MUISTOKIRJOITUS

Diplomaatin puoliso ei tyytynyt tavanomaiseen

Tietokirjailija, toimittaja, diplomaatin puoliso Eija Pulkkinen 15.6.1943 – 14.3.2021.

Eija Pulkkinen erottui kollegoidensa, niin journalistien kuin diplomaattienkin joukosta värikkyydellään, tarmokkuudellaan ja lämmöllään – koko habitus hymyili jos ei helissyt naurua. Toimittajana häneltä puuttui kyynisyys, tuo monia korpeava ammattitauti eikä hän diplomaattina, suurlähettiläs Kimmo Pulkkisen puolisona pitänyt itseään her excelencynä. Sen sijaa hän käytti jokaisen mahdollisuuden tutustua ympäristöön, perehtyä oudoimpiinkin tapoihin, erikoisimpiinkin ihmisiin ja ehkä juuri niihin. Hänelle eivät riittäneet viralliset tapaamiset valtiojohtajien kanssa, hän perehtyi aina paikalliseen elämään kulkemalla kujilla ja kuuntelemalla kaikkia. Opiskelu Turun yliopistossa, filosofian maisterin tutkinto eivät muuttaneet karjalaista luonnonlasta, evakkomatkalla Savonlinnassa syntynyttä energialaitosta.

Eija Pulkkinen os. Leppänen työskenteli radiotoimittajana kunnes puolison työ ulkoministeriön virkamiehenä vei toivotulle komennukselle Tansaniaan 1973. Perhe oli kehitysyhteistyön pioneerisukupolvea yhdessä Ahtisaarten kanssa. Martti Ahtisaari oli tuolloin suurlähettiläänä Tansaniassa. Ensimmäinen kirja näiden pioneerien työstä ilmestyi vasta viime vuonna Eija Pulkkisen kirjoittamana ja kustantamana. Omakustanteena on ilmestynyt Pakistanista kertova ”Kalasnikov ja kirsikankukka”. Julkisesti saatavilla on Eijan teos ”Syntymän ja kuoleman kirja. Riittejä ja uskomuksia maailmalta” Minerva 2017. Eijan kokemuksia, välillä karmiviakin, on kuunneltavissa Ylen Areenassa.

Materiaalia kirjoihinsa Eija oli kerännyt vaivihkaa koko uransa kujilta ja palatseista. Hän asui viidellä mantereella – vain Australia puuttuu. Tansanian jälkeen ulkomaankomennukset olivat Yhdysvalloissa, Filippiineillä, Portugalissa, Pakistanissa, Meksikossa ja Perussa. Kahdessa viimemainitussa Kimmo oli jo suurlähettiläänä. Eija otti vieraanvaraisen luonteensa mukaisesti puolison edustustyöt sydämellä ja ilolla hoitoonsa mutta oli myös vaatimassa ulkoministeriön puolisoyhdistyksen puheenjohtajana diplomaattipuolisoille oikeudenmukaista eläketurvaa ja perhe-etuja. Ne myös tulivat.

Pulkkiset olivat tehokas työpari, he toivat näkyville suomalaista kulttuuria ja taidetta maihin, joihin niitä ei UM:n voimavaroilla yleensä saada. Esimerkiksi Perun kansallismuseo, valtava rakennus Liman keskustassa, oli täynnä Riitta Nelimarkan värikästä taidetta ja sai valtavasti ylistystä paikallisilta.

Ulkomailta Eija teki edustustyön ohessa vuosikymmenet freelancerina radio-ohjelmia Yleisradiolle ja kirjoitti useampaan aikakauslehteen – välillä salanimellä. Kun puoliso oli muutaman vuoden kotimaassa ja perheen kolme lasta olivat jo teini-ikäisiä Eija hakeutui toimittajaksi Uuteen Suomeen. Ura alkoi kesätoimittajana – muut olivat puolta nuorempia mutta se ei häirinnyt ketään. Hän halusi oppia ja oppi nopeasti printtiuutisten pelisäännöt. Hänen senaikainen esimiehensä kertoo, että Eija otti toimituksessa monia siipiensä suojaan ja loi hyvää työilmapiiriä. Huikeat tarinat avarsivat monien maailmankuvaa.

Tietokirjailijan ura alkoi 70-luvulla UM:n puolisoyhdistyksen diplomatian tapakirjasta, jonka yhtenä tekijänä Eija Pulkkinen oli. Ura päättyi kirjaan, jolle hän oli antanut nimen ”Tavat ja tavattomuudet meillä ja muualla”. Eija oli koonnut sitä pitkään, kertoi ystävilleen hauskoja tarinoita, joita kirjaan tulee (puhelut hänen kanssaan eivät koskaan olleet lyhyitä) hän kirjoitti vielä sairaalasängyssä kunnes voimat viime viikkoina hiipuivat.

Kuoleman lähestyminen tuli tutuksi Eijalle neljä -viisi vuotta sitten kun hän myötäeli tiiviisti miehensä pitkää taistelua syöpää vastaan. Hoitava lääkäri kysyi Kimmolta miten tämä uskoo vaimonsa selviävän vääjäämättömästä kuolemasta. Kimmo vastasi ”Kyllä rakkaus kantaa”. Samoilla sanoilla Eija ehti etukäteen lohduttaa läheisiään. Rakkaus kantaa. Yhteiset muistot jäävät, edesmennyt on läsnä ajatuksissamme.

Pulkkisilla on kolme lasta ja kymmenen lastenlasta – kiinteä perhe oli Eijalle suuri ilo loppuun asti. Sydämessä säilyi myös lapsuuden Imatra. Lieneekö karjalainen sosiaalisuus joka vei Eijan moniin yhdistyksiin ja niiden hallituksiin. Elämän varrella löytyneet ystävät olivat vakinaisia vieraita niin Helsingin kodissa kuin maailmallakin – Eijan sydämellinen verkko sitoi monia yhteen, loi iloa ja hyväntahtoisuutta.

Kirjoittaja Merja Sundström on Eija Pulkkisen entinen naapuri, kollega ja perheystävä.

 

Jaa artikkeli
Takaisin etusivulle

Kirjaudu sisään