Aikana, jolloin kirjoituskoneet, lankapuhelimet ja faksit vaihtuivat tietokoneisiin, kännyköihin ja videoihin.
Hilkka Tienhaara
Kuka?
Kirjoittaja kiinnostui toimittajan ammatista lukiovuosina Ikaalisissa, kun äidinkielen opettaja tutustutti sanomalehden tekemiseen ja kannusti kirjoittamaan paikallislehteen. (Opettaja itse halusi nuorena miehenä toimittajaksi, mutta vanhemmat tyrmäsivät ajatuksen, koska pitivät toimittajia juoppoina renttuina.)
Opiskeli lehdistö- ja tiedotusoppia 1970-luvun lopulla Tampereen yliopistossa. Opintojen lomassa kesätoimittajana Forssan Lehdessä ja Uudessa Suomessa. Valmistui yhteiskuntatieteiden maisteriksi 1980, minkä jälkeen toimittajana Uudessa Suomessa lehden lakkauttamiseen asti. Sen jälkeen eläkkeelle jäämiseen asti toimittajana Iltalehdessä, missä viimeisin toimenkuva oli terveystoimittaja. Sai Suomalaisen Sanomalehtimiesliiton Olli-palkinnon vuonna 2014.
Kuvat Hilkka Tienhaaran arkistosta
BLOGI
BLOGI-palsta on jäsenille tarkoitettu foorumi, jossa julkaistaan liiton jäsenten kirjoituksia. Jokainen kirjoittaja vastaa omasta tekstistään. Kirjoitukset eivät ole SSL:n kannanottoja. Blogeja julkaistaan noin kerran kuukaudessa.
