Jääkärihuoneessa

– Myyttinen paikka, jossa jääkäriliike perustettiin. Ja kuten aina, tästäkin myytistä on monta versiota. Milloin kokous oli — tai montako eri kokousta oli, täällä tai muualla Ostrobotnialla? Ketkä osallistuivat? Mitä tarkalleen puhuttiin ja sovittiin?

– Eri versioita syntyi varhain, sillä valtiopetoksen valmistelu sodan keskellä piti tietenkin tehdä salassa. Pöytäkirjoja ei pidetty — paitsi fiktiivisiä poliisin varalta. Ei tehty kalenterimerkintöjä eikä muuta raskauttavaa. Jos jotakin piti panna paperille, se tuhottiin ensi tilassa. Salassa pito onnistuikin toista vuotta, vaikka satoja miehiä — aluksi ylioppilaita — katosi jonnekin.

– Alun perin tämä on 1912 valmistuneen Ostrobotnian osakuntatalon kassahuone. Talon tärkein puuhamies oli Kaarlo Koskimies – liittomme jäsen ja myöhempi puheenjohtaja sekä Iltalehden edeltäjän. itsenäisyyslehti Uuden Päivän sekä sittemmin Uuden Suomen päätoimittaja. Koskimies oli avainhahmoja myös jääkäriliikkeen syntyvaiheissa.

– Liittomme myöhemmistä jäsenistä myyttisessä kokouksessa tässä huoneessa 20. marraskuuta 1914 oli mukana myös Rainer Sopanen, jonka eräät meistä ehtivät tunteakin. Jäseniimme kuului paikalla olleista varmaan myös Uuden Suomettaren silloinen päätoimittaja P.J. Hynninen. Liittomme tuolloisella puheenjohtajalla K.N. Rantakarilla oli puolestaan avainasema kansallisen yhteisrintaman muotoutumisessa 1910-luvun alussa.

– Myyttien yksityiskohdat ovat kuitenkin toisarvoisia — olennaista on se, mitä myytit symboloivat. Ostrobotnian entinen kassahuone kertoo nuorten ylioppilaiden rohkeudesta tarttua asioihin, ”kun painuvi päät kansan muun”, vaikka valtiopetoksen jälkeen ”koko onnemme kalpamme kärjessä on”. Kassahuone sisustettiinkin 1940-luvulla — uusien sotien jälkeen — kertomaan jääkäreistä ja itsenäisyystaistelusta.

– Ostrobotnian vihkiäisissä 1912 kuultiin Toivo Kuulan liitollemme läheisen V.A. Koskenniemen sanoihin säveltämä Nuijamiesten marssi: ”Meill´on hanki ja jää, meill´ on halla ja yö, meill´on ankarat käskyt kohtalon”. Sen esittäminen vaatisi kuitenkin täyden kuoron, joka ei tänne mahtuisi.

Kaaderilaulajien kvartetti esittää sen sijaan symbolisesti ehkä vielä tärkeämmän Jääkärimarssin, jonka Jean Sibelius sävelsi syksyllä 1917 Saksasta salaa tuotuihin myöhemmän jääkärieverstin ja kirjailijan Heikki Nurmion sanoihin. Marssi esitettiin tiettävästi ensimmäisen kerran salaa Suomen Liikemies-yhdistyksen kokouksessa marraskuussa 1917 ja kuljettiin sitten salaa Libauhun eli Liepajaan. Säveltäjän nimikin oli alkuun salainen eikä jääkärien omalle soittokunnalle ollut partituuriakaan. Jääkärien vannoessa ennen paluutaan Suomeen Libaun Pyhän Kolminaisuuden kirkossa lippuvalan marssista uskallettiin puolestaan soittaa uruilla vain muutamia tahteja, jotteivät holvit olisi murtuneet. Suomessa se esitettiin ensi kerran julkisesti itsenäisyysjuhlassa 14. tammikuuta 1918 — mutta heti kahteen kertaan.

Aluksi kuulemme toisen sadan vuoden takaisiin tunnelmiin liittyvän teoksen eli Leevi Madetojan Bertel Gripenbergin tekstiin säveltämän laulun Kaunehin maa vuodelta 1916. Suomennos on Eino Leinon. Se on alun perin Viipurin Lauluveikkojen tilausteos.

Alustus

Suomen sanomalehdistö oli sata vuotta sitten tiukasti puoluekantaista — kuten oli koko yhteiskunta. Sukukutsuillakin eri puolueita kannattavat menivät salin eri puolilla — ja useimpien suomalaisten puoluekanta myös tiedettiin. Liittomme jäsenet toimivat Suomalaisen Puolueen eli vanhasuomalaisten äänenkannattajissa. Yleensä puolueen poliitikkoja kutsuttiin kuitenkin suomettarelaisiksi, joskus jopa suometariaaneiksi. Puolue olikin syntynyt päälehtensä ja sen seuraajien ympärille. Samoin oli muotoutunut perustuslaillis-suomenmielinen eli nuorsuomalainen puolue Päivälehden ja Helsingin Sanomien helmoissa.

Jokseenkin kaikissa kaupungeissa oli pian neljä suomenkielistä lehteä — yksi kullekin puolueelle. Nuorsuomalaisten linjariidat olivat niin jyrkkiä, että heillä oli Helsingissä välillä kaksi lehteä. Liittomme piirissä oli neljä yli 10.000:n kappaleen levikin kuusipäiväistä lehteä — Uusi Suometar, Uusi Aura, Aamulehti ja Viipuri. Pienempiä lehtiä oli kymmenkunta. 1912 syntyi jopa ensimmäinen Iltalehti Suomalaisen Työväenliiton helmoissa, mutta sen aika ei ollut vielä.

Kouluissa opetettiin, että suomettarelaiset edustivat 1900-luvun alun ns. sortovuosina myöntyvyyttä Venäjän suuntaan, nuorsuomalaiset passiivista vastarintaa. Miten johtavia suomettarelaisia — liittomme tulevaa puheenjohtajaa myöten — saattoi osallistua tässä talossa jääkäriliikkeen perustamiseen jopa avainpaikoilla? Kehityskulut ovat usein mutkikkaampia kuin koulukirjoissa ainakin takavuosina esitettiin.

Sivuutan tässä lyhyellä väittelyn siitä, oliko sortovuosia ylipäänsä olemassakaan. Matti Klingen mukaan elimme 1900-luvun alussa kukoistavaa keisariaikaa, mistä todistavat yhä monet komeat talot Helsingissä ja muuallakin. Suomalaiset eivät vain halunneet ymmärtää yleisvaltakunnallista näkökulmaa, mikä olisi edellyttänyt muun muassa keisarikunnan strategisten etujen huomioon ottamista. Suomalaisille Nikolai II oli heikko valapatto ja Nikolai Bobrikoff diktaattori, joka oli syytäkin murhata.

Osmo Jussila ja jo Päiviö Tommila ovat puolestaan osoittaneet, että suuriruhtinaskunnan erityisasema oli hämärä. Haminan rauhassa 1809 Ruotsi luovutti tietyt läänit Venäjälle jokseenkin ehdoitta. Venäjän keisari oli puolestaan itsevaltias. Hän saattoi toki olla armollinen, kuten Vladimir Putin oli armahtaessaan Sini Saarelan — mutta hän sai olla myös ankara alamaisilleen. Suomalaiset kuitenkin kehittivät Aleksanteri I:n juhlapuheesta ja hallitsijanvakuutuksesta teorian, jonka äärimuodossa Suomi oli vain valtioliitossa Venäjän kanssa. Pietari ja Helsinki eivät koko autonomian aikana päässeet yhteisymmärrykseen siitä, mitkä olivat Suomen perustuslait.

Suomalaiset itse olivat kylläkin yksimielisiä suuriruhtinaskunnan asemasta. Kiistaa oli vain — mutta sitä rajummin — siitä, miten toimia, kun Pietarin hallinto yritti muuttaa autonomian sisältöä. Helmikuun manifestissa 1899 määrättiin yleisvaltakunnallisista laeista. Tämä ei poikennut paljonkaan siitä, että nyt EU säätää yhteisiä direktiivejä — mutta Suomessa pelättiin autonomian supistuvan vähitellen eräänlaiseen kunnalliseen itsehallintoon paikallisissa asioissa.

Muotoutuvissa suomenkielisissä porvaripuolueissa oli taktiikasta neljä eikä vain kahta linjaa. Suomettarelaisissa vanhan puoluejohtajan G.Z. Yrjö-Koskisen ja hänen kahden poikansa ympärille ryhmittyneet korostivat kansallisen kulttuurin vahvistamista ja myöntymistä pitkälle yksityiskohdissa, jotta hallintokoneisto voitaisiin pitää suomalaisissa käsissä. J.R. Danielsonin ja J.K. Paasikiven siipi yhtyi tähän, mutta vaati samalla lehtiä ja kansalaisia protestoimaan vääryyksistä. Toimet oli ratkaista tilanteen mukaan, ei dogmaattisesti. K.J. Ståhlbergin johtamat nuorsuomalaisten ns. varpuset olivat periaatteessa melkoisesti samalla linjalla, mutta käytännössä toki tiukempia vastustuksessaan. Nuorsuomalaisten ns. pääskyset sen sijaan vaativat olemaan noudattamatta laittomiksi katsomiaan säädöksiä silläkin uhalla, että uhitteleva virkamies erotetaan. Näin usein tapahtuikin. Turun koko hovioikeus erotettiin 1903 ja sen silloinen asessori P.E. Svinhufvud karkotettiin 1914 kerrassaan Siperiaan suoraan tuomarinpöydästä.

Liittomme syntyessä lokakuussa 1905 asetelma oli selkeä. Jäsenemme olivat joko Yrjö-Koskisten tai Danielsonin-Paasikiven linjalle. Kohta puhkesi kuitenkin suurlakko, mikä johti taukoon sortokausien välissä ja eduskuntauudistukseen. Sosialismin nousu lähensi porvaripuolueita ja 1908 syntyi jopa lyhytikäinen yhteishallitus. Maine myöntyväisinä ”bobrikoffareina” oli toisaalta johtanut ilmoitusboikotteihin mm. Uutta Suometarta ja Aamulehteä vastaan, mikä rasitti muutaman vuoden niiden taloutta.

Kuvio mutkistui, kun keisari oli vahvistanut asemaansa Venäjällä ja Suomen asemaa alettiin uudelleen muuttaa. Suomettarelaisissa syntyi nyt kiistaa siitä, oliko myönnytyksille vedettävä jokin raja. Tähän vaikuttivat jatkuvat vaalitappiot loistavasti sujuneiden ensimmäisten eduskuntavaalien jälkeen.
Kokoomushallitus hajosi paineessa pian ja 1909 myös suomettarelaiset jättivät senaatin ns. sotilasmiljoonista syntyneen menettelykiistan takia. Puolue ei enää suostunut lähtemään hallitukseen syntipukiksi ja tilalle tuli amiraali- tai sapelisenaatti, jossa oli lähinnä Venäjällä palvelleita suomalaisia upseereja. Toki yrjökoskislaiset kysyivät, olisiko hallinnon avainpaikalle pitänyt sittenkin jäädä.

Suomettarelaisten linjaa alkoi nyt voimalla muuttaa äskeinen puoluesihteeri K.N. Rantakari, joka oli siirtynyt Turkuun Uuden Auran päätoimittajaksi. Rantakari oli luonut puolueelle organisaation, joka on jokseenkin sellaisenaan edelleen voimassa Kokoomuksessa. Hänen kampanjasuunnitelmat vetävät hyvin vertoja Taru Tujusen operaatioille. Myös päätoimittajana Rantakari oli rämäkkä ja aikaansaapa. Hän nosti Uuden Auran levikissä jopa ohi Uuden Suomettaren, jonka Helsingin Sanomat oli ohittanut 1911 — päästämättä Usaria enää koskaan uudelleen ykköspaikalle. Liittomme puheenjohtajaksi karismaattinen journalisti valittiin 1912.

Rantakari ajoi suomettarelaisia rajusti irti myöntyvyydestä kohti ”kansallista kokoomusta” — vielä pienin etukirjaimin. Oli siis luotava yhteinen rintama ja vähitellen ehkä puoluekin nuorsuomalaisten kanssa. Yrjökoskislaiset ja heidän äänenkannattajansa Viipuri saivat kuulla kunniansa. Lehti ajoi myöntyvyyttä varmaan siksikin, että Viipurin läänin liittäminen (tai palauttaminen) suoraan Venäjään oli esillä. Rantakaria tuki hänen appensa Danielson-Kalmari. Paasikivi ja eräät muut olivat välimaastossa, mutta 1913 Rantakarin linja voitti. Porvaripuolueiden lähentymisestä kertoi sekin, että SSL:ssä alettiin viritellä yhteistä journalistijärjestöä. Se syntyi kuitenkin vasta itsenäisessä Suomessa.

*

Suomettarelaisten erkaantuminen myöntyvyydestä loi edellytyksiä itsenäisyysliikkeelle. Siihen painoi myös jatkuva paine Pietarista. Jo 1912 nuorsuomalainen puhemies P.E. Svinhufvud oli huokaissut eduskunnan käytävällä tai ehkä kahvilassa Paasikivelle, että ”vain täysi ero Venäjästä auttaa”. Paasikivi oli myönnellyt kaukaiselle sukulaiselleen, mutta kysyen, ”miten se onnistuisi”. Svinhufvud ei osannut heti vastata, mutta Tannebergin taistelun 1914 jälkeen hän tokaisi: ”Jumalan ja Hindenburgin avulla”.

Itsenäisyysliike ei syntynyt kuitenkaan viisikymppisten poliitikkojen, vaan ylioppilasjohtajien avulla. Heistä keskeisiä oli siis liittomme tuleva puheenjohtaja Kaarlo Koskimies, joka Ostrobotnian ohella sai pystyyn Uuden Ylioppilastalon ja paljon muuta. Valmistua hän ei tosin ehtinyt, mutta oli sittemmin pitkään yliopiston hallintojohtajana. Toinen keskeinen hahmo oli ylioppilaskunnan puheenjohtaja P.J. Hynninen, joka Uuden Suomettaren päätoimittajakarusellisissa valittiin 1915 lehden johtoon. Molemmat olivat näkyviä vanhasuomalaisia.

Hynninen on hieman arvoituksellinen hahmo. Kun Koskimies kuului Forsmanien pappissukuun ja Rantakarikin oli valtioneuvos Danielson-Kalmarin vävy, Hynninen oli vaatimattomista oloista Joroisista. Hakuteoksissa hän ei maininnut vanhemmistaan mitään, valtioneuvoston matrikkeli tuntee vain äidin nimen. Avioliitonkin hän solmi vasta vanhoilla päivillään. Kuitenkin hän nousi vain 30-vuotiaana johtaviin asemiin pysyen huipulla kuolemaansa saakka. Journalismi jäi tosin syrjähypyksi. Pankinjohtajavaiheen jälkeen Hynnisestä tuli johtavia diplomaattejamme. kahdesti virkamieshallituksen ulkoministerikin.

Yhtä kaikki niin Hynninen kuin Koskimies olivat jääkäriliikkeen taustalla olleessa Aktiivisessa komiteassa avainasemissa. Journalistiksi Koskimies ryhtyi varsinaisesti 1917 itsenäisyyslehti Uuden Päivän päätoimittajana. Se muuttui 1919 Iltalehdeksi Koskimiehen noustessa puolestaan välivaiheen jälkeen 1922 Uuden Suomen päätoimittajaksi. Hän mm. aloitti sunnuntailiitteen, pestasi ensimmäiset lehtikuvaajat ja ulkomaankirjeenvaihtajat sekä perusti leikearkiston, mutta erotettiin 1932, kuten lähes kaikki edeltäjänsä ja seuraajansa, jos he eivät ymmärtäneet ajoissa väistyä. Syy oli Mäntsälän kapinan vieroksuminen.

Rantakari puolestaan joutui menestyksistään huolimatta lähtemään Uudesta Aurasta 1916, minkä jälkeen Turun Sanomat ampaisi pian ohi. Rantakarin ura jatkuin värikkäänä. Hän johti pankkia sen konkurssiin saakka, oli hetken kansanedustaja, sitten Kannaksen rajakomendantti (tähän vaiheeseen liittyy Jörn Donnerin ja Lauri Törhösen elokuva Raja). Hänellä oli myös avainrooli Turun yliopiston synnyssä. Pääosan 1920-lukua Rantakari oli psykiatrisessa hoidossa, mutta palasi Uuden Suomen poliittiseksi pakinoitsijaksi, kunnes sai Koskimiehen rinnalla potkut Mäntsälän kapinan jälkeen. Rantakari johti sitten ulkoministeriön pressiä, hääräsi kulisseissa ja kirjoitti sortovuosista tärkeään Suomen historian käsikirjaan. Kun kuvaan lisää nuoruuden demarivaiheen, syntyy aito värikkään journalistin kuva.

Jääkärihuoneen kokouksen osallistujista Rainer Sopanen oli kymmenisen vuotta Koskimiestä ja Hynnistä nuorempi. Sopa ei lähtenyt itse jääkäriksi, mutta hoiti käsittääkseni tiedusteluasioita 1918 ja osallistui Viron vapaussotaan. Hän sai kolme vapaudenristiä ja majurin arvon. Uuden Suomen ulkomaantoimituksessa hän aloitti 1933 ja valittiin 1958 — jo 65-vuotiaana — nykyisen Journalistiliiton puheenjohtajaksi. Sopa kutsui työtovereita kotiinsa. Minäkin ehdin kerran hänen huvilalleen Westendiin monttutalkoisiin ruokapalkalla. Ihan mukavaa oli.

Liittomme jäsenet ovat siis olleet monessa mukana. Jopa jääkäriliikkeen perustamisessa. Ensi vuonna ovat vuorossa 110-vuotisjuhlat.